From Wikipedia, the free encyclopedia
Aleksanterin palatsi (ven. Александровский дворец, Aleksandrovski dvorets; vuoteen 1843 Uusi palatsi, Новый дворец, Novij dvorets[1]) on palladiolaista uusklassista arkkitehtuuria edustava keisarillinen palatsi Tsarskoje Selossa (nyk. Puškin). Sen suunnitteli arkkitehti Giacomo Quarenghi vuosina 1792–1796 keisarinna Katariina Suuren käskystä pojanpoikansa, suuriruhtinas Aleksandr Pavlovitšin (tuleva keisari Aleksanteri I) ja suuriruhtinatar Elisabet Aleksejevnan avioitumisen kunniaksi.[2]
| Aleksanterin palatsi | |
|---|---|
| Александровский дворец, v. 1843 asti Новый дворец (Uusi palatsi) | |
 Aleksanterin palatsin pääjulkisivu |
|
| Sijainti | Leningradin alue, Pietari, Venäjä |
| Koordinaatit | |
| Rakennustyyppi | kesäpalatsi |
| Valmistumisvuosi | 1796 |
| Suunnittelija | Giacomo Quarenghi |
| Rakennuttaja | Katariina II |
| Runkorakenne | tiili |
| Julkisivumateriaali | rapattu tiili |
| Kerrosluku | 2 + 1 |
 |
|
Rakennustyöt suoritettiin hoviarkkitehti Ilja Vasiljevitš Nejolovin[3] ja arkkitehti Pjotr Vasiljevitš Nejolovin valvonnassa Giacomo Quarenghin suunnitelmien mukaan.[2] [4] Veljesten isä Vasili Ivanovitš Nejolov oli ensimmäinen venäläissyntyiinen arkkitehti, ja oli myös Tsarskojen Selon palatsialueen arkkitehti sekä maisemapuistojen suunnittelun uranuurtaja Venäjällä.[3][5][6][7]
Aleksanterin puistossa sijaitseva palatsi on pitkänomainen, symmetrisen U-kirjaimen muotoinen kaksikerroksinen rakennus, jonka sivuilla ovat kaksikerroksiset siipirakennukset. Pohjoisen pääjulkisivun keskellä kaksi riviä korinttilaisia pylväitä muodostavat läpikuljettavan pylväikön. Aleksanterin puiston muotopuutarhan puolelta rakennuksen julkisivu on suunniteltu puolipyöreäksi, ja sitä peittää puolipallomainen kupoli.[1]
Leskikeisarinna Aleksandra Fjodorovna vietti viimeiset vuotensa Aleksanterin palatsissa, jossa hän kuoli vuonna 1860. 1900-luvun alussa keisari Nikolai II:n aikana Aleksanterin palatsista tuli keisarillisen perheen pääasiallinen asunto ja hovielämän keskus: siellä otettiin vastaan suurlähettiläitä ja vietettiin Romanovien dynastian 300-vuotispäivää ja Tsarskoje Selon 200-vuotispäivää.[1]
Katariina II määräsi Tsarskoje Selon kiinteistötoimiston johtajalle A. P. Kaškinille osoitetussa kirjeessään:
"...virastossa toteutettujen huutokauppojen mukaan kyseisen rakennuksen urakoitsijan kanssa solmimien lakien perusteella arkkitehti Nejelovin tekemän inventaarion mukainen sopimus, nimittäin: että koko kellarirakennuksen alle tulee alemman rakennuksen perustus; talon yläpuolella olevat kaiteet ovat kipsistä, lattiat ovat palasista (parkettia), vastoin niitä, jotka tehtiin siivessä, vastarakennettu Heidän keisarillisille ruhtinattarilleen. Kun tämä rakenne on valmis, älä rappaa ulkopuolta ilman erityistä käskyä. Kaikki tämä rakentaminen on suoritettava arkkitehti Nejelovin valvonnassa, kun hän on ottanut itselleen ammattitaitoisen kivimestarin auttamaan häntä joka pyytää Nejelovilta arkkitehti Gvarengylta (pääarkkitehti Quarenghi) selityksiä tarvittaessa. Annamme ideasi mukaan kaksi Tsarskoje-kylän läheisyydessä sijaitsevaa tiilitehdasta tiilen valmistukseen tuon rakennuksen urakoitsijalle äärimmäisen ja tiukan valvonnan alaisena, jotta tehtaan tuotantoa varten sekä sen omistajat että talonpojat eivät hakkaa puuta eivätkä tuhoa metsiä, vaan ostavat sen, kuten polttopuita, laattoja, kiveä ja kalkkia paikallisilta talonpojilta, eli maaorjilta Tsarskoje Selossa." - Katariina.[2]
.jpg)
Katariina II määräsi kirjeessään 22. toukokuuta (J: 2. kesäkuuta) 1792:
"Lisää makuukammioon neljäsosa tilaa sängylle; poistaa lasin lampunkuvusta kylpyhuoneessa; molemmissa alastuloissa puuttuvat portaat; lisää värikäs (kukka) puutarha ja säleikkö ja istuttaa ne syksyllä; asentaa peilin pukeutumishuoneen peilipöytään; järjestää ristikon pylväikölle; Šuvalovalle tekee erityisportaat lastenkamariin; toteuttaa kaikki täysivaltaisen suuriruhtinas Aleksandr Pavlovitšin käskyt (tuolloin 14-15 -vuotias) ja pitää erityistä tiliä kaikesta, jotta tarvittava määrä voidaan osoittaa kaikkeen sellaiseen työhön."
