From Wikipedia, the free encyclopedia
Birkebeinit (muinaisnorjaksi birkibeinar "koivujalat") oli Norjan sisällissodan aikainen kapinaliike ja sittemmin poliittinen puolue, joka vaikutti vuosina 1174–1218.[1][2] Birkebeinien merkittävin vastustaja oli baglien puolue. Ryhmät kamppailivat siitä, kenen tulisi olla Norjan kuningas. Monien taisteluiden jälkeen Haakon IV Haakoninpojasta tuli lopulta kiistaton kuningas, kun baglit ja muut kapinallisryhmät oli kukistettu.[3] Birkebeinit saivat tarinoiden mukaan nimensä siitä, että piileskellessään pitkään erämailla heillä ei ollut varaa nahkajalkineisiin, vaan he tekivät kenkänsä ja säärystimensä tuohesta.[2]
Puolueen perusti vuonna 1175 vallantavoittelija Eystein Meyla.[2] Hän oli kuningas Östen Haraldssonin poika. Meylaa tuki joukko kapinallisia, jotka vastustivat kuningas Maunu Erlinginpoikaa ja tämän isää, jaarli Erling Skakkea. Ryhmittymälle annettiin heidän tuohijalkineidensa perusteella pilkkanimi ”koivujalat”, jonka he ottivat sittemmin viralliseksi nimekseen. Vuonna 1177 he kärsivät tappion kuningas Maunu Erlinginpoikaa vastaan Ren taistelussa lähellä Tønsbergia, ja taistelun jälkeen eräs maanviljelijä tappoi Eysteinin.[3]
Birkebeinien jäljellejäänyt joukko pakeni Värmlantiin, missä he ottivat uudeksi johtajakseen Sverre Sigurdinpojan. Hän väitti olevansa kuningas Sigurd Munnin poika ja sai vaatimukselleen tukea sekä Ruotsista että Tröndelagista. Sverre koulutti ja järjesti birkebeinit erinomaisen vahvaksi armeijaksi, joka osoittautui pian erittäin tehokkaaksi perinteistä maapuolustusta vastaan, johon kuningas Maunu luotti.[3]
Sverren johdolla puolue kasvoi nopeasti, ja birkebeinit ilmestyivät vuonna 1178 Tröndelageniin ja voittivat jaarli Erling Skakken Nidarosissa. Seuraavana vuonna he onnistuivat voittamaan Ilevollenessa taistelussa myös Skakken pojan, kuningas Maunu Erlinginpojan. Sverre onnistui vuonna 1183 yllättämään Maunun joukot Bergenissä, ja Maunu joutui pakenemaan Tanskaan. Maunu palasi Norjaan vuonna 1184. Sverre hyökkäsi 15. kesäkuuta 1184 Fimreiten taistelussa Maunun laivojen kimppuun Sognevuonossa. Maunu sai taistelussa surmansa, ja Sverrestä tuli tämän jälkeen Norjan kuningas.[2] Monet birkebeineistä saivat merkittävät asemat kuningas Sverren hallinnossa, ja birkebeineistä tuli Sverren ja hänen jälkeläistensä kannattajien arvovaltainen puolue.[3]
Seuraavina vuosina nousi kuitenkin useita uusia ryhmittymiä, kuten kuvlungenit ja eyjarskeggjarit, jotka yrittivät horjuttaa birkebeinien asemaa. Birkebeinit onnistuivat kukistamaan heidät yksi kerrallan.[3] Vuonna 1195 heitä vastaan nousi kuitenkin kaikkein vaarallisin vastustaja, baglien puolue, jonka johdossa olivat Sverreä vastustaneet arkkipiispa Eirik Ivarsson ja Oslon piispa Nikolas Arnesson.