Äänne

Äänne voi merkitä ainakin kahta asiaa:

1. Foonia eli puheen (puhevirran) segmenttiä, jonka kuulonvaraisesti voi erottaa muista segmenteistä.^[1]
2. Foneemia eli annetussa kielessä merkityksiä erottavaa äänteiden luokkaa tai tyyppiä.^[2]

Yleensä vain kontekstista selviää, kumpaa tarkoitetaan, ja myös foonin ja foneemin välillä oleva merkitys on mahdollinen: ’puhevirran segmenttien luokka’ ottamatta kantaa siihen, erottaako se kielessä merkityksiä vai ei.

Äänteet määritellään foneettisten ominaisuuksiensa perusteella. Ilmeisesti universaali (kaikkia kieliä koskeva) pääjako on vokaaleihin tai konsonantteihin,^[3][4] joskin aina ajoittain kielitieteelliseen keskusteluun nousevat kielet, joissa ei olisi vokaaleja lainkaan (esim. ^[5]).

Ihmisen puhetta transkriboitaessa äänteet merkitään hakasulkeiden väliin silloin, kun ei oteta kantaa siihen, ovatko ne annetussa kielessä foneemeja vai eivät tai haluttaessa erityisesti korostaa äänneasua fonologisen tulkinnan sijaan. Esimerkiksi suomen kielen sanan äänne voi – puhujan ja transkribointijärjestelmän (tässä Kansainvälinen foneettinen aakkosto, IPA) mukaisesti – transkriboida ['ʔæ:n:e].

Silloinkin kun äänteestä puhutaan ’foonin’ merkityksessä, se on abstrakti kuvausyksikkö, jossa ei oteta huomioon sellaisia yksilötason piirteitä kuten puhujan sukupuolta tai terveydentilaa. Lisäksi äänteet ovat vain näennäisesti diskreettejä eli jatkumollisesta äänivirrasta erillistettyjä yksiköitä, joista on poistettu konkreettisessa ääntämisessä tyypillinen siirtymäinformaatio. Todellisuudessa puhevirtaa ei voi jäännöksettömästi segmentoida fooneiksi.^[6] Sama äänne voi realisoitua rajattomana määränä toisistaan poikkeavia äännöksiä, mutta äännökset on metodologisesti tarkoituksenmukaista kuvata samaksi äänteeksi. Foonitkin ovat siis äännösjoukkoja kuten foneemit: ne on vain määritelty yksittäisistä kielijärjestelmistä riippumattomalla tavalla, foneemit taas kielikohtaisesti.

Konsonantteja kuvattaessa annetaan yleensä kolme ominaisuutta:

1. Sointi eli värähtelevätkö äänihuulet äännettä tuotettaessa eli onko äänne soinnillinen (äänihuulet värähtelevät) vai soinniton (äänihuulet eivät värähtele). Tämä kahtiajako riittää useimpiin muttei kaikkiin kieliin, ja äänihuulilla on muitakin mahdollisia konfiguraatioita: narina sekä kuiskaus- ja henkäyssoinnit.^[7]
2. Ääntymäpaikka eli äänteen ensisijainen tuottamiskohta ääniväylässä. Käytännössä tällä tarkoitetaan ahtaimman kapeikon paikkaa, koska koko ääniväylä on joka tapauksessa aina mukana äännettä tuotettaessa. Äänteitä voidaan nimittää sen mukaan, millä artikulaatiopaikalla ne syntyvät. Esimerkiksi labiaalinen äänne ääntyy huulilla ja dentaalinen siten, että kielen kärki (tai lapa) artikuloi etuhampaita tai ikeniä vasten.^[8]
3. Ääntymätapa eli mitä artikulaatiopaikalla tapahtuu: kuinka ahdas kapeikko on – katkeaako ilmavirta, muodostuuko kohinaa jne. – ja minkä muotoinen tai missä kohden ääniväylää se on.^[9]

Näiden kolmen ominaisuuden perusteella voidaan esimerkiksi sanoa suomen t:n olevan soinniton alveolaarinen klusiili.

Neljäntenä ominaisuutena käytetään tarpeen vaatiessa toissijaista eli sekundaarista ääntymäpaikkaa: esimerkiksi suomen savolaismurteissa yleiskielen sana veli voi ääntyä niin, että loppu-i:stä on jäljellä vain sitä edeltävän konsonantin liudentuminen, vel’ [ʋelʲ]. Tällöin loppu-l:n voi kuvata palataalistuneeksi soinnilliseksi alveolaariseksi lateraaliksi. Sekundaarista ääntymäpaikkaa kuvaava sana on tyypillisesti NUT-partisiippi, koska se kuvaa ikään kuin dynaamisesti äänteeseen lisättyä ominaisuutta.

Vokaalit puolestaan määritellään kolmen muun ominaisuuden perusteella:

1. Huulion eli huulten asennon mukaan erotetaan lavea eli illabiaalinen ja pyöreä eli labiaalinen vokaali. (Joissakin kielissä voidaan käyttää myös muita termejä, esim. ruotsinruotsin kuvauksessa orundad ’lavea’ – rundad ’pyöreä’ – inrundad ’sisäänpäin pyöristynyt’.^[10])
2. Kielen korkeimman kohdan korkeuden mukaan (kolmiportaisena väljä – välinen – suppea tai neliportaisena väljä – puoliväljä – puolisuppea – suppea; useammatkin portaat ovat mahdollisia).
3. Kielen korkeimman kohdan sijainnin mukaan ääniväylän pitkittäisakselilla (etinen, etuvokaali – keskinen, keskivokaali – takainen, takavokaali).

Näin esimerkiksi suomen e on lavea välinen etuvokaali.

Katso myös

• Allofoni