Yhdysvaltain 40. presidentti ja näyttelijä (1911–2004) From Wikipedia, the free encyclopedia
Ronald Wilson Reagan (6. helmikuuta 1911 Tampico, Illinois, Yhdysvallat – 5. kesäkuuta 2004 Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat) oli Yhdysvaltain 40. presidentti (1981–1989) ja Kalifornian 33. kuvernööri. Reagan edusti republikaanisen puolueen konservatiivista laitaa.
| Ronald Reagan | |
|---|---|
 Ronald Reaganin virallinen muotokuva vuodelta 1981. |
|
| Yhdysvaltain 40. presidentti | |
|
20. tammikuuta 1981 – 20. tammikuuta 1989
|
|
| Varapresidentti | George H. W. Bush |
| Edeltäjä | Jimmy Carter |
| Seuraaja | George H. W. Bush |
| Kalifornian 33. kuvernööri | |
|
3. tammikuuta 1967 – 6. tammikuuta 1975
|
|
| Varakuvernööri |
Robert Finch (1967–1969) Ed Reinecke (1969–1974) John Harmer (1974–1975) |
| Edeltäjä | Pat Brown |
| Seuraaja | Jerry Brown |
| Screen Actors Guildin johtaja | |
|
16. marraskuuta 1959 – 12. kesäkuuta 1960
|
|
| Edeltäjä | Howard Keel |
| Seuraaja | George Chandler |
|
17. marraskuuta 1947 – 9. marraskuuta 1952
|
|
| Edeltäjä | Robert Montgomery |
| Seuraaja | Walter Pidgeon |
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | Ronald Wilson Reagan |
| Syntynyt | 6. helmikuuta 1911 Tampico, Illinois, Yhdysvallat |
| Kuollut | 5. kesäkuuta 2004 (93 vuotta) Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat |
| Ammatti | poliitikko, näyttelijä, urheiluselostaja |
| Puoliso |
|
| Tiedot | |
| Puolue |
republikaanit (1962–2004) demokraatit (1929–1962) |
| Uskonto |
Disciples of Christ (kääntyi myöhemmin reformoiduksi) presbyteerinen kirkko |
 Nimikirjoitus |
|
| Sotilaspalvelus | |
| Palvelusmaa(t) | Yhdysvallat |
| Puolustushaara | Yhdysvaltain maavoimat |
| Palvelusvuodet | 1942–1945 |
| Sotilasarvo | kapteeni |
| Aiheesta muualla | |
| whitehouse.gov/about-the-white-house/presidents/ronald-reagan | |
Ennen poliittista uraansa Reagan näytteli yli 50 Hollywood-elokuvassa ja toimi Yhdysvaltain elokuvanäyttelijöiden liiton puheenjohtajana. Hän kannatti nuorena demokraattista puoluetta, mutta siirtyi vähitellen republikaaniksi. Reaganista tuli kansallisesti tunnettu poliittinen puhuja 1950-luvulla kun hän kiersi maata General Electricin edustajana. Hänet valittiin Kalifornian kuvernööriksi ensimmäisen kerran 1967. Reagan pyrki republikaanien presidenttiehdokkaaksi kolme kertaa, ja kolmannella kerralla 1980 hän voitti ehdokkuuden ja myös presidentinvaalin.
Presidenttinä Reagan leikkasi veroja ja kasvatti Yhdysvaltain puolustusmenoja. Hänen kaudellaan maa koki taloudellisen nousukauden, minkä ansiosta Reagan valittiin uudelleen presidentiksi 1984. Reagan vastusti ensimmäisellä kaudellaan voimakkaasti kommunismin leviämistä ja pyrki romahduttamaan Neuvostoliiton kiihdyttämällä kilpavarustelua. Toisella kaudellaan hän aloitti Neuvostoliiton johtajan Mihail Gorbatšovin kanssa lähentymisen. Tämä idän ja lännen lähentyminen johti kylmän sodan päättymiseen.
