Ruotsin valtaneuvosto

Ruotsin valtaneuvosto tai valtakunnanneuvosto (ruots. riksrådet) oli Ruotsissa hallitusasioissa kuninkaan apuna toiminut monijäseninen elin, neuvoskunta.^[1] Se oli keskiajalta uudenajan alkuun Ruotsin korkein hallintoelin, joka käytti sekä tuomiovaltaa että toimeenpanovaltaa. Vahvimmillaan se oli unionin aikana, jolloin valtaneuvosto hallitsi valtakuntaa kuninkaasta riippumatta.^[2] Heikoimmillaan se oli itsevaltiuden aikoina, mutta sen asema palasi nopeasti itsevaltiuden kukistuttua. Vapauden aikana kuningas sitoutui hallitsemaan sen neuvojen mukaan.^[2]

Valtaneuvosto syntyi Ruotsissa 1280-luvulla ja se mainitaan Maunu Eerikinpojan maanlaissa. Siihen kuuluivat keskiajalla valtakunnan mahtavimmat hengelliset ja maalliset ylimykset; tyypillisesti valtaneuvokset edustivat valtakunnan eri osia.^[1] Suomesta Turun piispalla oli keskiajalla pysyvä oikeus kuulua valtaneuvostoon. Neuvosto tapasi kuninkaan säännöllisesti kuninkaan kutsusta ja hallitsi kuninkaan ja myöhemmin muodostuneiden valtiopäivien kanssa läpi keskiajan.

Valtaneuvosto oli usein melko mahtava ja se toimi vastapainona sekä rajoituksena kuninkaan vallalle.^[1] Useiden monarkkien valtaannousu oli tulosta valtaneuvosten juonitteluista syrjäyttää liian mahtavaksi muodostunut edellinen kuningas - etenkin ulkomailta tuotettiin valtaneuvoksista riippuvaisia monarkkeja, malliesimerkkinä Albrekt Mecklenburgilainen.

Kustaa Vaasan aikana valtaneuvosto alettiin muodostaa pikemminkin kuninkaan käskettävänä olevista henkilöistä. Niinpä poliittinen valta keskittyikin kuninkaalle.

Kustaa II Aadolfin aikana valtaneuvostosta tuli pysyvä virasto ja hallinnon keskus. Sen asema vahvistettiin vuoden 1634 hallitusmuodossa.^[1] 1600-luvulla valtaneuvoston tärkeimmät jäsenet olivat:

• valtakunnankansleri (hoiti ulkopolitiikkaa ja asiakirjojen laadintaa, usein johti valtaneuvoston toimintaa, vastasi jossakin määrin pääministeriä)
• valtakunnandrotsi (vastasi oikeudenkäytöstä)
• kamarimestari (vastasi valtion kassasta ja verojen keräämisestä)
• valtakunnanmarski (johti valtakunnan armeijaa) ja
• valtakunnanamiraali eli valta-amiraali (johti laivastoa).

Kaarle XI supisti valtaneuvoston tehtävää muuttaen sen yksistään ylimmäksi tuomioistuimeksi. Sen jäseniä ei sanottu enää valtaneuvoksiksi, vaan kuninkaan neuvoksiksi. Arvo palautettiin 1719 Ulrika Eleonoran aikana, ja vapauden ajalla valtaneuvostolla oli suuri vaikutusvalta kuninkaaseen; säädyt nimittivät ja erottivat neuvoston jäsenet.^[1]

Kustaa III:n aikana valtaneuvoston merkitys väheni, ja vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirjassa kuningas sai mahdollisuuden lakkauttaa sen kokonaan asettamalla sen jäsenmääräksi nolla. Kustaa III hajotti sen 1789 kahteen osaan: korkeimmaksi tuomioistuimeksi ja yleisten asioiden valmistelukunnaksi.^[1][2]

Norjassa oma valtaneuvosto lakkautettiin 1500-luvulla, kun maan hallintoa sulautettiin muutenkin Tanskan alaisuuteen. Tanskassa valtaneuvosto lakkautettiin 1660-61.^[1]

Lähteet

1. ”Valtaneuvoskunta”, Pieni Tietosanakirja, palsta 1105. Otava, 1925-28. Teoksen verkkoversio.
2. ”Valtaneuvoskunta”, Gummeruksen uusi tietosanakirja, s. 1987. Osa 4. Gummerus, 1987. ISBN 951-20-2924-3.