Äänteenmuutos

Äänteenmuutokseksi kutsutaan ilmiötä, jossa kielen äänne muuttuu toiseksi kielihistoriassa. Äänteenmuutos viittaa kielen itsensä muutokseen, ei puhevirrassa jatkuvasti tapahtuviin muutoksiin kuten koartikulaatioon. Yleinen äänteen muutostyyppi on assimilaatio, jossa vierekkäiset äänteet mukautuvat toisiinsa. Äänteenmuutoksessa voi olla kyse myös koko äännejärjestelmää koskevista muutoksista, esimerkiksi tietyn äänteen katoamisesta.

Äännelaki

Äänteenmuutosten historiallis-vertaileva tutkimus saavutti tieteellisen muotonsa 1700–1800-lukujen vaihteessa,^[1] mutta jo aiemmin metaforisesti käytetyn äännelain (saksaksi Lautgesetz) käsitteen määritteli vasta nuorgrammaattinen koulukunta 1800-luvun loppupuolella.^[2] Nuorgrammaatikot näkivät äännelain luonnonlakien kaltaiseksi poikkeuksettomaksi muutokseksi.

Äännelaki ei selitä muutoksen syitä vaan määrittelee vain muutoksen kielensisäiset edellytykset eli sen äänneympäristön, jossa jokin muutos poikkeuksetta tapahtuu.^[3]

Näin ymmärrettynä äännelakia saattoi häiritä vain analogia (alk. ”väärä analogia”), ”sanan tai tyypin osittain tai täydellisesti yhtäläistävä vaikutus toiseen, siihen tajunnassa yhdistyvään sanaan tai tyyppiin”.^[4]

Esimerkiksi suomessa äännelaillinen on taivutus kaksi : kahden (<< *kakte+n), jossa toteutuvat äännelait

• *-e > i eli sananloppuisen e:n muuttuminen i:ksi
• *ti > si eli i:n etisen t:n muuttuminen s:ksi
• *kt > ht eli t:n etisen k:n muuttuminen h:ksi
• astevaihtelu *t > *δ (SUT-transkription mukaan, IPA [ð]) > d, jossa tavunalkuiset klusiilit heikkenevät umpitavun edellä.

Vastaavasti sanassa lahti : lahden nominatiivi on analoginen: äännelaillinen muoto olisi laksi, joka esiintyy yhä esim. murteissa ja Suomen paikannimien ruotsinkielisissä vastineissa (Maalahti, ruotsiksi Malax), mutta mahdollisesti paikallissijamuotojen tekstuaalisen yleisemmyyden vuoksi on syntynyt analogia taivutuskaavaan lehti : lehden, minkä perusteella nominatiivi on muodostettu.

Äänteenmuutosten luokittelu

Äänteenmuutoksia ei välttämättä voi luokitella niin, ettei sama muutos yhtä aikaa edusta useampaa luokkaa. Äänteenmuutoksia ovat:^[5]