Seinien ja kattojen rappaus, stukko- ja maalauskoristelu sekä seinien marmoroinnilla suoritettiin itse pääarkkitehti Giacomo Quarenghin valvonnassa ja puusepäntyöt, putkityöt ja muu "kakkosmiehen", arkkitehti Nejelovin valvonnassa. Kaikki kiinteät kalusteet - ikkunanpuitteet, ovien pronssiheloitukset, fajanssiuunit ja takat - valitsi Quarenghi. Palatsin sisustus valmistui vuosina 1794-1795.[2] Sisätilojen plafondit eli kattomaalaukset maalasi Giacomo Ferrari. Vuonna 1800 valmistui julkisivujen ulkokoristelu. Vuonna 1838 palatsin pylväikön eteen julkisivulle asennettiin Aleksandr Puškin runoihin perustuvia veistoksia: "Nuori mies pelaa nopilla",[8] kuvanveistäjä Nikolai Stepanovitš Pimenovin mallin mukaan ja "Nuori mies pelaa 'svaika' (ven. Свайка, iso naula) -peliä", kuvanveistäjä Aleksandr Vasiljevitš Loganovskin mallin mukaan.[4]
Valkoisella marmoroinnilla katetut vastaanottosalit sijaitsivat palatsin puutarhajulkisivulla. Enfiladin eli huonerivistön keskellä oli sali, jossa oli puolirotunda, joka oli jaettu kolmeen osaan leveillä kaarilla. Huoneen keskiosaa kutsuttiin Puoliympyräsaliksi, itäpuolella oli Muotokuvasali, johon liittyi Mäkisali (jossa oli Nikolai I:n lapsille tehty suuri liukumäki) ja länsipuolella Biljardihuone, myöhempi Karmiininpunainen (Vadelmanpunainen) salonki.[2][9]
Palatsin vasemmalla puolella oleva siipi oli kirjastohuoneisiin yhteydessä oleva Kulmasalonki, oikeassa siivessä oli palatsikirkko. Vasemmassa siivessä oli konserttisali, joka oli suoraan Kulmasalongin vieressä, sekä useita muita salonkeja. Vasemman siiven ensimmäisen kerroksen huoneiden tilat oli alun perin tarkoitettu keisarilliselle seurueelle.[2]
Suuriruhtinas Aleksandr Pavlovitš ja suuriruhtinatar Elisabet Aleksejevna astuivat sisään Uuteen palatsiin 12. kesäkuuta (J: 23. kesäkuuta) 1796. "Pikku hovin" muuttoa juhlistettiin ulkopylväikössä järjestetyllä runsaalla jälkiruokatarjoilulla, jota rakennuttaja, keisarinna Katariina II kunnioitti läsnäolollaan.[2] Palatsin nimi muutettiin vasta vuonna 1843 Aleksanterin palatsiksi ensimmäisen omistajansa muistoksi.[1] Keisariksi tultuaan Aleksanteri I asui läheisessä Katariinan palatsissa ja antoi Uuden palatsin nuorimmalle veljelleen Nikolaille.