Reagan tunnettiin optimistisena ja isänmaallisena johtajana sekä innostavana puhujana, joka keskittyi itse suuriin linjoihin ja delegoi vastuuta ministereilleen ja avustajilleen. Hän on edelleen yksi maan suosituimmista toisen maailmansodan jälkeisistä presidenteistä.
Ronald Wilson Reagan syntyi Tampicossa Illinoisissa 6. helmikuuta 1911 Jack Reaganin ja Nelle Wilson Reaganin toisena poikana.[1] Ronaldin vanhemmat olivat irlantilaista ja skotlantilaista sukujuurta.[2] Isä Jack oli kenkäkauppias. Äiti Nelle omistautui perheelleen mutta harrasti myös runonlausuntaa erilaisissa tilaisuuksissa ympäri maata.[3] Perhe muutti Illinoisin sisällä usein ja asettui lopulta Dixoniin 1920. Isä Jack oli alkoholisti, mikä haittasi perheen toimeentuloa. Ronald kutsui lapsuuttaan onnelliseksi, vaikka perhe olikin köyhä.[2]
Reagan valmistui high schoolista 1928.[4] Reagan kuului Disciples of Christ -kirkkoon, jonka optimistisen, ahkeruutta ja moraalia korostavan sekä edistysuskoisen aatemaailman hän toi myöhemmin poliittiseen ajatteluunsakin.[5] Reagan työskenteli kesät 1927–1932 hengenpelastajana uimarannalla.[6] Collegessa Reagan luki pääaineinaan sosiologiaa ja taloustieteitä.[5] Erinomaisen muistinsa ansiosta Reagan menestyi koulussa.[7] Hän toimi opiskelijayhdistyksen puheenjohtajana ja osallistui jalkapallo- ja uimajoukkueiden toimintaan. Reagan valmistui Eureka Collegesta 1932.[4][8]
Reaganin isä oli puoluekannaltaan demokraatti, kuten Ronaldkin nuoruusvuosinaan. Ronaldista tuli demokraattipresidentti Franklin D. Rooseveltin New Deal -politiikan kannattaja vuoden 1932 jälkeen. Hän ei kuitenkaan osoittanut vielä kiinnostusta puoluepolitiikkaan.[9] Sen sijaan hän oli high school -aikanaan kiinnostunut näyttelemisestä.[5] Reagan hakeutui töihin radioon, missä hän työskenteli urheiluselostajana vuodet 1932–1937.[4]
Vuonna 1937 Reagan matkusti Kaliforniaan ja pääsi Warner Brosille koekuvaukseen. Yhtiö teki hänen kanssaan näyttelijäsopimuksen.[10] Reaganin ensimmäinen elokuva Hollywoodissa oli Love Is on the Air, tyypillinen viihteellinen B-elokuva. Reagan näytteli siinä pääosassa radiotoimittajaa, joka taistelee korruptiota vastaan. Reagan sai hyvät arvostelut ensimmäisistä rooleistaan.[11]
Reaganin läpimurtorooli oli jalkapalloilija George Gippinä elokuvassa Hänen viimeinen ottelunsa (1940), jonka myötä hänestä tuli A-filmien näyttelijä ja yksi studion tähtinäyttelijöistä.[12][4] Vuoteen 1942 mennessä Reagan oli esiintynyt jo 30 elokuvassa.[11] Hänen arvioitiin ansaitsevan jo 50 000 dollaria elokuvalta, ja hän oli Hollywoodin sadan tuottavimman elokuvanäyttelijän joukossa. Toinen maailmansota kuitenkin katkaisi hänen nousunsa elokuvataivaalla.[13] Reagan palveli maailmansodassa luutnanttina. Huonon näkönsä vuoksi hän ei ollut taistelutehtävissä vaan teki koulutuselokuvia. Hänet kotiutettiin armeijasta kapteenina vuonna 1945.[14]
