Azincourtin taistelu

Azincourtin taistelu käytiin Ranskan ja Englannin välillä satavuotisessa sodassa 25. lokakuuta 1415. Lopputulos oli suuri voitto Englannille, jonka pitkäjousimiehet taistelivat jälleen hyvin. Azincourt oli viimeinen Englannin kolmesta suuresta voitosta satavuotisessa sodassa, kaksi aiempaa olivat Crécyn ja Poitiers’n taistelut.

Azincourtin taistelu
Osa satavuotista sotaa
Azincourtin taistelu, miniatyyri 1400-luvulta
Päivämäärä: 25. lokakuuta 1415 Paikka: Pohjois-Ranska Lopputulos: Ratkaiseva Englannin voitto
Osapuolet
Englannin kuningaskunta	Ranskan kuningaskunta
Komentajat
Henrik V	Charles d’Albret
Vahvuudet
6 000	20 000–30 000
Tappiot
100–250	yli 6 000
Englantilaisten tappiot saattavat olla vähäteltyjä.

Englannin kuninkaan Henrik V:n johtama Englannin armeija oli marssimassa englantilaisten hallussa olleeseen Calais’hen onnistuneesta Harfleurin piirityksestä, kun määrältään ylivoimainen Ranskan armeija katkaisi sen tien Azincourtissa (engl. Agincourt) ja pakotti sen taisteluun.

Perinteisesti ranskalaisten ylivoimaa on pidetty massiivisena, mutta uudemman tutkimuksen mukaan se olisi ollut korkeintaan kahden suhde yhteen.^[1]

Englannin noin 6 000 miehen joukosta noin viisi kuudesosaa oli pitkäjousimiehiä, kun taas monta kertaa suuremmassa Ranskan armeijassa suuri osa miehistä oli ritareita. Englantilaiset pitkäjousimiehet olivat aseidensa käyttöön harjaantunutta talonpoikaista nostoväkeä, kun taas ranskalaisten joukot olivat ammattisotilaita. Koko Englannin armeija taisteli jalan, ja paremman sotilaskurin ansiosta englantilaisten muodostelma oli joustavampi kuin ranskalaisten.

Ranskalaisten taistelusuunnitelmana oli, että ritarit sivustoilla hyökkäisivät ratsain, kun taas päätaisteluosasto hyökkäisi keskustassa jalan. Samanaikaisesti kevyet joukot koukkaisivat maastoa hyväksi käyttäen paikallisen ritarin, Isembard d’Agincourtin, johdolla (joka tunsi maaston) englantilaisten selustaan. Ranskan kuningas Kaarle VI oli kuitenkin jälleen saanut skitsofreniakohtauksen, ja oli kyvytön johtamaan taistelua. Ranskalaisilla ei ollut yhtä, tunnustettua ylipäällikköä, vaan Orleans’n, Alençonin ja Bourbonin herttuat kiistelivät johtajuudesta. Ranskalaisten johtamisjärjestelmä oli siis kaoottisessa tilassa.

Edellisenä päivänä oli kuitenkin ollut rankkasade, ja taistelukenttä oli muuttunut mutavelliksi. Taistelukentän mutainen maasto suosi englantilaisia, sillä huonokuristen ja heikosti johdettujen ranskalaisritareiden oli vaikea taistella syvässä mudassa. Sivustojen ratsuväkihyökkäys ei päässyt mutaisen maaston takia täyteen laukkaan, ja molemmat rynnäköt kilpistyivät pitkäjousien nuoliin.

Keskustassa ranskalaiset ritarit hyökkäsivät jalan. Koska kunnollista johtamisjärjestelmää ei ollut, sulkeisjärjestyksen rivit ja ruodut hajosivat vaikeassa maastossa, ja järjestys puuroutui kaoottiseksi. Tilannetta pahensi englantilaisten jousimiesten ammunta. Vaikka itse ammunta aiheutti vain vähän tappioita, ritarit joutuivat kuitenkin kiinnittämään huomionsa itsensä suojaamiseen, mikä aiheutti vielä enemmän kaaosta. Kun ranskalaisritarien rynnäkkö kohtasi englantilaisritarien rivit, se oli täysin epäjärjestyksessä ja miehet olivat pakkautuneet tungokseen.

Englantilaisten ritarien joustavampi muodostelma perääntyi ranskalaisten paineen alla, mutta he kykenivät säilyttämään taistelujärjestyksensä. Samanaikaisesti sivustoilla jousimiehet panivat jousensa sivuun ja ottivat kahdenkädenmiekat, ja hyökkäsivät ranskalaisten sivustoihin saartaen heidät. Ranskalaiset joutuivat nyt kolmelta sivulta saarroksiin, ja syntyneessä tungoksessa heidän oli vaikeaa edes nostaa kättään. Syntyneessä tungoksessa moni ranskalaisritari tukehtui hengiltä tai sotkettiin mutaan ja hukkui. Englantilaiset saivat syntyneessä käsikähmässä paljon sotavankeja, ranskalaisten havaittua olevansa toivottomassa tilanteessa; tungoksessa heidän numeerinen ylivoimansa toimi heitä itseään vastaan.

Ainoa ranskalaisten menestys oli Isembard d’Agincourtin johtama osasto joka hyökkäsi heikosti puolustettuun englantilaisten leiriin. Se oliko hyökkäys suunniteltu vai paikallisten ryöstöretki on epäselvää. Englantilaiset olivat saaneet paljon sotavankeja, jotka olisi ollut taistelun jälkeen tapana lunastaa lunnaita vastaan, mutta Henrik V käski surmata vangit peläten ranskalaisten jälkijoukon ryhmittyvän ja hyökkäävän uudelleen. Nähtyään suuren määrän ritareita jäävän vangiksi tai kaatuvan ranskalaisten jälkijoukko pakeni kentältä.

Lähteet

• Anne Curry & Malcolm Mercer (toim.): The Battle of Agincourt. New Haven: Yale University Press, 2015. ISBN 978-0-300-21430-7 (englanniksi)

Viitteet

1. Glanz, James: Historians Reassess Battle of Agincourt The New York Times. 24.10.2009. Viitattu 1.7.2012. (englanniksi)

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Azincourtin taistelu Wikimedia Commonsissa