[2] Kuninkaan ja kirkon välirikko johtui siitä, että Sverre tahtoi itse nimittää piispat ja vaati arkkipiispan vartiojoukkojen pienentämistä. Arkkipiispa Ivarsson ja useat muut piispat lähtivät maanpakoon Tanskaan vuonna 1190. Vuonna 1196 myös Oslon piispa Arnesson liittyi heihin ja heidän laivastonsa hyökkäsi sen jälkeen Norjaan. Arnesson sai haltuunsa suurimman osan Norjan itäosista ja pyrki tunkeutumaan Sverren hallitsemiin maan sisäosiin, mutta Arnessonin joukot kärsivät siellä raskaita tappioita vuonna 1199. Vuoteen 1202 mennessä Sverre oli onnistunut tukahduttamaan kapinan, mutta sisällissota ei ollut ohi.[4]
Birkebeinien ja baglien välinen taistelu jatkui vielä Sverren kuoleman jälkeen, ja vasta hänen poikansa Haakon Sverrenpoika onnistui solmimaan rauhan[2]. Haakon Sverrenpoika hallitsi kuitenkin vain alle kaksi vuotta, ja birkebeinien ja baglien välinen sota syttyi hänen kuolemansa jälkeen uudelleen. Haakon Sverrenpojalla oli Varteigin Inga mukanaan Sarpsborgissa syksyllä 1203, ja sekä Inga että Haakon Sverrenpojan lähipiiri olivat varmoja, että Ingan seuraavana kesänä synnyttämä poika oli Haakonin poika ja siten kruununperillinen. Tuolloin Haakon Sverrenpoika oli ollut kuolleena jo jonkin aikaa ja birkebeinien ja baglien välinen vanha valtakamppailu oli jälleen yltynyt. Birkebeinit ymmärsivät, että tässä tilanteessa oli pidettävä salassa, että birkebeinien johtajan Haakon Sverrenpojan perillinen oli syntynyt baglien hallitsemassa Itä-Norjassa. Talvella 1205–1206 joukko birkebeinien sotureita lähti viemään pientä poikaa, tulevaa kuningas Haakon Haakoninpoikaa, turvaan birkebeinien kannattaman uuden kuninkaan Inge Bårdinpojan luo. Matkalla alkoi lumimyrsky, ja joukon parhaat hiihtäjät Skjervald Skrukka ja Torstein Skevla toivat lopulta pienen Haakonin läpi erämaan, alas vuorilta Lillehammerista Østerdaleniin. Tämä tapahtuma on sittemmin antanut innoituksen Birkebeinerrennet –hiihtotapahtumalle.[5]
Kvitsøyellä solmittiin Ingen aloitteesta rauhansopimus vuonna 1208. Siellä sovittiin, että birkebeinit ja heidän kuninkaansa Inge Bårdinpoika säilyttäisivät vallan suuressa osassa maata, kun taas baglit ja heidän asettamansa vastakuningas Filippus Simonsson saisivat hallita ydinalueitaan Vikeniä ja Opplandenea. Päätettiin myös, että Filippuksen tulisi hallita Ingen alaisena. Vuonna 1217 Filippus kuoli, ja seuraavana vuonna baglit tunnustivat Sverren pojanpojan Haakon Haakoninpojan lailliseksi kuninkaaksi. Pienemmät kapinallisryhmät tritungerit ja ribbungenit hajotettiin vuosina 1219 ja 1227.[3]
Birkebeinit olivat viimein onnistuneet voittamaan kaikki vastustajansa, ja Haakon Haakoninpojasta tuli koko Norjan kiistaton kuningas. Tämän jälkeen birkebeinejä ei enää tarvittu. Haakonin kannattajat ottivat kuitenkin puolueen nimen vielä kerran käyttöön, kun Haakonin appi, jaarli Skule Bårdsson, nousi kapinaan ja pyrki itse kuninkaaksi. Vuonna 1240 Haakonin miehet tappoivat Skulen. Tämä merkitsi sekä Norjan sisällissodan että birkebeinien aikakauden päättymistä.[3]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