Reagan jatkoi elokuvauraansa sodan jälkeen ja teki vielä 22 elokuvaa.[15] Myöhemmin Reagan jätti Warner Brothers -yhtiön ja siirtyi Universalille. Hänen ensimmäinen Warnerin jälkeinen elokuvansa oli lännenelokuva The Last Outpost (1951).[16] Reaganin viimeiseksi Warner-elokuvaksi jäi Voittoisa joukkue (1952), yksi hänen omista suosikeistaan. Hänen näyttelijänuransa oli kuitenkin jo hiipumassa, ja hän siirtyi vähitellen kokonaan politiikkaan. Hänen viimeinen elokuvaroolinsa oli elokuvassa Tappajat (1964).[17] Reagan juonsi vuosina 1962–1965 myös televisiosarjaa Death Valley Days.[18]
Koko uransa aikana Reagan näytteli yhteensä 53:ssa kokoillan elokuvassa.[11] Hän näytteli useissa elokuvissaan idealistisia sankareita tai naapurinpoikahahmoja.[19] Reagan sai vuonna 1960 oman tähtensä Hollywood Walk of Fame -kadulle.[20]
Näyttelijänuransa aikana Reagan meni kahdesti naimisiin, kummallakin kerralla kollegansa kanssa. Reaganin ensimmäinen vaimo oli näyttelijä Jane Wyman (1940–1949). Liitto alkoi rakoilla ja päättyi eroon, kun Wyman keskittyi nousevaan elokuvatähtiuraansa ja Reagan näyttelijäliiton johtamiseen ja politiikkaan.[21] Reaganin toinen vaimo oli näyttelijä Nancy Davis, jonka kanssa hän oli aviossa vuodesta 1952 kuolemaansa asti.[22]
Reagan toimi maan elokuvanäyttelijöiden liiton Screen Actors Guildin (SAG) johtokunnassa vuodesta 1941 ja vuosina 1947–1952 ja 1959–1960 sen puheenjohtajana.[23][18] Hän toimi myös Motion Pictures Industry Councilin puheenjohtajana 1949 alkaen.[18] SAG:ssä Reagan keskittyi etenkin kommunistien vaikutusvallan kasvun torjumiseen.[24] Reagan toimi myös liittovaltion keskusrikospoliisi FBI:n ilmiantajana ja paljasti Hollywoodissa toimineita kommunistien sympatisoijia.[25]
Reagan oli nuorena liberaali demokraatti, mutta kääntyi vuosien varrella konservatiiviseksi republikaaniksi. Vuonna 1950 Reagan vaihtoi tukensa kesken senaatinvaalikampanjaa demokraattien ehdokkaasta republikaanien Richard Nixonin taakse. Reagan sanoi itse, että hänen kääntymisensä oikealle johtui kommunistien toiminnasta Hollywoodissa ja sen kohtaamasta hyväksynnästä. Myös Nancy Reaganin ja tämän isän oikeistokonservatiivinen toiminta saattoi vaikuttaa hänen mielipiteidensä muuttumiseen. Reagan vastusti korkeaa verotusta, ja menestyvänä elokuvanäyttelijänä hän joutuikin itse maksamaan tuloistaan jopa 90 % veroa.[24]
Vuosina 1954–1962 Reagan oli General Electricin palveluksessa. Hän kiersi yhtiön tehtaita puhujana ja juonsi sen televisio-ohjelmaa General Electric Theatre.[18] Reagan vieraili kahdeksan vuoden aikana 139:ssä GE:n tehtaassa ja puhui yhteensä 250 000 työntekijän edessä. Aloittaessaan puhekiertueensa hän oli New Dealia kannattanut demokraatti, mutta vuosien aikana hän kääntyi puhumaan veronalennuksien puolesta.[26] Reagan sai GE:ltä vapauden päättää itse puheensa sisällöstä. Puhe oli puoluepoliittisesti sitoutumaton, joskin sen sisältö hioutui vuosien varrella koko ajan konservatiivisemmaksi.[27]