.jpg)
Keisari Nikolai I vieraili usein Aleksanterin palatsissa perheensä ja sukulaistensa kanssa alkukesästä ja alkusyksystä. Hänen aikanaan palatsiin tehtiin vuosina 1830-1855 muutostöitä, mm. rakennettiin Kukkulasali, jossa oli iso lasten liukumäki. Nikolain leski keisarinna Aleksandra Fjodorovna kuoli palatsissa vuonna 1860. Nikolai I:n pojanpoika suuriruhtinas Aleksandr Aleksandrovitš (tuleva Aleksanteri III) käytti suuriruhtinatar Maria Fjodorovnan kanssa Aleksanterin palatsia asuinpaikkanaan vuoteen 1881 asti. Heidän asuinhuoneistonsa sijaitsivat palatsin oikeassa siivessä, jossa heidän esikoisensa Nikolai syntyi vuonna 1868. Palatsin vasemman siiven ensimmäisen kerroksen tilat oli alun perin tarkoitettu keisarilliselle seurueelle. 1800-luvulla niitä käytettiin varahuoneina keisarillisen perheen tilapäiseen oleskeluun. Suuriruhtinas Konstantin Nikolajevitš ja suuriruhtinatar Aleksandra Iosifovna asuivat usein niissä ja vuonna 1870 Edinburghin herttua prinssi Alfred ja suuriruhtinatar Maria Aleksandrovna yöpyivät niissä.[10]
Keisari Nikolai II noustua valtaistuimelle Aleksanterin palatsia alettiin rakentaa uudelleen. Vuosien 1896-1898 uudistustyöt muuttivat täysin keisarilliselle seurueelle tarkoitetun siipirakennuksen: sen tilalle tulivat jugendtyyliset keisari Nikolai II:n ja keisarinna Aleksandra Fjodorovnan yksityisasunnot. Vasemmassa enfiladissa eli huonerivistössä olivat makuuhuone, keisarinnan Sinipunainen eli Liila salonki (liila oli keisarinnan lempiväri ja sireenit (engl. Lilacs hänen lempikukkiaan)[11] ja keisarinnan Ruusupuu (Palisanteri) salonki; oikealla olivat ruokasali, Nikolai II:n vastaanottohuone, keisarin työhuone, keisarin pukeutumishuone sekä toimistotilat.[2] Hovi oli kauhistunut ja aristokratian mielipiteen mukaan jugendtyyli oli liian keskiluokkaisen porvarillista keisariperheelle.
Vuonna 1903 purettiin Giacomo Quarenghin suunnittelema konserttisali, joka oli ollut koko vasemman siipirakennuksen levyinen. Arkkitehti Silvio Danini (1867-1942) tarjosi useita vaihtoehtoja rakennuksen mukauttamiseksi keisarillisen perheen asuin- ja vastaanottohuoneiksi. Yhdessä vuoden 1901 hankkeessa hän tarjosi konserttisalin säilyttämistä, mutta F. Meltzerin yrityksen arkkitehti R. F. Meltzerin ja sisustusarkkitehti F. F. Meltzerin[1] tekemien suunnitelmien mukaan vuosina 1903-1906 tehdyssä rakennustyössä konserttisali purettiin, ja sen tilalle Aleksanterin palatsin vasemman siiven ensimmäiseen kerrokseen ilmestyivät keisarinna Aleksandra Fjodorovnan Vaahterapuinen salonki ja keisari Nikolai II:n uusi työhuone ja toisessa kerroksessa lasten huoneissa keisarin ja keisarinnan henkilökohtaisia asuntoja erottava käytävä laajennettiin Kulmasalonkiin. Myös avoimen sisäpihan oikean puolen alle rakennettiin kellari ja pylväikköön puhkaistiin ikkunat sen valaisemiseksi.[4][10]
