Taloustieteen historia
From Wikipedia, the free encyclopedia
From Wikipedia, the free encyclopedia
Taloustiede on yhteiskuntatieteisiin kuuluva tieteenala, joka tutkii talouden ilmiöitä. Joiltakin osin se lähestyy matemaattista laskentaa ja tilastotiedettä.
Antiikin aikana huomattavin talouden tutkija oli Aristoteles, joka piti sekä rahaa että vaihdantaa tärkeinä yhteiskunnan ilmiöinä. Aristoteles ei vielä käyttänyt kreikan kielen taloutta tarkoittavaa sanaa oikonomia, josta oppisana ekonomia on peräisin. Rahalla oli Aristoteleen mielestä merkitys sekä arvon mittana että vaihdon välineenä.[1]
Merkantilismi oli 1600-luvun talouspolitiikkaa, joka piti jalometalleja vaurauden lähteenä. Oletettiin myös, että vaurauden määrä on vakio, joten maa saattoi vaurastua vain toisten maiden kustannuksella. Tavoitteena oli siis ylijäämäinen kauppatase, eli viennin oli oltava tuontia suurempi. Keinoina olivat monopolit, tullit ja kauppakiellot, sillä kilpailua pidettiin haitallisena. Lisäksi pyrittiin voimakkaasti edistämään kotimaista teollisuutta, erityisesti jotta tuontia voitaisiin korvata kotimaisella tuotannolla. Opin kehittäjänä pidetään Ranskan talousministeri Jean-Baptiste Colbertia. Sir William Petty oli merkantilismin ajan tärkein taloustieteen uudistaja. Pettyn kirjassa Political Arithmetick painotetaan mittaamisen tärkeyttä. Näin hän oli varhainen tilastotieteilijä.[1] Merkantilismia sovellettiin esimerkiksi rajoittamalla vuonna 1651 ulkomaisten laivojen rahtiliikennettä Britannian satamiin niin sanotun purjehdussäännön nojalla.[2]
Fysiokratismi oli 1700-luvun puolivälin Ranskassa vaikuttanut talousoppi, jonka keskeinen ajatus oli maatalouden korostaminen. Fysiokraatit uskoivat, että kansojen vauraus johtui ainoastaan maataloudesta, eivätkä teollisuus tai kauppa tuo vaurautta. Tätä perusteltiin lisääntyvyydellä. Esimerkiksi viljanjyvä voi tuottaa kymmeniä uusia jyviä ja lehmä voi tuottaa useita jälkeläisiä lyhyessä ajassa. Fysiokraatit kutsuivat itseään nimellä économistes, josta ekonomia-sana levisi laajempaankin käyttöön. Fysiokratismin tärkein kehittäjä oli irlantilainen Richard Cantillon. Hänen mielestään kansantaloudessa ei ole tärkeää tavoitella ylijäämäistä kauppatasetta vaan tuottavaa maaomaisuutta. Opin mukaan maatalousyrittäjien rooli korostui hyvinvoinnin lisäämisessä.[1]
Adam Smithiä pidetään nykyaikaisen taloustieteen isänä. Tosin valistusfilosofit olivat esittäneet samantapaisia ajatuksia aiemminkin. Smith oli merkittävä popularisoija: hänen teoksensa Kansojen varallisuus (1776) tuli laajalti tunnetuksi. Smith tosin piti itseään ensisijaisesti moraalifilosofina ja vastusti taloudellisen toiminnan rajoituksia. Samasta syystä Smith kannatti maiden välistä vapaakauppaa. Hän näki työnjaon ja erikoistumisen olevan hyödyllistä. Smith kuitenkin ajatteli, että pääomien liikkuvuus on sen verran vähäistä, että kaupan vapauttamisen hyödyt yhdessä maassa eivät hyödyttäisi toisten valtioiden asukkaita. Tämän osuuden on tosin arveltu olleen vain taktinen keino käännyttää hallitsijoita vapaakaupan kannalle.[1] Smith katsoi tuotteen arvon muodostuvan tuotannon kustannuksista, josta saatava hyöty jakautuu toimintaan osallistuville: Maanomistaja saa maanvuokran, työläiset palkan ja tuotantoon sijoittanut korjaa voiton.