Reagan oli vielä pitkään demokraattien jäsen mutta tuki taas Richard Nixonia tämän presidenttikampanjassa 1960.[28] Reagan siirtyi 1962 demokraateista republikaaniseen puolueeseen. Hän piti televisiopuheen presidenttiehdokas Barry Goldwaterin kampanjan puolesta 1964.[29] Puhe teki Reaganista tunnetun, ja republikaanien konservatiivisiipi alkoi kaavailla hänestä uutta johtajaa itselleen. Reagan hyödynsi uutta kuuluisuuttaan jatkamalla puhumista aktiivisesti republikaanien tilaisuuksissa.[30]
Reagania pyydettiin puolueen ehdokkaaksi Kalifornian kuvernöörinvaaliin. Hän voitti 1966 republikaanien ehdokkuuden ja myös kuvernöörinvaalin. Hänet valittiin uudelleen kuvernööriksi 1970.[29]
Ensimmäisessä vaalikampanjassaan Reagan oli näyttäytynyt politikointiin tympääntyneenä kansanmiehenä, joka sitoutui hallinnon keventämiseen. Aluksi Reagan joutui kuitenkin paikkailemaan edeltäjältään perimäänsä osavaltion budjetin alijäämää veronkorotuksilla. Hänen aikanaan osavaltion kulutkin kasvoivat.[30] Kuvernööriaikanaan Reagan teki budjettileikkauksia ja veronalennuksia. Hän karsi sosiaaliavustuksista nauttivien määrää mutta kasvatti samalla heidän saamiaan avustuksia. Aluksi Reagan alensi korkeakoulutuksen määrärahoja, mutta nosti ne myöhemmin aiempaa korkeammalle tasolle.[29] Reaganin politiikka ei ollut niin radikaalia kuin hän vaalikampanjassaan lupasi. Maltillisuus johtui osin siitä, että hän jätti paljon valtaa demokraattien johtamille osavaltionvirastoille. Toisen kuvernöörinvaalinsa Reagan voittikin selvästi ensimmäistä pienemmällä marginaalilla.[31]
Reagan kertoi tehneensä ensimmäisenä kuvernöörinvuotenaan lukuisia virheitä kokemattomuuttaan.[32] Hän muodostikin tuolloin johtamistyylin, jota hän noudatti myöhemmin myös presidenttinä. Hän kokosi hallintoonsa joukon osaavia ihmisiä ja delegoi heille poikkeuksellisen runsaasti valtaa ja vastuuta. Itse hän jättäytyi usein taka-alalle asioiden valmistelussa.[33]
Reagan oli mukana 1968 presidentinvaalien esivaaleissa, mutta hävisi Richard Nixonille ja Nelson A. Rockefellerille. Hän kuitenkin lähentyi Nixonin kanssa, joka arvosti Reagania puhujana ja lähetti presidenttikaudellaan tämän usein ulkomaille tapaamaan valtionjohtajia ja keräämään poliittista kokemusta.[34]
Reagan ei pyrkinyt enää kolmannelle kuvernöörikaudelleen, vaan alkoi käydä presidentinvaalikampanjaa 1976 vaaleihin. Hän hävisi niukasti republikaanien esivaalit Gerald Fordille.[29]
Seuraavina vuosina Reagan keräsi varoja uuteen kampanjaan. Hän voittikin republikaanien esivaalit 1980 selkein luvuin.[29] Vaalikampanjassaan Reagan korosti perinteisiä perhearvoja. Hän uskoi yksilöiden tasa-arvoiseen kohteluun ja vastusti siksi esimerkiksi etnisiä kiintiöitä.[35] Reagan korosti Yhdysvaltain erityisasemaa ja uskoi Yhdysvaltain ongelmien ratkeavan vahvalla johtajuudella sekä hallinnon ja sääntelyn vähentämisellä. Hän sanoi maailmanrauhan voitavan saavuttaa vain riittävän sotilaallisen vahvuuden avulla.[36] Reagan arvosteli voimakkaasti demokraattien hallintoa kielteisyydestä, heikkenevästä taloudesta ja voimattomasta ulkopolitiikasta.