Vesuviuksen tulivuorenpurkaus 79

Vesuviuksen purkaus 79 tuhosi Campaniassa Rooman valtakunnan kaupungit Pompejin, Herculaneumin ja monia lähistön pikkukaupunkeja ja kyliä, kun pitkään hiljaisena pysynyt Vesuviuksen tulivuori purkautui rajusti syksyllä 79.

Purkauksen tuottama tuhkapilvi peitti Vesuviuksen etelä- ja kaakkoispuoleiset alueet.

Purkaus on maailmanhistorian tunnetuin, koska se säilöi Pompejin ja Herculaneumin 1 700 vuodeksi. Esiin kaivetut kaupungit ovat merkittävä arkeologinen ja geologinen tutkimuskohde.

Tausta

Pompejilainen fresko, joka esittää viinin jumalaa Bacchusta ja oletetusti Vesuviusta sellaisena, kuin se oli ennen purkausta.

Campania oli 70-luvulla vauras ja tiheään asuttu alue, jonka tuliperäinen maa oli hyvin viljavaa ja tuotti joskus kaksikin satoa vuodessa. Seutu oli myös luonnonkaunis ja sen ilmasto oli ympäri vuoden miellyttävä sitä ympäröivien vuorten ja meren ansiosta, minkä seurauksena se oli Rooman yläluokan ahkerassa virkistyskäytössä. 20 000 asukkaan Pompeji oli yksi alueen kolmesta tärkeästä kauppakeskuksesta. Pienemmässä Herculaneumissa ja muissa rannikon pikkukaupungeissa asui 5 000 – 6 000 ihmistä.^[1]

Ennen vuoden 79 purkausta Somma–Vesuvius ei ollut purkautunut yhtä tuhoisasti 3 000 vuoteen. Edellisestä laavapurkauksestakin oli kulunut useita vuosisatoja, joten ihmiset eivät osanneet pelätä vuorta. Sitä pidettiin sammuneena, ja esimerkiksi Plinius vanhempi ei edes maininnut Vesuviusta aktiivisten tulivuorten luettelossaan.^[1] Seudulle ominaisia jatkuvia pieniä maanjäristyksiäkään ihmiset eivät pelänneet, eivätkä he tuohon aikaan muutenkaan olisi osanneet yhdistää maanjäristyksiä tulivuoritoimintaan. Edellinen tuhoisa maanjäristys oli tapahtunut 17 vuotta aiemmin, jolloin etenkin Pompejissa tuhoutui useita rakennuksia. Järistys ei kuitenkaan ilmeisesti johtunut magman liikkeistä tulivuoren alla. Viimeisinä päivinä ennen vuoden 79 purkausta seudulla oli kuitenkin järissyt tavallista tiheämmin. Herculaneumin ranta oli noussut vajaan metrin, eivätkä aallot enää yltäneet huuhtomaan rannalle kasattuja roskia mereen.^[2]

Purkaus

Esiin kaivettu Pompeji, taustallaan Vesuvius.

Purkauksen alkamispäiväksi on perinteisesti oletettu 24. elokuuta 79 Plinius nuoremman kirjoittaman silminnäkijäkuvauksen mukaan. Vuonna 2018 Pompejista löydetty seinäkirjoitus kuitenkin viittaisi purkauksen tapahtuneen vasta lokakuun 17. päivän jälkeen.^[3] Joidenkin tutkijoiden mielestä purkaus tapahtui vasta loka–marraskuussa, sillä vainajilla on ollut lämpimämmät vaatteet kuin elokuun paahteessa olisi ollut tarpeen. Kauppojen hedelmä- ja vihannestiskeissä on ollut esillä lokakuun lajikkeita. Viiniruukutkin oli sinetöity, mikä tavallisesti tapahtui vasta lokakuun lopulla. Ja erään naisen kukkarosta löytyi maininta keisari Tituksen arvonimestä, jonka tämä sai vasta syyskuussa.^[4]

Alkuperäiset kuvaukset purkauksen alkuvaiheista eivät ole säilyneet, ja ainoa säilynyt kuvaus on Dion Kassioksen noin vuonna 210 julkaisema kertomus. Sen realistisissa kohdissa Kassios kuvaa muun muassa maanjäristyksiä, jylinää ja kaivojen kuivumista.^[5]

Purkaus käynnistyi, kun vuoren alla kohonnut magma saavutti pohjavesikerroksen. Magma höyrysti veden, mistä syntyneet räjähdykset poistivat kraatterin tukkineen vanhan laavatapin. Purkausaukosta nousseesta magmasta erkaantui vulkaanisia kaasuja, joiden räjähdykset muuttivat laavan höyryksi, kuumaksi tuhkaksi ja hohkakiveksi.^[6]

Kraatterista noussut arviolta kolmen kilometrin korkuinen savupilvi kasasi 3–6 senttimetrin paksuisen tuhkakerroksen vuoren itäpuolelle. Varsinainen purkaus alkoi kello 10–11 tienoilla suurella jyrähdyksellä. Kraatterista sinkoutui suuria kiviä, tulta ja savua. Aurinko pimeni ja päivä muuttui yöksi.^[7] Vesuviuksen purkaus on äärimmäisen rajun Plinius-tyypin purkauksen prototyyppi.^[8]

Keskipäivän aikoihin jättimäistä pylväsmäistä ukkospilveä muistuttanut purkauspilvi nousi jo 25 kilometrin korkeuteen. Hohkakiven painavimmat osat vyöryivät vuoren kaakkoisrinnettä pitkin alaspäin. Iltapäivän aikana Pompejiin satoi 1,4 metrin korkuinen tuhka- ja hohkakivikerros, joka romahdutti talojen katot. Herculaneum sen sijaan säästyi tuhkasateelta, kuten muutkin tulivuoren länsipuolen kaupungit. Kauhistuneet ihmiset pakenivat kuka minnekin, moni kohti Napolia.^[6]

