kanadalainen kirjailija From Wikipedia, the free encyclopedia
Alice Ann Munro (o.s. Laidlaw, 10. heinäkuuta 1931 Wingham, Ontario, Kanada – 13. toukokuuta 2024[1]) oli kanadalainen kirjailija, joka tunnetaan erityisesti novelleistaan.[2] Hänelle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 2013.[3] Munron suomennettuja novellikokoelmia ovat muun muassa Hyvän naisen rakkaus (1998) ja Karkulainen (2004).
| Alice Munro | |
|---|---|
.jpg) Alice Munro vuonna 2006. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 10. heinäkuuta 1931 Wingham, Ontario, Kanada |
| Kuollut | 13. toukokuuta 2024 (92 vuotta) |
| Kansalaisuus | kanadalainen |
| Ammatti | kirjailija |
| Kirjailija | |
| Palkinnot | |
|
Kansainvälinen Booker-palkinto (2009) |
|
| Aiheesta muualla | |
 Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Alice Laidlaw syntyi 1931 Ontarion Winghamissa. Hän oli Robert ja Alice Laidlaw’n vanhin lapsi ja syntyi keskellä 1930-luvun lamaa.[4] Perheen maatilalla kasvatettiin sekä kettuja että siipikarjaa.[5]
Laidlaw opiskeli Länsi-Ontarion yliopistossa englantia ja journalismia, mutta hän jätti opinnot kahden vuoden jälkeen kesken. Hän tapasi yliopistossa ensimmäisen miehensä James Munron, ja he menivät naimisiin vuonna 1951. He muuttivat ensin Vancouveriin ja sitten Victoriaan, missä he perustivat Munro’s Books -nimisen kirjakaupan.[2][6]
Munro oli kotiäitinä ja joutui muun muassa pyytämään mieheltään rahaa ruokaostoksiin. Hän alkoi kuitenkin kirjoittaa tyttäriensä nukkuessa. Hän keskittyi lyhyisiin tarinoihin, joita alettiin julkaista aikakauslehdissä, kuten Tamarack Review’ssa, Montrealerissa ja Canadian Forumissa.[5] Munron esikoiskokoelma Dance of the Happy Shades julkaistiin 1968.[2]
Munro sai kehuja ensimmäisestä kokoelmastaan, ja hän alkoi keskittyä uraansa kirjailijana. Toinen kokoelma Lives of Girls and Women julkaistiin 1971 ja [5] kolmas kokoelma Something I’ve Been Meaning to Tell You 1974. Samoihin aikoihin hänen 22 vuotta kestänyt liittonsa päättyi ja hän alkoi elättää itsensä opettamalla luovaa kirjoittamista. Hän muutti pian takaisin Ontarioon, missä hän tapasi maantieteilijä Gerry Fremlinin, jonka hän oli tuntenut jo opiskeluaikoinaan. He päätyivät yhteen ja muuttivat Clintonin lähistölle.[7]
Munro sai vuonna 1977 ensimmäisen tekstinsä The New Yorkeriin. ”Royal Beatings” perustui Munron lapsuudessa isältään saamiin rangaistuksiin. Tämän jälkeen häneltä julkaistiin novelleja myös muun muassa The Paris Review- ja Atlantic Monthly -lehdissä.[5]
Munron kokoelma Kerjäläistyttö ilmestyi 1978, ja vuosina 1977–1981 hän matkusteli ympäri maailmaa ja vieraili muun muassa Australiassa ja Kiinassa. Jupiterin kuut -kokoelmassa (1982) olikin myös Australiaan sijoittuvia novelleja.[8]
Valkoinen tunkio ilmestyi 1986, Nuoruudenystävä 1990 ja Julkisia salaisuuksia 1994. Hyvän naisen rakkaus julkaistiin 1998, Viha, ystävyys, rakkaus 2001, Karkulainen 2005, Sanansaattaja 2006, Liian paljon onnea 2009 ja Kallis elämä 2012.[8] Kallis elämä oli hänen viimeinen novellikokoelmansa, ja hän kertoi, että siinä oli neljä omaelämäkerrallista novellia. Ne olivat Munron mukaan ”ensimmäiset ja viimeiset, ja läheisimmät, asiat, joita minulla on sanottavana elämästäni”.[5]
Alice ja James Munro saivat liittonsa aikana neljä tytärtä. Toinen lapsista syntyi ilman munuaisia ja kuoli yhdeksän päivän ikäisenä.[5] Munron toinen puoliso oli Gerry Fremlin, joka kuoli ennen Munroa.[4] Munron nuorin tytär Andrea Robin Skinner julkaisi pian äitinsä kuoleman jälkeen esseen, jossa hän kertoi että isäpuoli Fremlin käytti häntä seksuaalisesti hyväksi, kun Skinner oli lapsi, ja että hän kertoi asiasta Munrolle parikymppisenä. Munro muutti vihaisena pois miehensä luota mutta palasi muutaman kuukautta myöhemmin miehensä käytyä hänen luonaan. Tyttären mukaan Munro koki olevansa itse uhri ja sanoi, että rakasti miestään liikaa ja on misogyynisen kulttuurin syytä, jos tytär odottaa hänen uhrautuvan ja kieltävän tarpeensa "hyvittääkseen miesten virheet". Lapset jatkoivat vierailuja pariskunnan luona, eikä niillä koskaan puhuttu hyväksikäytöstä. Vuonna 2002 Skinnerin välit hänen äitiinsä katkesivat. Hän ilmoitti hyväksikäytöstä poliisille vuonna 2005, ja Fremlin myönsi syyllisyytensä. Hänet tuomittiin kahden vuoden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.[9][10][11] Kirjailija Tommi Melenderin mukaan Euroopassa, toisin kuin Yhdysvalloissa, taideteokset yleensä ajatellaan taiteilijan persoonasta itsenäisiksi. Silti hänen on vaikea kuulla Munron romaanien kertojaääntä samalla tavoin kuin ennen.[12]
Munro kuoli 92-vuotiaana toukokuussa 2024 hoitokodissa Ontariossa. Hän oli sairastanut dementiaa yli kymmenen vuoden ajan.[5]
Munro oli vetäytyvä ja esiintyi harvoin julkisuudessa.[13]
Munro sai lukuisia palkintoja, kuten kolme Kanadan kenraalikuvernöörin kirjallisuuspalkintoa (vuosina 1968, 1978, 1986) sekä kaksi Giller-palkintoa vuosina 1998 ja 2004.[6] Kanadan Royal Society myönsi hänelle vuonna 1993 Lorne Pierce Medalin.[14] Vuonna 1992 Munro kutsuttiin Yhdysvaltain taide- ja kirjallisuusakatemian ulkomaalaiskunniajäseneksi.[15] Munro sai tuotannosta myönnettävän kansainvälisen Booker -palkinnon vuonna 2009.[16]
Munro palkittiin vuonna 2013 Nobelin kirjallisuuspalkinnolla. Ruotsin akatemia nosti palkintoperusteluissa Munron nykynovellin mestariksi.[2]
Munron tytär Sheila on julkaissut lapsuudestaan muistelmateoksen Lives of Mothers and Daughters: Growing Up With Alice Munro, jossa keskeisessä osassa on Alice Munro. Suomeksi Munron tuotantoa on julkaistu Tammen Keltaisessa kirjastossa Kristiina Rikmanin suomennoksina.
Sarah Polleyn ohjaama elokuva Away from Her (2006) pohjautuu Munron novelliin ”The Bear Came over the Mountain” (suom. ”Karhu tuli vuoren takaa”).[2]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