[37] Demokraattipresidentti Jimmy Carterin johtajuutta yhdysvaltalaisten silmissä oli murentanut etenkin käynnissä ollut Iranin panttivankikriisi, ja Carterin suosio oli pohjalukemissa.[38] Yhdysvaltain konservatiivinen oikeisto oli myös voimistunut huomattavasti 1970-luvun lopulla, ja maassa oli syntynyt vuodesta 1978 alkaen voimakasta poliittista liikehdintää verojen alentamisen puolesta.[39] Reaganin kampanjan tunnuslauseena oli ”Let’s Make America Great Again” eli ”Tehdään Amerikasta suuri jälleen”.[40]
Voitettuaan esivaalit Reagan valitsi varapresidenttiehdokkaakseen George H. W. Bushin.[41] Reagan teki presidentinvaalikampanjansa alussa joitain virheitä: hän kutsui Vietnamin sodan tarkoitusta jaloksi, ehdotti kreationismin opetusta koulussa evoluutioteorian rinnalla ja syytti puita ilmansaasteista.[38]
 |  |
| Reagan (punaisella) voitti vuoden 1980 presidentinvaalin (vas.) 44 osavaltiossa ja 1984 vaalin (oik.) 49 osavaltiossa. | |
Presidentinvaaleissa Reagan voitti istuvan presidentti Jimmy Carterin lopulta hyvin selkeästi äänin 50,7 % – 41,0 % ja valitsijamiehin 489–49.[29][42] Reagan oli suosittu yli puoluerajojen, sillä hän vei vaaleissa 25 prosenttia demokraateiksi identifioituneidenkin äänistä.[43]
Reaganin voittaessa republikaanit saivat samalla enemmistön senaattiin ensimmäistä kertaa 28 vuoteen. Demokraatit säilyttivät pienen enemmistön edustajainhuoneessa, mutta Reaganilla oli sielläkin käytännössä takanaan enemmistö konservatiivisten demokraattiedustajien ansiosta.[44]
Reagan oli Yhdysvaltain presidentti kahden kauden ajan 20. tammikuuta 1981 – 20. tammikuuta 1989. Astuessaan virkaan hän oli 69-vuotias.[45] Vuoden 1984 vaaleissa Reagan valittiin uudelleen presidentiksi selvällä enemmistöllä. Hän sai äänistä 58,8 % ja valitsijamiehistä 525 demokraatti Walter Mondalen kolmeatoista vastaan.[46][47] Toisen kautensa lopussa Reagan oli 77 vuoden ja 349 vuorokauden ikäisenä siihen asti vanhin Yhdysvaltain presidentti.[48]
Reaganin presidenttikaudella Yhdysvallat koki taloudellisen nousukauden ja kylmä sota loppui. Yhdysvaltalaisten isänmaallisuus ja konservatiivisuus vahvistuivat. Reagan leikkasi veroja, kasvatti varustelumenoja ja purki sääntelyä. Lupauksistaan huolimatta hän ei kuitenkaan pienentänyt hallintoa.[49]
Reagan joutui murhayrityksen kohteeksi Washingtonissa Hilton-hotellin edessä 30. maaliskuuta 1981 vain alle kolme kuukautta virkaanastumisensa jälkeen. Reaganin vasempaan keuhkoon tunkeutui luoti, joka poistettiin sairaalassa. Ampuja John Hinckleyä ei tuomittu, vaan hänet suljettiin sairaalaan.[29] Reagan pääsi sairaalasta 11 päivän kuluttua, mutta toipuminen vakavista vammoista kesti todellisuudessa useita kuukausia.[44]
Reagan jatkoi presidenttinä jo kuvernööriaikoinaan käyttämäänsä johtamistapaa. Hän delegoi ja jakoi vastuuta. Itse hän keskittyi selkeisiin periaatteellisiin kysymyksiin – täytäntöönpanon ja hallintorutiinit hän uskoi muille. Reagan toi Kaliforniasta Washingtoniin kansliapäällikökseen Edwin Meesen, jolle hän uskoi erittäin laajan toimivallan.[50] Ensimmäisellä kaudella Reaganin tärkeimmät miehet Valkoisen talon henkilökunnassa olivat James Baker, Edwin Meese ja Michael K. Deaver, jotka saivat merkittävää apua myös Nancy Reaganilta. Kolmikko muokkasi kongressiedustajien mielipiteitä Reaganin lakialoitteille myönteisiksi.[51]
