brittiläinen lentäjä From Wikipedia, the free encyclopedia
Amy Johnson (1. heinäkuuta 1903 Kingston upon Hull – 5. tammikuuta 1941 Thamesin estuaari) oli brittiläinen lentäjä, joka tuli kuuluisaksi 1930-luvun pitkistä yksinlentomatkoistaan. Vuonna 1930 hän yritti rikkoa yksinlennon nopeusennätyksen Englannista Australiaan. Yritys epäonnistui, mutta kuuden vuorokauden lento Karachiin rikkoi aiemman ennätyksen. Vuonna 1932 hän lensi yksinlennon Lontoosta Kapkaupunkiin ja vuonna 1936 saman matkan edestakaisin.[1][2]
.jpg)
Toisen maailmansodan sytyttyä Johnson liittyi brittien sotilaslentokoneita siirtolentäneisiin Air Transport Auxiliary -joukkoihin. Hän sai surmansa 37-vuotiaana lento-onnettomuudessa siirtolennolla Thamesin estuaarin yllä 5. tammikuuta 1941.[2]
Amy Johnson syntyi 1. heinäkuuta 1903 Kingston upon Hullissa Pohjois-Englannissa. Hänen isänsä John William Johnsonin suku omisti kalan vienti- ja tuontiliikkeen, ja hänen äitinsä Amy Hodge oli Hullin estisen pormestarin lapsenlapsi. Johnson oli perheen neljästä tyttärestä vanhin. Hän opiskeli ensin yksityiskouluissa Hullissa, sitten vuosina 1915–1922 Boulevard Municipal Secondary Schoolissa ja vuodesta 1922 Sheffieldin yliopistossa. Johnsonin suunnitelmana oli opiskella opettajaksi, mutta reputettuaan esikokeessa hän opiskelikin sen sijaan Bachelor of Arts -tutkinnon ranskassa, latinassa ja taloustieteessä. Hän valmistui yliopistosta vuonna 1925.[2]
Valmistuttuaan yliopistosta Johnson kävi sihteerikurssin Hullissa ja työskenteli tilitoimistossa. Hän muutti vuonna 1927 Lontooseen, jossa hän työskenteli konekirjoittajana Crockers-lakitoimistossa. Vuonna 1928 hän liittyi Stag Lanen lentokentällä toimineen London Aeroplane Clubin jäseneksi ja aloitti lentotunnit syyskuussa 1928. Hän sai yksityislentäjän lupakirjan heinäkuussa 1929. Lupakirjan saatuaan hän alkoi tavoitella uraa ilmailun parissa. Hän aloitti lentokonetekniikan opiskelemisen ryhtymällä Stag Lanen päämekaanikon Jack Humphreysin apulaiseksi. Hän tuli kentälle aamuisin ennen päivätyötään ja taas iltaisin sen jälkeen, ja muut mekaanikot alkoivat kutsua häntä lempinimellä ”Johnnie”.[2]
Johnson jätti vuonna 1929 päivätyönsä vanhemmiltaan saamansa rahallisen tuen avustuksella. Hänet hyväksyttiin samana vuonna Royal Aeronautical Societyn kumppanijäseneksi, ja joulukuussa 1929 hän sai ensimmäisenä naisena Air Ministryn myöntämän mekaanikon lupakirjan.[Huom 1] Johnson otti tavoitteekseen rikkoa yksinlennon nopeusennätys Englannista Australiaan. Hän suunnitteli ensin lentävänsä James Martinin suunnittelemalla uudella lentokoneella, mutta prototyypin viivästyttyä hän osti sen sijaan kaksi vuotta vanhan de Havilland Gipsy Moth -kaksitason. Johnson antoi koneelleen nimeksi Jason, joka oli viittaus hänen isänsä yritykseen, ja maalautti sen vihreäksi. Koneessa oli kaksi lisäpolttoainetankkia, joiden ansioista sillä saattoi lentää 13 tuntia kerralla.[2]
Johnson lähti matkaan ennätysyritykselleen Croydonista 5. toukokuuta 1930. Hänellä oli tuolloin alle sadan tunnin kokemus yksinlennosta. Saapuessaan Karachiin 10. toukokuuta hän oli kaksi päivää edellä ennätyksen haltijan Bert Hinklerin aikaa, vaikka oli joutunut matkalla laskeutumaan kahdeksi tunniksi aavikolle huonon sään vuoksi. Hän jatkoi matkaa Kalkutan kautta Rangooniin, mutta huono sää, polttoaineen vähyys ja koneen kärsimät vauriot viivästyttivät häntä Rangoonissa ja myöhemmin Jaavalla. Hän saapui lopulta Port Darwiniin 19 ja puolen päivän lennon jälkeen ja sai sankarin vastaanoton, joskin juhlinta lähinnä kiusaannutti häntä. Hän sai onnittelut kuningas Yrjö V:ltä, Brittiläisen imperiumin ritarikunnan komentajan arvonimen (MBE) ja 10 000 punnan rahalahjan Daily Mail -sanomalehdeltä.[2]