• ns. kombinatorisista eli äänneympäristöön liittyvistä muutoksista yleisin on assimilaatio (’mukautuminen’), jota edelleen voi luokitella 1) lopputuloksen, muutoksen 2) vaikutussuunnan ja 3) vaikutusetäisyyden perusteella:
  • lopputuloksen perusteella assimilaatio voi olla täydellinen (esim. myöhäiskantasuomen *kyi > suomen kyy) tai osittainen (yleissuomen kaunis > joidenkin savolaismurteiden kaonis, josta edelleen täydelliseksi assimilaatioksi kaanis)
  • vaikutussuunnan perusteella assimilaatio voi olla etenevä eli progressiivinen (kuten *kyi > kyy), takautuva eli regressiivinen (myöhäiskantasuomen *leyly > nykysuomen löyly, y:n pyöreys pyöristää edeltävän vokaalin) tai resiprookkinen eli molempisuuntainen
  • vaikutusetäisyyden perusteella assimilaatio voi olla lähi- eli kontaktiassimilaatiota (kuten *leyly > löyly) tai etäassimilaatiota (esim. myöhäiskantasuomen *maahen > nykysuomen maahan, täydellinen progressiivinen etäassimilaatio välissä olevan konsonantin yli).
• dissimilaatio eli äänteiden erilaistuminen, mikä usein johtuu jonkin artikulatorisesti hankalan äänteen toistumisesta, esim. ruotsin skräddare > suomen räätäli (~ räätäri) sekä
  • differentiaatio, jolla tarkoitetaan kahden vierekkäisen äänteen dissimilaatiota (ts. lähidissimilaatiota), esim. suomen länsimurteiden diftongien avartuminen: tie > tiä
• haplologia eli fonologisesti toistuvan osan yksinkertaistaminen, esim. Kaisla=lahti > Kaislahti
• metateesi eli takaheitto, jossa kaksi äännettä vaihtaa keskenään paikkaa, esim. suomen murteissa tyhjä > tyihä tai historiallisesti *veneh > venhe (> nykysuomen vene)
• erilaiset loisäänteet:
  • epenteesi eli uuden konsonantin ilmestyminen (yleensä konsonanttiyhtymään), esim. Jämsä > Jämpsä; voidaan ymmärtää myös yläkäsitteeksi kaikille intruusion^[6] lajeille
  • anaptyksis eli švaa eli svarabhakti on konsonanttiyhtymään ilmestyvä vokaali, esim. suomen murteissa talvi > talavi
  • sananalkuista epenteesiä kutsutaan erikseen proteesiksi, esim. myöhäiskantasuomen *vōhi (> nykysuomen vuohi), vrt. liettuan ožȳš
  • vastaavasti sananloppuista epenteesiä kutsutaan paragogeksi,^[7] esim. nykysuomelle tyypillinen tapa lisätä -i konsonanttiloppuisiin vierassanoihin: Portugal > Portugali
  • samaan luokkaan voi lukea myös artikulaattorien liikkeen seurauksena äännejonoon syntyvät sekundaariset äänteet (esim. suomessa hauen → hauwwen) ja intrusiiviset (”tunkeilevat”) äänteet (esim. englannin ns. intrusive r: law and order → lawr and order [lɔːɹ æn ɔːdə]^[8])
  • mahdollisesti myös hiatus eli vokaalienvälinen kuuluva tavunraja, joka käytännössä voi toteutua joko jonkinlaisena glottalisaationa (kurkunpään supistumisena muttei kestoltaan tai voimakkuudeltaan täydeksi konsonantiksi) tai sekundaarisena tai intrusiivisena äänteenä
• Itkosen painon aiheuttamiksi luokittelemat äänteenmuutokset (jotka eivät välttämättä sitä ole kaikissa tapauksissa):
  • sisäheitto eli synkopee, esim. suomen keskimmäinen – viron keskmane
  • loppuheitto eli apokopee, esim. suomen murteissa laajalti translatiivissa taloksi > taloks
  • reduktio eli heikentyminen, millä viitataan esimerkiksi historiallsiesti useissa kielissä esiintyneeseen klusiilin muuttumiseen frikatiiviksi, siitä puolivokaaliksi, vokaaliksi ja mahdollisesti lopulta kadoksi kuten suomen astevaihtelussa: jalka+a < *jalka+δa < *jalka+ta
• kontraktio eli tavurajan siirtyminen usein muun äänteenmuutoksen seurauksena, esim. suomessa *siel.lä < *si.äl.lä < *si.ɣäl.lä < *si.käl.lä
• kvantiteetin muutokset kuten suomen monien murteiden yleisgeminaatiotapauksissa: jälkitavun lyhyt alkukonsonantti pitenee lyhyen tavun jälkeen, jos pitkä vokaaliaines seuraa (sa.taa > sat.taa)
• painon muutokset
• sandhi eli sananrajainen muutosilmiö, joka usein luonteeltaan on assimilaatio tai jokin muu yllä oleva muutos (esim. suomessa tytön pallo → [tytøm pɑllo], n → m osittaisena regressiivisenä lähiassimilaationa seuraavan sanan alkuisen konsonantin ääntymäpaikkaan).

Katso myös

• Äänteensiirros

Lähteet

• Itkonen, Erkki 1966: Kieli ja sen tutkimus. WSOY.

Viitteet

1. Itkonen 1966: 30.
2. Itkonen 1966: 34.
3. Hakulinen, Auli & Ojanen, Jussi: Kielitieteen ja fonetiikan termistöä, s. 155. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1976.
4. Hakulinen, Auli & Ojanen, Jussi: Kielitieteen ja fonetiikan termistöä, s. 26. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1976.
5. Itkonen 1966: 159–187.
6. Crystal, David: A dictionary of linguistics and phonetics (4. laitos), s. 203. Blackwell, 1997.
7. Crystal, David: A dictionary of linguistics and phonetics (4. laitos), s. 203 (s. v. intrusion). Blackwell, 1997.
8. Crystal, David: A dictionary of linguistics and phonetics (4. laitos), s. 203. Blackwell, 1997.

Tämä kieliin tai kielitieteeseen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.