Reagan keskittyi ensimmäisellä presidenttikaudellaan talouspolitiikkaan. Reaganin talouspolitiikka eli reaganismi yhdisti kolmivaiheisen verojenalennuksen, rahan tarjonnan tiukentamisen ja julkisen hallinnon menoleikkauksen.[52] Lisäksi Reagan kasvatti sotilasmenoja ja vähensi monen kansallisen ohjelman rahoitusta.[29] Leikkaukset Reaganin hallinto teki maan köyhimpien avustamiseen tarkoitetuista ohjelmista ja valtionhallinnosta.[53] Medicare-ohjelmasta tai sosiaaliturvasta hän ei rohjennut leikata kongressin painostuksesta huolimatta.[54]
Reaganin hallinto vähensi sääntelyä esimerkiksi ympäristönsuojelussa, kansalaisoikeuslakien toimeenpanossa ja liikenneturvallisuusstandardeissa.[55]
Verojen alennuksella Reagan tavoitteli talouskasvua, jolla maan työttömyysaste vähenisi ja sitä kautta verokertymä lopulta kasvaisi. Vuoden 1981 lopulla alkanut taantuma kuitenkin aluksi kasvatti työttömyysastetta. Yhdysvaltain talous alkoi toipua 1983, eikä sitä seurannut inflaatiota. Nousukausi jatkui presidenttikauden loppuun asti. Reagan voittikin 1984 presidentinvaalit selkein lukemin. Arvostelijoiden mukaan pienituloisten asema oli kuitenkin huono, maan asema maailmankaupassa oli heikentynyt, ja budjetin alijäämä oli kasvanut Reaganin kauden alun 79 miljardista dollarista 221 miljardiin dollariin vuonna 1986. Myös valtionvelka oli kaksinkertaistunut samana aikana.[29] Valtavaksi paisunut alijäämä ei vähentänyt Reaganin suosiota, vaan siitä tuli vasta Reaganin seuraajien päänvaiva.[56]
Reagan uhkasi kesällä 1981 laittomaan lakkoon menneitä lennonjohtajia erottamisella ja toteutti uhkauksensa erottamalla 11 345 lakkoilijaa, kun nämä eivät palanneet töihin.[57] Vahvaa johtajuutta osoittanut toimenpide lisäsi hänen suosiotaan kansan keskuudessa ja samalla heikensi ammattiyhdistysliikkeen valtaa.[58]
Reagan nimitti useita naisia tärkeisiin asemiin hallituksessaan ja oikeuslaitoksessa, kuten ensimmäisen naisen korkeimpaan oikeuteen. Samalla hän kuitenkin vastusti abortin laillisuutta ja yhtäläisiä oikeuksia koskevaa perustuslain lisäyksen ratifioimista.[59] Presidenttikautensa loppuun mennessä Reagan oli nimittänyt yli puolet liittovaltion tuomareista, mikä käänsi oikeuden linjaa konservatiivisemmaksi.[55] Reagan edisti ympäristönsuojelua esimerkiksi kasvattamalla luonnonsuojelualueiden alaa ja ympäristönsuojeluviraston määrärahoja.[60]
Ronald ja Nancy Reaganin johdolla Yhdysvalloissa käytiin voimakkaaseen taisteluun ja kampanjointiin huumeiden käyttöä ja myyntiä vastaan. Reagan julisti kesäkuussa 1982 ”huumeidenvastaisen sodan” ja perusti Drug Abuse Policy -viraston Valkoiseen taloon.[61]