Yksi Nikolai II:n puolen mielenkiintoisimmista sisätiloista oli Maurilainen kylpyhuone. Huoneen toinen nimi johtui maurilaistyylisestä itämaisesta sisustuksesta. Harjakattoinen väliseinä, joka erotti huoneen käytäväosan korotetusta alueesta, jossa uima-allas sijaitsi ja jonne johtivat portaat. Kukkakoristeiset seinäpaneelit ja katto tehtiin vaaleaksi petsatusta vaahterasta. Seinäpaneelien yläpuolelle oli pingotettu katoksi matto. Takka oli tehty geometrisillä kuvioilla koristetuista laatoista. Kaakeloitu uima-allas, jonka oli suunnitellut rakennusinsinööri K. N. Rochefort, veti 7 000 ämpäriä vettä[2] (n. 70 m³, altaan koko on voinut olla noin 6 x 6 x 2 m). Uusitun kylpyhuoneen altaan koko on noin 2 x 3 m).[12] Altaan ja ullakolla sijaitsevan vesisäiliön rakennustyöt suoritti työselosteen mukaan Pietarin metallitehdas.[2]
Vuoden 1905 vallankumouksen ja Talvipalatsin lähellä tapahtuneen verisunnuntain jälkeen, Aleksanterin palatsista tuli siellä syntyneen keisari Nikolai II:n perheen pääasiallinen asunto. Tässä palatsissa kuluivat viimeisen Venäjän keisarin hallituskauden ja hänen perheensä elämän viimeiset 12 vuotta. Tässä palatsissa perhe oli pidätettynä helmikuun 1917 vallankumouksen jälkeen. Aamulla 1. elokuuta (J: 14. elokuuta) 1917 palatsin Puoliympyräsalista Romanovien kuninkaallinen perhe lähetettiin Aleksandrovskajan asemalle karkotukseen Tobolskiin, josta heidät siirrettiin Jekaterinburgiin, missä heidät ammuttiin kesällä 1918.[1]
Keisari Aleksanteri III:n ja keisarinna Maria Fjodorovnan yksityisasunnot sekä lasten tilat olivat muistohuoneina vuoteen 1931 asti. Viimeisen keisari Nikolai II:n ja keisarinna Aleksandra Fjodorovnan yksityishuoneitten näyttely oli avoinna vuoteen 1941 asti. Toisen maailmansodan aikana näiden tilojen koristelu katosi saksalaismiehittäjien käsissä.[2] Rakennus kärsi sodan aikana sirpalevaurioita sekä pommitustuhoja. Julkisivun kolmanteen sisäänkäyntiin osunut pommi vaurioitti sen kokonaan, vahingoitti Kulmasalonkia sekä sen perustuksia ja ullakkokerrosta ja läheinen keisarinnan Sinipunainen eli Liila salonki paloi poroksi. Vesivahingot tuhosivat toisen kerroksen parkettilattioita ja länsisiiven 1. kerroksen parkettilattiat tuhoutuivat kokonaan, marmoriset takat vahingoittuivat ja kaikki sisustusverhoilu katosi.[1]
Etummaisen huonesarjan salien kiinteä sisustus ei ole muuttunut arkkitehti Giacomo Quarenghin suunnitelmien ajoista, ja on osittain säilynyt tähän päivään asti. Vuodesta 1997 lähtien keisarillisen perheen yksityisasunnoissa on avattu näyttely "Muistoja Aleksanterin palatsissa", jonka avulla voi nähdä osan Nikolai II:n vastaanottotilojen ja toimiston säilyneestä sisustuksesta, Aleksandra Fjodorovnan Kulmasalongista sekä tutustua esineisiin, jotka olivat aikoinaan osa näiden huoneiden kalustusta. Vuonna 2010 Tsarskoje Selon 100-vuotisjuhlan kunniaksi kunnostettiin kolme seremoniallisen enfiladin eli huonesarjan salia Muotokuva-, Puoliympyrä- ja Marmorisalit, joiden avaamisesta tuli uusi virstanpylväs ainutlaatuisen rakennusmonumentin historiassa.[2]
Vuonna 1918 Aleksanterin palatsi avattiin kävijöille valtion museona, jossa avoinna olivat historialliset tilat keskiosan ensimmäisessä kerroksessa ja Romanovien perheen asunnot oikeanpuoleisessa siivessä. Koulutuksen kansankomissaari Anatoli Lunatšarskin aloitteesta Nuorten Kommunardien mukaan nimetty orpokoti perustettiin palatsiin vuonna 1918.[1]