Ensimmäisen purkauspäivän iltana kello kahdeksan aikoihin alkanut uusi tuhka- ja hohkakivisade hautasi Pompejin lopullisesti. Seuraavana yönä tuhkasta ja hohkakivestä muodostunut purkauskartio romahti useaan kertaan ja aiheutti sarjan pyroklastisia vyöryjä, jotka virtasivat vuoren rinteitä alas. Ensimmäinen niistä tuhosi Herculaneumin. Toinen oli ensimmäistä suurempi, ja ylitettyään Herculaneumin se vyöryi aina seitsemän kilometrin päähän vuoresta. Seuraavat pyroklastiset vyöryt suuntautuivat vuoren kaakkoispuolelle. Kolmas vyöry tuhosi Oplontisin ja saavutti myös Pompejin kaupunginmuurin. Neljäs vyöry peitti koko Pompejin ja tappoi kaiken elämän siellä. Viides vyöry kulki jälleen Pompejin yli ja ylti lähelle Stabiaeta. Kuudes pyroklastinen vyöry tapahtui toisena purkauspäivänä kello kahdeksalta aamulla. Se oli kaikkein suurin, ja se ylti 17 kilometrin päähän vuoresta Stabiaeen, missä se surmasi muun muassa Plinius vanhemman. Yksi tämän vyöryn haaroista ylti aina Misenumiin saakka. Tämän jälkeen purkaus alkoi hiipua, ja purkaus loppui seuraavana yönä.^[6]

Purkauksen esiinkaivettuja uhreja Pompejissa.

Monet Pompejin asukkaat jäivät satimeen tuhkan täyttämään kaupunkiinsa ja kuolivat koteihinsa. Jotkut kuolivat kattojen romahtaessa, toiset hautautuivat tuhkaan, ja viimeiset eloonjääneet tukehtuivat tulikuumiin pyroklastisiin vyöryihin. Moni kaupungista paennut kuoli kaoottisella pakomatkalla pimeässä tuhkasateessa. Tarpeeksi aikaisin lähteneet pääsivät veneillä Napoliin turvaan.^[9]

Pompeijiin jäi kuolemaan arviolta runsaat kaksituhatta ihmistä.^[10] Ruumiita kaupungista on löytynyt toistaiseksi noin 1 150, mutta kaupungin ulkopuolista seutua ei ole tutkittu. Pelastautuneiden määrää ei osata arvioida.^[11]

Herculaneumilaiset onnistuivat pakenemaan kaupungistaan ajoissa, koska tuuli ei tuonut sinne tuhkaa kuten Pompejiin. Kaupungista on löytynyt vain muutama ruumis, ja on mahdollista, että osa vainajista oli jo kuollut ennen kuin pyroklastiset vyöryt saapuivat. Tulivuori kuitenkin saavutti ja surmasi sadat pakomatkalla olleet ihmiset rannalle, minne he olivat menneet odottamaan veneitä Napoliin. Herculaneum hautautui lopulta 20 metrin paksuisten vulkaanisten kerrosten alle.^[12]

Tuhoalue

Purkaus tuhosi 300 neliökilometrin laajuisen alueen Vesuviuksen ympärillä ja tappoi kaiken elollisen. Maa peittyi tilavuudeltaan 5–10 kuutiokilometrin suuruisen aineksen alle. Kaupunkeja, kyliä, huviloita, satamia, taloja, viljelyksiä katosi ja tuhansia ihmisiä kuoli. Hiukan tuhkaa kantautui ilmassa aina Roomaan, Egyptiin ja Syyriaan saakka. Somma–Vesuviuksen huippu muuttui 5 × 2,5 kilometrin laajuiseksi kalderaksi.^[13]

Keisari Titus järjesti purkauksen uhreille apua ja käynnisti tuhoalueen entisöinnin. Pompeji ja Herculaneum olivat hautautuneet pysyvästi. Osittain säilyneeseen Stabiaeen alkoi palata ihmisiä, ja tuhoalueen reunan kaupungeissa, kuten Misenumissa, elämä palasi pian normaaliksi. Maanviljelys palasi tuhoalueelle vasta vuosisatojen päästä, kun maaperä oli palannut soveltuvaksi viljelyyn.^[14]

Pompeji ja Herculaneum kaivettiin esiin 1 700 vuotta purkauksen jälkeen. Esiin kaivetut kaupungit ovat merkittävä arkeologinen ja geologinen tutkimuskohde.^[1]

Lähteet

• Scarth, Alwyn: Vesuvius: A Biography. Terra, 2009. ISBN 978-0-691-14390-3

Viitteet

1. Scarth 2009, s. 39.
2. Scarth 2009, s. 46–48.
3. Lähes 2 000 vuotta vanha seinäraapustus paljasti: Pompeiji tuhoutuikin ehkä myöhemmin kuin on uskottu Ilta-Sanomat. 17.10.2018. Viitattu 18.10.2018.
4. Pesonen, Hannu: Pompeji tuhoutui äkisti – Ja löytyi hitaasti. Tiede 3/2011, 2011, s. 47.
5. Scarth 2009, s. 53–54.
6. Scarth 2009, s. 56.
7. Scarth 2009, s. 54–55.
8. Plinian eruption Encyclopaedia Britannica. Viitattu 16.12.2022.
9. Scarth 2009, s. 62–64.
10. Scarth 2009, s. 70–72.
11. Scarth 2009, s. 81–82.
12. Scarth 2009, s. 66–69.
13. Scarth 2009, s. 82.
14. Scarth 2009, s. 83–85.