Reagan ei ajanut konservatiivien yhteiskuntapolitiikkaa kovin voimallisesti, sillä hänen kautensa lopussa abortti oli yhä laillinen, koulukuljetuksilla hillittiin edelleen asuinalueiden segregaatiota ja rikollisuusaste säilyi aiemmalla korkealla tasollaan. Reagan korosti usein puheissaan myös ihailuaan yhteisöllisyyttä kohtaan, jota hänen edistämänsä kapitalismi ja konsumerismi toisaalta uhkasivat.[62] Reagan antoi kolmelle miljoonalle laittomalle siirtolaiselle oikeuden jäädä Yhdysvaltoihin. Ku Klux Klanista Reagan kirjoitti: ”Klaanin ja muiden ryhmien rotuvihalla ja uskonnollisella syrjinnällä ei ole paikkaa tässä maassa. Ne ovat tuhoisia Yhdysvaltain edustamien arvojen kannalta.”[63]
Vuonna 1978 Reagan vastusti jyrkästi aloitetta siitä, että homot eivät saisi toimia opettajina, ja häntä syytettiin aloitteen kaatumisesta. Reagan uskoi lääketieteen silloiseen kantaan homoseksuaalisuudesta sairautena mutta suhtautui näihin suvaitsevaisesti ja hänellä oli homoseksuaaliystäviä.[64]
Toisen kautensa lopulla Reaganin hallintoa vaivasi sarja skandaaleja, joiden seurauksena osa hallinnon jäsenistä joutui eroamaan, heidän joukossaan Edwin Meese, työministeri Raymond Donovan sekä CIA:n ja työministeriön virkamiehiä.[65]
Vuonna 1984 alkoholin ostoikäraja nostettiin 21 ikävuoteen. Ikärajauudistus saatiin aikaiseksi uhkaamalla vastustelevien osavaltioiden tiebudjeteista leikattavan kymmenen prosenttia.[66]
Ulkopolitiikassaan Reagan pyrki palauttamaan Yhdysvaltain kansallisen ylpeyden ja vaikutusvallan.[67] Reaganin ulkopolitiikkaa sävyttivät ensimmäisten viiden vuoden aikana voimakas antikommunistinen retoriikka, asevarustelun kiihdyttäminen ja pyrkimykset padota kommunismin leviämistä kehitysmaissa.[68] Niin sanotun Reaganin opin mukaan Yhdysvaltain täytyi tukea kommunismin vastaisia voimia maailmalla, etenkin latinalaisessa Amerikassa.[69] Reagan ryhtyikin tukemaan ystävällismielisiä hallituksia jopa välittämättä siitä, mitä ne tekivät omassa maassaan.[67] Reagan tuki Nicaraguan antikommunistisia contrasissejä, jotka pyrkivät syrjäyttämään maan marxilaisen hallinnon. Hän tuki antikommunistisia sissejä myös Angolassa ja Kamputseassa sekä afgaanikapinallisia Afganistanissa. Vuonna 1983 Reagan lähetti joukkoja Grenadaan syrjäyttämään marxilaisen hallinnon ja vakauttamaan maan.[29]
Reaganin ensimmäinen ulkoministeri Alexander Haig erosi vuoden sisällä, koska hallinto ei hänen mukaansa ollut johdonmukainen diplomatiassaan. Hänen seuraajansa George Schultz sai merkittävän aseman maan ulkopoliittisen linjan muodostamisessa. Schultz ja puolustusministeri Caspar Weinberger olivat kuitenkin eri linjoilla joukkojen lähettämisestä ulkomaisiin konflikteihin, mitä Weinberger yleensä vastusti.[67]
Reaganin ja Neuvostoliiton välit olivat huonot Reaganin ensimmäisen kauden ajan. Maat olivat vastakkaisilla puolilla konflikteissa Keski-Amerikassa, Lähi-idässä, Afrikassa ja Aasiassa. Reagan kutsui Neuvostoliittoa ”pahan valtakunnaksi” ja käynnisti vuonna 1983 Strategic Defense Initiative -ohjuspuolustusjärjestelmän suunnittelun. Hän myös sijoitti Euroopan Nato-maihin risteilyohjuksia ja keskimatkan ydinohjuksia vastauksena Neuvostoliiton vastaaville toimenpiteille, minkä johdosta Neuvostoliitto vetäytyi aseriisuntaneuvotteluista.[68]