Kansantaloustieteen professori Thomas Malthus tunnetaan 1800-luvun alun pessimistisestä väestönteoriasta, jonka mukaan väestönkasvu aiheuttaa ravinnon vähentymiseen henkeä kohden. Ennustus perustui ajatukseen, jonka mukaan väestö kasvaa geometrisen sarjan mukaan, kun taas ravintovarat kasvavat aritmeettisessa sarjassa. Malthusin vaikutus taloustieteeseen oli vähenevän tuoton ajatus: Jos tuotannontekijöiden määrää kasvatetaan, tuotos kyllä kasvaa, mutta lisäys on aina edellistä vähäisempi.[1]
David Ricardo on klassisen taloustieteen tunnetuimpia nimiä. Ricardon 1800-luvun alussa käyttämät matemaattiset tutkimusmenetelmät ovat olleet osaltaan pohjana nykyaikaiselle taloustieteelle. Ricardo kehitti ulkomaakauppaa koskevan suhteellisen edun periaatteen. Sen mukaan valtion kannattaa erikoistua tuotteeseen, jossa sillä on suhteellinen etu. Teorian mukaan kokonaistehokkuus on aina parhaimmillaan, kun maat erikoistuvat tuottamaan niitä tuotteita, joita niissä osataan tehdä parhaiten. Sitten maat voivat myydä tuotteensa toisilleen saadakseen käyttöönsä niitä tuotteita, joiden valmistamisesta he luopuivat erikoistumisen takia. Teoria perustui matemaattiseen laskelmaan. Ricardo laati myös pessimistisen skenaarion, että talouden kokonaistuotto henkeä kohden pienenee koko ajan, koska tuotantoa joudutaan maataloudessa laajentamaan aina yhä huonommin tuottavalle maaperälle. Ajatusta hän jatkoi muotoilemalla palkkojen rautaisen lain, jonka mukaan työläisten palkkojen noustessa he tekevät lisää lapsia. Suurempi väestö ja matalammat palkat tarkoittavat suurempaa köyhyyttä. Tämän perusteella Ricardo vastusti työläisten palkkojen korottamista.[1]
Klassinen taloustiede kiinnitti paljon huomiota ostajan tekemiin valintoihin ja niiden seurauksiin. Kuluttaja hankkii tuotteen saadakseen itselleen hyötyä. Rajahyöty on se määrä hyötyä, jonka tuotteen määrän lisääminen tuo. Yleensä rajahyöty on laskeva, eli esimerkiksi appelsiinin ostosta kuluttajalle tuleva hyöty pienenee, kun niitä on jo ostettu. Rajahyöty osoittaa, miten tuotteen kysynnän ja tarjonnan määrä synnyttää lopulta hinnan tasapainon. Rajahyödyn teoriaa kehitteli 1800-luvulla etenkin itävaltalainen Friedrich von Wieser. Se mullisti käsityksen hinnanmuodostuksesta Syntyi marginalismin oppi, joka katsoi taloutta rajahyödyn näkökulmasta.
Karl Marx kuvasi 1800-luvun puolimaissa tekemissään tutkimuksissa kapitalistisen talouden liikelakeja. Esimerkiksi ennen Marxia talousteoreetikot katsoivat laajalti, että voittoa saadakseen yrittäjän pitää "varastaa" työntekijöiltään. Sen sijaan Marx päätyi tutkimuksissaan uudenlaiseen käsitteeseen, lisäarvoon. Se merkitsee, että kun yrittäjä palkkaa työvoimaa, hän tekee sijoituksen. Mutta tämä sijoitus tuottaa tavaraan enemmän arvoa kuin työntekijän, työvälineiden ja raaka-aineiden arvo yhteensä on. Työntekijän suorittaman työn arvo on siis suurempi kuin on työntekijän arvo (=palkka). Tämän lisäarvon yrittäjä pitää itsellään. Marx näki tämän ongelmalliseksi, koska tällainen järjestelmä riistää työntekijöitä.[1] Marxilainen taloustiede katsoi, että tällainen johtaa lopulta kapitalismin luhistumiseen. Marx näki, että tilalle syntyy sosialismi, jossa riistoa ei olisi.
Italialainen Vilfredo Pareto kehitti 1900-luvun alussa konsepteja, jotka usein liittyivät peliteoriaan, vaikkakin varsinainen peliteoria kehitettiin vasta 1940-luvulla. Hän tutki tulonjakoa ja ihmisten valintojen vaikutusta talouden kokonaisuuteen. Tunnetuin hänen konsepteistaan on Pareto-tehokkuus, jonka kuvaamassa tilanteessa kenenkään yksilön asemaa ei voi parantaa heikentämättä muiden asemaa - tilanne on siis optimaalinen. Varallisuuden Pareto näki keskittyvän siten, että 20 % ihmisistä saa 80 % kansantulosta. Pareto kannatti eliittiteoriaa, jonka mukaan valta keskittyy aina eliitin käsiin, eikä sitä voi jakaa tasaisesti.
John Maynard Keynes oli englantilainen taloustieteilijä, jonka 1930-luvun ideoilla oli merkittävä vaikutus moderniin talouspolitiikkaan. Häntä pidetään hyvinvointivaltio-opin teoreettisena luojana. Hän kannusti valtioita puuttumaan talouselämään, eli valtion tulisi käyttää rahaa vaimentamaan voimakkaiden talousmuutosten laskusuhdanteiden, laman ja noususuhdanteiden haitallista vaikutusta. Keynesiläisyys selittää taantuman johtuvan kokonaiskysynnän vähyydestä. Taantuman estämiseksi valtion tulee lisätä kysyntää, jotta talous saadaan uudelleen vauhtiin.[1]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
