suomalainen jääkärikenraalimajuri ja kirjailija From Wikipedia, the free encyclopedia
Väinö Heikki Vainio (16. lokakuuta 1892 Hiitola – 4. marraskuuta 1989 Helsinki), kirjailijanimeltään V. H. Vainio, oli suomalainen jääkärikenraalimajuri, pioneeriupseeri ja kirjailija.[1] Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Simo Vainio ja Maria Bragge. Hänet vihittiin ensimmäiseen avioliittoonsa vuonna 1924 Eeva Amanda Muroman kanssa, josta hän erosi vuonna 1959 ja avioitui toisen kerran vuonna 1961 toimittaja Marianne Ruth Tellervo Lanamäen kanssa.[2][3]
Vainio kirjoitti ylioppilaaksi Käkisalmen yhteiskoulusta vuonna 1914 ja liittyi Wiipurilaiseen Osakuntaan. Hän suoritti Sotakorkeakoulun matemaattis-luonnontieteellisen ja yleisteknillisen oppijakson Teknillisessä korkeakoulussa vuosina 1923–1925 ja Sotakorkeakoulun sotateknillisen osaston vuosina 1925–1927.[2][3]
Vainio työskenteli vuosina 1908–1914 maanmittausharjoittelijana ja vanhempana maanmittausoppilaana ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 17. lokakuuta 1915 ja otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Missejoella ja Schmardenissa, josta hänet komennettiin 18. elokuuta 1916 erikoistehtäviin Suomeen. Suomessa hän toimi läntisellä etapilla Iin pitäjän Kuivaniemen kylän etappiaseman hoitajana. Myöhemmin hän siirtyi toimimaan pohjoiselle etapille. Pohjoisella etapilla hän oli osallisena kahakassa 11. joulukuuta 1916 Simon Maaninkajärvellä (Simon kahakka). Takaisin Saksaan ja omaan komppaniaansa hän palasi 29. maaliskuuta 1917 ja osallistui Polangenissa järjestetyille erikoiskursseille (pommarikurssi). Hän kuului myös hetken aikaa pataljoonan soittokuntaan.[2][3]
Vainio astui Suomen Valkoisen Armeijan palvelukseen Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja hänet ylennettiin samalla luutnanttiksi. Saksasta hän lähti kohti Suomea jääkärien pääjoukon mukana ja he saapuivat Vaasaan 25. helmikuuta 1918. Vaasasta hänet komennettiin joukkueenjohtajaksi 2. Jääkärirykmentin 12. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan, jossa joukossa osallistui sisällissodan taisteluihin Kalevankankaalla, missä haavoittui lievästi verisissä taisteluissa 28. maaliskuuta 1918. Toivuttuaan Vainio siirrettiin 17. huhtikuuta 1918 alkaen 4. Jääkärirykmentin täydennyspataljoonan komentajaksi.[2][3]
Vainio siirrettiin sisällissodan jälkeen 18. heinäkuuta 1918 joukkueenjohtajaksi Pioneerikoulutuspataljoonan 3. komppaniaan, josta hänet siirrettiin edelleen 15. huhtikuuta 1919 alkaen komppanianpäälliköksi Pioneeripataljoona 1:n 2. komppaniaan. Polkupyöräpataljoona 2:een hänet siirrettiin 12. tammikuuta 1921 ja hänet sijoitettiin komppanianpäälliköksi 2. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 20. huhtikuuta 1921 takaisin Pioneeripataljoona 1:een (tunnettiin myöhemmin nimellä Pioneeripataljoona). Pioneeripataljoonan komentajaksi hänet nimitettiin 1. kesäkuuta 1921, mistä tehtävästä hänet siirrettiin 25. tammikuuta 1923 alkaen ase- ja insinööriupseeriksi ja edelleen 1. tammikuuta 1925 pataljoonan komentajan apulaiseksi ja 14. syyskuuta 1927 alkaen pataljoonan komentajaksi. Suojeluskuntajärjestön palvelukseen hän siirtyi 19. joulukuuta 1934 ja hänet sijoitettiin Kymenlaakson suojeluskuntapiirin päälliköksi.[2][3]