Vuonna 1937 taidehistorioitsija Anatoli M. Kutšumovista (1912-1993), joka oli ollut myös Pavlovskin palatsin intendenttinä vuonna 1932 ja Katariinan palatsin Meripihkahuoneen intendenttinä vuonna 1935, tuli Aleksanterin palatsimuseon intendentti ja vuonna 1938 museon johtaja. Siihen mennessä palatsi oli erittäin rappeutunut, sen vasemmassa siipirakennuksessa oli lepokoti NKVD:n työntekijöille ja oikean siiven toisessa kerroksessa, Nikolai II:n lasten entisissä huoneissa oli orpokoti. Museosaleja oli vain keskirakennuksessa. Kutšumov päätti palauttaa palatsin historiallisen ulkonäön luomalla sinne Venäjän viimeisen keisarin ja hänen perheensä muistomuseon. Kollegoiden suostuttelusta huolimatta Kutšumov päätti hakea tukea Josif Stalinilta kirjoittamalla hänelle henkilökohtaisen kirjeen. Stalin hyväksyi idean ja palatsin sekä julkisivun entisöinti aloitettiin, kunnes toinen maailmansota keskeytti ne.[1]
.jpg)
Koko kokoelman evakuointi oli mahdotonta, ainoastaan arvokkaimmat esineet ja ne, jotka voisivat toimia mallina koristeiden entisöinnissa vietiin pois. Suunnitelman mukaan vain 12 esinettä evakuoitiin palatsin 72 554 esineen kokoelmasta. Kutšumov järjesti 800 esineen pakkaamisen viikon sisällä, kuten kattokruunut, matot, posliinit, huonekalut ja marmoripatsaat. Museon ryöstelyä ennakoiden Kutšumov käveli palatsin lävitse ja valokuvasi niiden koristelut sekä leikkasi myös palasia damastisesta seinäverhoilusta, huonekaluja, verhoista ja liimasi ne albumeihin, joita hän säilytti kuolemaansa asti. Myöhemmin ne auttoivat palauttamaan palatsin sisustuksen.[13] Palatsin evakuoidut arvoesineet lastattiin Gorkiin menevään junaan 30. kesäkuuta 1941, jonka vastuullisena saattajana oli Anatoli M. Kutšumov.[14]
Puškinin kaupungin (entinen Tsarkoje Selo) miehityksen aikana Aleksanterin palatsissa sijaitsi Saksan armeijan päämaja ja Gestapo sekä kellareissa vankila. Palatsin edessä oleva aukio muutettiin SS-sotilaiden hautausmaaksi.[15] Sodan lopussa palatsissa sijaitsi Leningradin esikaupunkien museorahastojen keskusvarasto (TsKhMF), jota johti Anatoli Mihailovitš Kutšumov. Hän johti myös hallituksen komissiota, joka etsi saksalaisten varastamia aarteita, minkä seurauksena 1 542 esinettä palautettiin Aleksanterin palatsiin.[14]
Sitten palatsi pistettiin kiinni ja vuonna 1946 se annettiin Neuvostoliiton tiedeakatemialle Venäläisen kirjallisuuden instituutin kokoelmien säilyttämiseen ja yleisvenäläisen A. S. Puškinin taidemuseon näyttelytilaksi. Vuonna 1951 Aleksanterin palatsi annettiin laivasto-osaston tutkimusinstituutin käyttöön, ja palatsikokoelma, joka oli ollut evakoituna sodan aikana lähetettiin keskusvarastosta Pavlovskin palatsimuseoon. Vuonna 1996 Maailman monumenttirahastolta (WMF) saatiin apuraha Aleksanterin palatsin entisöintiin, ja rakennuksen katon korjaustyöt aloitettiin. Vuotta myöhemmin palatsin miehittäneen sotilasinstituutin aloitteesta perustettiin pysyvä näyttely "Muistoja Aleksanterin palatsissa" rakennuksen oikeaan siipeen, jossa Nikolai II:n ja keisarinna Aleksandra Fjodorovnan henkilökohtaiset asunnot olivat aiemmin olleet, jonka Tsarskoje Selon museo-reservaatti oli valmistanut museon kokoelmasta.[9]
Lokakuussa 2009 palatsirakennus siirrettiin osaksi Tsarskoje Selon valtionmuseo-suojelualuetta. Siitä lähtien Aleksanterin palatsin julkisivujen ja sisätilojen entisöinti aloitettiin laajamittaisesti.[1]