Ensimmäisen pitkän matkan lentonsa jälkeen Johnson jatkoi ennätysyrityksiä. Hän lähti 26. heinäkuuta 1931 yhdessä mekaanikko C. S. Humphreysin kanssa Jason II -nimen saaneella de Havilland Puss Moth -koneella kohti Tokiota. Kaksikko saapui perille 6. elokuuta lennettyään 78 tuntia 50 minuuttia. Johnson meni naimisiin niin ikään ennätyksiä rikkoneen lentäjä Jim Mollisonin kanssa 29. heinäkuuta 1932.[2] Romanssi kehittyi äkkiä, sillä he olivat tunteneet vasta viikon, kun Mollison kosi Johnsonia.[3] Johnson lähti 14. marraskuuta rikkomaan tuoreen aviomiehensä ennätysaikaa matkalla Kapkaupunkiin. Hänen aikansa, neljä päivää, kuusi tuntia ja 54 minuuttia, voitti vanhan ennätyksen kymmenellä tunnilla.[2]
Johnson ja Mollison lähtivät 22. heinäkuuta 1933 de Havilland Dragon -koneella Walesista määränpäänään New York. Polttoaineen loppumisen seurauksena he joutuivat kuitenkin 39 tunnin lennon jälkeen tekemään pakkolaskun suolle Bridgeportissa. Epäonnistumisesta huolimatta heistä tuli ensimmäinen Atlantin lentokoneella lännestä itään ylittänyt aviopari, ja heidän lentonsa oli myös ensimmäinen suora lento Britanniasta Yhdysvaltoihin. Lokakuussa 1934 he osallistuivat Mildenhall–Melbourne-kilpailuun, jota he johtivat, kunnes navigaatiovirheet ja moottoririkko Allahabadissa pakottivat heidät keskeyttämään.[2]
Vuoden 1934 loppuun mennessä Johnsonin ja Mollisonin liitto alkoi rakoilla. Mollison oli playboyn maineessa, oli uskoton ja joi runsaasti. Johnson haki avioeroa vuonna 1937 ja otti jälleen tyttönimensä käyttöön. Avioero myönnettiin 7. helmikuuta 1938. Yksityiselämänsä vaikeuksista huolimatta Johnson jatkoi ennätyslentoja: hän lensi toukokuussa 1936 Percival Gull -koneella Kapkaupunkiin ja takaisin rikkoen nopeusennätykset kumpaankin suuntaan sekä edestakaisen lennon ennätyksen. 1930-luvun lähestyessä loppuaan Johnsonin aika julkisuudessa alkoi kuitenkin olla ohi.[2]
Ennätyslentojen jäädessä hiljalleen taakse Johnson alkoi tavoitella uraa ilmailukonsulttina. Hän liittyi Women’s Engineering Society -yhdistykseen vuonna 1930 ja toimi sen puheenjohtajana vuosina 1934–1937, jolloin yhdistys keskittyi pitkälti ilmailuun. Hän myös järjesti väittelyitä, ensimmäisen niistä vuonna 1935 Mollisonin kanssa ennätyslentojen tarpeettomuudesta. Samalla hän jatkoi navigoinnin opiskelua ja aloitti Portsmouth, Southsea and Isle of Wight Aviation Companyn siirtolentäjänä vuonna 1939.[2]
Toisen maailmansodan sytyttyä Johnson jatkoi aluksi työtään siirtolentäjänä, kunnes liittyi toukokuussa 1940 brittien sotilaslentokoneita siirtolentäneisiin Air Transport Auxiliary -joukkoihin, joiden naisosastoa johti hänen ystävänsä Pauline Gower. Hänet ylennettiin heinäkuussa 1940 first officeriksi.[2]
Johnson kuoli 5. tammikuuta 1941 siirtolennolla sattuneessa onnettomuudessa. Hän sai varoituksen huonosta säästä, mutta päätti lähteä silti matkaan ja ohittaa pilvet yläkautta. Suunnitelma kuitenkin epäonnistui, ja Johnson eksyi pilvissä ja sumussa. Hän joutui lopulta hyppäämään Airspeed Oxford -koneestaan Thamesin estuaarin yllä. HMS Haslemeren miehistö näki laskuvarjohyppääjän vedessä, mutta tämä katosi aluksen päästyä lähelle. Johnsonin oletetaan ajautuneen laivan potkureihin ja saaneen surmansa. Hänen ruumistaan ei löydetty.[2] Johnson oli kuollessaan 37-vuotias ja ehti 12-vuotisen ilmailu-uransa aikana lentää yli 2 500 tuntia.[3]