Tässä suojeluskuntapiirin päällikön toimessa hänet valittiin pioneeritaustanta johdosta ensimmäiseksi Kannaksen linnoitustöitä valvovaksi upseeriksi. Esimiehenään hänellä toimi jääkärieverstiluutnantti Otto Bonsdorff. Työt alkoivat 4. kesäkuuta 1939 ja ne aloitti 4000 vapaaehtoista linnoittajaa. Vainion pesti valvojana kesti 30. toukokuuta 1939 – 2. heinäkuuta 1939 välisen ajan.[4]
Vainio osallistui talvisotaan Kannaksen armeijan pioneerikomentajana. Välirauhan aikana hänet siirrettiin pioneerikomentajaksi maavoimien esikuntaan, josta hänet komennettiin Puolustusvoimain pääesikunnan linnoitusosaston tarkastajaksi. Jatkosodan puhjettua hänet komennettiin Karjalan Armeijan (myöhemmin Aunuksen ryhmän) pioneerikomentajaksi, missä tehtävässä hän palveli aina sodan loppuvaiheille saakka, jolloin hänet siirrettiin Kannaksen joukkojen komentajan esikuntaan pioneerikomentajaksi.[3]
Sotien jälkeen Vainio toimi Pioneerirykmentin komentajana vuoteen 1946 saakka, jolloin hän sai nimityksen Puolustusvoimain pioneerikomentajaksi, missä tehtävässä hän palveli aina vuoteen 1952 saakka, jolloin hän sai eron puolustusvoimien palveluksesta lokakuussa ikänsä perusteella. Rauhan aikaisen sotilas uransa merkittävimpiä tehtäviä olivat hänen johtamansa miinanraivaus tehtävät Pohjois-Suomessa ja Hankoniemellä. Hän oli myös yksi niistä jotka olivat Valtiollisen Poliisin kuultavina poliittisiin syihin vedoten vuosina 1946–1947.[3]
Vainio toimi Viipurin suojeluskunnan harjoituskoulun johtajana alkuvuodesta vuonna 1919 ja toimi samana vuonna myös edellä mainitun koulun kouluttajana vuoteen 1921 saakka toimien samalla myös Viipurin varuskunnan komendanttina.[2][3]
Vainio toimi havainto- ja vallitusvälinekomitean jäsenenä vuonna 1921 ja pioneerien erikoisvarustuskomitean jäsenenä vuonna 1923 sekä 2. Divisioonan kunniatuomioistuimen jäsenenä vuonna 1920. Teknillisten joukkojen kunniatuomioistuimen jäsenenä hän toimi vuonna 1927 ja Atlas-pankin Korian haarakonttorin valvojana vuosina 1928–1934 sekä Helsingin Osakepankin Korian haarakonttorin valvojana vuodesta 1936 alkaen. Vainio toimi myös Elimäen kunnanvaltuuston jäsenenä vuonna 1934 ja Kouvolan kauppalanvaltuuston jäsenenä vuosina 1936–1939 alkaen. Kymenlaakson Rajaseudun Ystävät yhdistyksen puheenjohtajana hän toimi vuosina 1938–1944 ja Rajaseudun Ystävien Liiton hallituksen jäsenenä vuosina 1940–1945 ja vuodesta 1954 eteenpäin. Jääkäriliiton puheenjohtajana hän taasen toimi vuosina 1947–1954 ja Hakku-lehden Kannatusyhdistyksen puheenjohtajana vuodesta 1948 alkaen. Hänet nimitettiin myös Pioneeri upseerikerhon kunniajäseneksi.[2][3]
Vainio toimi Hakku-lehden pää- ja vastaava toimittaja vuosina 1927–1934 ja kirjoitti oman alansa asioista useisiin aikakauslehtiin sekä osallistunut Kenttätyöohjesääntö 2:n laatimiseen. Vainion kirjalliseen tuotantoon kuuluu myös pitäjä- ja yhdistyshistoriikkeja, luonto- ja eräaiheisia teoksia sekä omakohtaisiin kokemuksiin perustuva teos Simon kahakka: Jääkärien ja santarmien välinen yhteenotto Simon Maaninkajärvellä 1916. Hän myös toimitti Suomen jääkärien elämäkerraston täydennysosan.[2][3]
Ylennykset ja kunniamerkit .svg){kind=small}
| Ylennykset | Kunniamerkit | |
|
              |
|
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