Vuosina 1947-1949 kunnostettiin palatsin julkisivut ja eteistilat sekä seinämaalaukset.[4] Tältä osin palatsissa aloitettiin restaurointityöt vuosina 1947-1951, joiden aikana suunniteltiin entisöitäviksi arkkitehti Quarenghin suunnittelemat säilyneet sisätilat ja säilyneet koristefragmentit sekä luoda uudelleen keisarien Nikolai I:n ja Nikolai II:n aikaiset sisätilat. Työn aikana purettiin monet keisarinna Aleksandra Fjodorovnan Vaahtera ja Ruusupuu (Palisanteri) salongin sisustuselementit sekä Nikolai II:n Maurilainen kylpyhuone. Palatsin saleja kunnostettiin arkkitehti L. M. Bezverhnin (1908-1963) hankkeessa "Quarenghin ja Puškinin kaupunkin ajan arkkitehtonisten standardien mukaisesti". Tämä kunnostaminen ei ollut restaurointi vaan ennalta suunnitttelematonta korjaustyötä ilman tietoja rakennuksen alkuperäisistä rakenteista, tekniikoista tai materiaaleista.[1]
.jpg)
Vuoteen 1997 mennessä palatsin vasen siipi kunnostettiin osittain ja muutettiin näyttelyksi "Muistoja Aleksanterin palatsissa", joka kertoo viimeisen keisarillisen perheen elämästä. Palatsin koko julkisivu kaipaa edelleen kunnostustyötä, näyttelyä on tarkoitus täydentää vähitellen oikeassa siivessä, joka on edelleen suljettuna. Vuonna 2015 kokonaan suljetun Aleksanterin palatsin ensimmäisen siiven kahdeksan salin joukossa ovat keisarinna Aleksandra Fjodorovnan ja keisari Nikolai II:n yksityisasunnot, kuten uima-altaan sisältävä Maurilainen kylpyhuone, joka vuonna 1918 raivostutti ensimmäiset proletariaatin museokävijät. Sisätilat päätettiin uudistaa remontilla vuonna 1905, jolloin Aleksanterin palatsista tuli keisariperheen pääasunto.[16]
Palatsin keskiosassa avattiin 23. kesäkuuta 2010 kolme juhlasalia: Muotokuva-, Puoliympyrä- ja Marmorisali. Niiden entisöinti suoritettiin ennätysajassa, vain kuudessa kuukaudessa. Muiden autenttisten esineiden ohella museoon palautettiin keisarinna Aleksandra Fjodorovnan kadoksissa ollut muotokuva.[17]
Virallinen "ennallistamisprojekti", jota on toteutettu vuoden 2010-luvun lopulta lähtien, on johtanut rakennuksen alkuperäisten tiili- ja kivirakenteiden kovakouraiseen uudenaikaiseen käsittelyyn ja tuhoutumiseen mm. syventämällä kellareita ja käyttämällä raskaita moderneja tukirakenteita, mikä on ristiriidassa tieteellisen restauroinnin periaatteiden kanssa.[1]
Vuonna 2014 Venäjän federaation hallitus myönsi lopulta merkittävästi varoja keisariperheen asuinhuoneiden täydellisempään ja autenttisempaan entisöintiin, joihin kuuluivat jugendtyylinen Vaahterapuu salonki ja keisarinna Aleksandran kuuluisa Sinipunainen eli Liila salonki. Syyskuussa 2015 palatsi suljettiin yleisöltä monivuotisen entistämishankkeen vuoksi.[18]
Palatsin itäsiivessä entisöitiin ja palautettiin Nikolai II:n ja Aleksandra Fjodorovnan yksityisasunnon uusi työhuone, Maurilainen kylpyhuone, keisarin työhuone, keisarin vastaanottohuone, palvelijanhuone, Vaahterapuu salonki, Ruusupuu (Palisanteri) salonki, keisarinnan Sinipunainen eli Liila salonki, keisarinnan vastaanottohuone, keisariparin makuuhuone, pieni ja suuri kirjasto sekä Mäkisali.[12] Itäsiiven ensimmäisessä kerroksessa, jossa aikoinaan sijaitsivat Nikolai II:n lasten huoneet, on nykyään näyttely, jossa on esillä eri keisarien lapsille kuuluneita esineitä. Vuonna 2021 Aleksanterin palatsi avattiin museokävijöille.[19]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