Vuonna 1999 julkisuuteen tuli teoria, jonka mukaan brittiläinen ilmatorjunta olisi ampunut Johnsonin koneen alas. Thamesin estuaarin rannalla ilmatorjuntayksikössä ollut Tom Mitchell kertoi Johnsonin vastanneen kahdesti väärin, kun häneltä kysyttiin radioitse koodisanaa, minkä jälkeen hänen konettaan kohti avattiin tuli.[4]
Johnson tunnetaan yhtenä ilmailun romanttisen aikakauden sankareista ja ilmailun varhaisista pioneereista. Aikalaiset pitivät häntä rohkeana ja päättäväisenä lentäjänä sekä kyvykkäänä mekaanikkona ja feminismin uranuurtajana.[2] Brittiläinen lehdistö kutsui häntä ”ilmojen kuningattareksi” (Queen of the Air).[5] Luonteeltaan hän oli kuitenkin julkisuutta kaihtava, ja hänen kuvattiin olleen usein epävarma itsestään ja onneton.[2]
Johnson sai jo eläessään lukuisia tunnustuksia. Hänelle myönnettiin vuonna 1930 egyptiläinen kultamitali rohkeudesta ja International League of Aviatiorsin naisten palkinto, vuonna 1931 Society of Engineeringin puheenjohtajan kultainen mitali, vuonna 1933 Segrave-palkinto ja League of Youthin kultainen kunniamitali ja vuonna 1936 Royal Aero Clubin kultainen mitali. Women’s Engineering Society perusti hänen nimeään kantavan naisilmailijoille tarkoitetun stipendin vuonna 1941.[2]
Johnsonille on pystytetty patsaita ja muistomerkkejä Hulliin vuosina 1974 ja 2016 sekä Herne Bayhin lähelle hänen kuolinpaikkaansa niin ikään vuonna 2016.[6][7][8] Hänen mukaansa on nimetty muun muassa Sheffieldin yliopiston Amy Johnson Building,[9] Royal Aeronautical Societyn vuotuinen naisista ilmailussa kertova luento,[10] ja yksi KLM:n, yksi EasyJetin ja kaksi Norwegian Air Shuttlen lentokonetta.[11][12]
.jpg)
.jpg)
Johnsonin elämästä on kirjoitettu useita kirjoja. Niistä ensimmäinen, toimittaja Charles Dixonin kirjoittama Amy Johnson, Lone Girl Flier julkaistiin jo vuonna 1931, Johnsonin Australian-lennon jälkeisenä vuonna. Suurin osa hänestä kirjoitetuista kirjoista keskittyykin häneen lentäjänä ja erityisesti hänen lentomatkaansa Australiaan. Kattavimpia hänestä kirjoitettuja kirjoja on Constance Babington Smithin vuonna 1967 julkaistu Amy Johnson. Johnsonin syntymän satavuotispäivän kunniaksi vuonna 2003 julkaistiin Midge Gilliesin kirjoittama Amy Johnson – Queen of the Air.[3]
Johnsonin tarina on myös filmatisoitu useaan otteeseen. Vuonna 1942 julkaistiin Herbert Wilcoxin ohjaama They Flew Alone (tunnettu myös nimellä Wings and the Woman), jossa Johnsonia esitti Anna Neagle.[13] Laura Mulveyn ja Peter Wollenin ohjaama vuoden 1980 Amy!-elokuva tutkailee Johnsonin tarinan pohjalta sankarikuvaa.[14] Vuonna 1984 julkaistussa Nat Crosbyn ohjaamassa elämäkerrallisessa Amy-elokuvassa pääosaa esittää Harriet Walter.[15]
Johnson on ollut inspiraationa usealle musiikkiteokselle. Jo 1930-luvulla hänestä ja hänen saavutuksistaan tehtiin kymmenisen erilaista musiikkikappaletta, joista tunnetuimmaksi nousi Amy, Wonderful Amy.[16][3] Muita hänestä kirjoitettuja kappaleita ovat Johnnie, Our Aeroplane Girl, A Lone Girl Flier ja Just Plain Johnnie.[17] Myös Al Stewartin kappale Flying Sorcery kertoo hänestä.
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
