Wisconsin-jääkausi
viimeisin jääkausi Pohjois-Amerikassa / From Wikipedia, the free encyclopedia
Wisconsin-jääkausi oli viimeinen jääkausijakso Pohjois-Amerikassa pleistoseenikauden lopussa.[1]. Vastaavaa jääkautta Pohjois-Euroopassa kutsutaan Veiksel-jääkaudeksi.
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Wisconsin-jääkausi alkoi viimeistään 70 000 vuotta sitten. Ajanjakson loppupuolella Laurentian mannerjäätikkö laajeni koko Kanadaan ja Yhdysvaltain pohjoisosiin ja oli laajimmillaan noin 24 000 vuotta sitten. Wisconsin-jääkausi päättyi Amerikassa noin 10 000 vuotta sitten. Amerikan jäävaippa oli Euroopan vastaavaa suurempi, levisi etelämmäs, ehkä nopeammin ja lämpimämmille seuduille kuin Euroopassa. Wisconsin-jääkautta ennen oli Amerikassa Illinois-jääkausi ja monia Esi-Illinois-jääkausia.
Pohjois-Amerikassa oli viimeisellä Wisconsin-jääkaudella suuri Laurentian jääkenttä, jonka ala oli enimmillään 13,4 miljoonaa neliökilometriä ja paksuus yli 3 000 metriä, keskipaksuuden ollessa ehkä 1 600 metriä. Se laajeni etelässäNew Yorkiin, Cincinnatiin, St. Louisiin, Kansas Cityyn ja Montanan vuorille asti. Monin paikoin jää oli Amerikassa laajimmillaan 24 700–2 3600 kalenterivuotta sitten.
Mannerjäätikkö eteni Pohjois-Amerikassa etelämmäs kuin Euroopassa, suunnilleen Välimerta vastaaville leveyspiireille. Jää eteni lännessä hieman etelämmäs kuin idässä luultavasti kosteuden vuoksi. Jääkentän viilentävä vaikutus ohjasi matalapaineet länsilounaaseen, missä satoi rankasti; nykyään alue on puoliaavikkoa ja aavikkoa. Myös muualla maailmassa jääkentän ilmastovaikutukset muuttivat joitain nykyisiä autiomaita kosteiksi.
Laurentian jääkenttä aiheutti melko kapean tundravyöhykkeen Amerikkaan jäätikön eteen[2] rannikolla noin 40 °N, sisämaassa noin 35 °N leveyspiirin pohjoispuolelle. Tundra oli 130–300 km leveä. Havupuita kasvoi itärannikolla Washingtonin seuduilla tundran seassa[2].
On esitetty, että jäävirrat olisivat koskettaneet avointa boreaalista havumetsää, ja että tundraa olisi ollut Yhdysvaltain puolelle Laurentidin jääkentän ja metsän rajalla vain paikoittain.
Pysyvän ja ajoittaisen ikiroudan raja kulki Chicagosta itään suunnilleen 40–100 km:n päässä jään reunasta. Aivan Atlantin rannikolla lähellä New Yorkia ikirouta-alue oli alle 40 kilometrin levyinen, mutta Appalakkien kohdalla oli selvä suunnilleen Charlestoniin ulottunut kyhmy. Lännempänä ikiroutavyöhyke leveni huomattavasti, ja kulki suunnilleen 40. leveyspiiriä pitkin Kalliovuorten lähellä Denverin kohdalla, suunnilleen 800 km:n päässä jään reunasta. Näin ollen Yhdysvaltain preerian pohjoissosissa oli laaja ikiroudan alue suuressa osassa nykyistä Pohjois-Dakotaa, Etelä-Dakotaa, Montanaa ja Wyomingia.
Kalliovuorten tundra ulottui läntisillä Kalliovuorilla laajoille alueille etelässä pohjoiseen New Mexicon osavaltioon asti, vuorialueille. Lännessä tämä vuoritundra päättyi Utahin ja Idahon keskivaiheille. Nykyisestä poikkeavia vuoristojäätiköitä ja vuotomaita esiintyi Kalliovuorilla New Mexicon eteläosan vuorilla asti ja itäisissä Yhdysvalloissa Appalakkien vuorilla vielä hieman Knoxvillestä etelään.[3]
Preerian pohjoisosa oli polaariaavikkoa. Lössiä oli lähinnä pohjoisen preerian jäättömillä alueilla ja Appalakkien itäpuolella Etelä-Dakotassa, Nebraskassa, Iowassa, Minnesotassa, Nebraskassa, Wisconsinissa, Illinoisissa, Indianassa, Ohiossa, ja osin Kentuckyssä, Tennesseessä ja Alabamassa. Lössialueen länsi- ja pohjoisosissa oli tuulen kuljettaman hiekan alueita, laaja alue muun muassa Etelä-Dakotassa ja monia pienempiä hiekka-alueita jään peittämien Isojenjärvien länsipuolella[4].
Kalliovuorilla jäätikön eteläpuolella Utahin seuduilla oli nykyisenkaltaista puoliaavikkoa ja Seattlen seuduilla kuiva-aroa. Alaskan jäättömillä seuduilla oli hyvin niukkakasvuista polaariaavikkoa ja myös kuivatundraa. Floridan niemimaalla kasvoi tammimetsiä tai toisen tiedon mukaan alueella olisi ollut puoliaavikkoa ja aavikkoa. Preerian itäpuolisilla alueilla 32.–40. leveysasteilla kasvoi kuusimetsiä ja muita havupuita ja Appalakkien länsipuolisella nykyisten lehtimetsien alueella keskitaigatyyppistä metsää. New Orleansin seudulla kasvoi sekametsiä. Lämpimänlauhkean lehtimetsän raja oli jonkin verran nykyistä etelämpänä, Yhdysvaltain itärannikolla jossain Charlestonin ja Savannahin seuduilla noin leveysasteella 32–33. Tällä seuduilla oli silloin noin 7 astetta viileämpää kuin nyt.[2]
Viimeisellä jääkaudella jäätikkö ulottui Springfieldin ja Mattoonin kaupungin välimaastoon leveyspiirille 40 °N. Idässä Wisconsin-ja Illinois jäätiköitymisten rajat kulkivat suunnilleen Indianapolis–Dayton–Canton–Hornell-linjaa. Laurentidin jäätikön päätemoreeneja on Long Islandilla (Harbor Hill- ja Ronkonkoma-moreenit). Laurentidin jääkenttä patosi suuria jääjärviä, jotka tyhjenivät silloin tällöin katastrofaalisin seurauksin.
Jäätikön ollessa laajimmillaan Hudsoninlahden yllä ollut jäätikkö ja Kordillieerien jääkilpi yhdistyivät. Kordillieerien jäätikön ala oli vain noin 200 000–300 000 neliökilometriä. Kun ilmasto oli hieman lauhempi, kahden jäätikön väliin muodostui jäätön alue, jääkäytävä, jonka arvellaan olleen ensimmäisten Amerikan asukkaiden tuloreitti. Kordillieerien jäätikkö patosi Montanan seuduille Missoulan jääjärven, joka tyhjeni aina 200 vuoden välein. Tässä jääjärvessä oli vettä noin 2 000 km³. Utahissa oli suuri Bonneville-järvi suunnilleen nykyisen Great Salt Laken paikalla. Koillis-Kanadassa sijainneen Laurentidin jääkentän vetäytyminen kesti 11 000 vuotta, mutta läntisen pienemmän Kordillieerien jääkentän vetäytyminen vain alle 4 000 vuotta.