Reaganin hallinnon keskeinen vaikuttaja oli presidentin turvallisuuspoliittinen avustaja, Harvardin yliopiston Venäjän historian professori Richard Pipes. Pipesin mielestä 1970-luvun liennytyspolitiikka oli ollut erehdys, koska se tulkittiin Moskovassa osoitukseksi länsimaiden heikkoudesta. Pipesin mukaan Yhdysvaltain oli vahvistettava sotilaallista voimaansa estääkseen Neuvostoliiton laajentumispyrkimykset ja samanaikaisesti pyrittävä muuttamaan neuvostojärjestelmää demokraattiseen suuntaan vaikuttamalla neuvostokansalaisiin ideologisella kampanjalla. Pipesin vaikutuksesta Reagan luopui George Kennanin vuonna 1947 hahmottelemasta patoamispolitiikasta, joka oli tarkoittanut Neuvostoliiton vallan laajenemisen estämistä, kunnes neuvostojärjestelmä luhistuisi sisäisesti omaan mahdottomuuteensa. Reaganin ja Pipesin mielestä Yhdysvaltain oli ryhdyttävä jouduttamaan kommunismin häviötä.[70]
Vuoden 1975 Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssia oli pidetty liennytyksen suurena voittona, ja sen toivottiin muodostuvan kylmän sodan päätepisteeksi. Etykin päätösasiakirjan ensimmäisessä osassa eli ”korissa” vahvistettiin toisen maailmansodan tuloksena syntyneiden valtiollisten rajojen loukkaamattomuus. Ronald Reagan sanoutui kuitenkin alusta lähtien irti Etykistä, koska hän ei voinut hyväksyä sitä, että sen nojalla ikään kuin laillistettiin Neuvostoliiton suorittamat valtaukset. Niinpä Etyk näyttikin painuvan 1980-luvun alkupuolella unohduksiin.[71] Reagan lievensi suhtautumistaan Etykiin 1980-luvun lopulla, kun kävi selväksi, ettei Mihail Gorbatšovin aloittama perestroika-ohjelma Neuvostoliiton uudistamiseksi tulisi onnistumaan.[72]
Reagan veti amerikkalaiset rauhanturvajoukot pois Libanonista 1983 sen jälkeen kun 241 merijalkaväen sotilasta kuoli terroristihyökkäyksessä Beirutissa.[69] Reagan myös iski terroristeja vastaan. Hän pommitti Libyaa 1986 vastaiskuna berliiniläisen yökerhon räjäytyksestä, josta Libyaa epäiltiin.[73]
Reaganin kauden vakavin skandaali oli Iran–contra-skandaali, joka alkoi 1986 ja kesti monta kuukautta.[65] Reagan oli hyväksynyt aseiden myynnin Iranille, mutta hän kiisti, että aseilla oli maksettu vapaaksi panttivankeja Libanonista. Tutkimukset kuitenkin osoittivat, että saaduilla tuloilla oli avustettu Nicaraguan contria voimassa olleesta kiellosta huolimatta. Reaganin ei todettu olleen tästä tietoinen, mistä häntä myös arvosteltiin. Skandaali johti kuitenkin monen hallintovirkamiehen eroon.[73]
Vuoteen 1986 asti Reagan pyrki toteuttamaan ”rakentavan yhteistyön” politiikkaa apartheidia eli rotuerottelua harjoittavan Etelä-Afrikan hallituksen kanssa. Yhdysvallat käytti muun muassa veto-oikeuttaan YK:n asettamia talouspakotteita vastaan. Kansalaismielipide kuitenkin kääntyi apartheidjärjestelmää vastaan, ja lopulta Yhdysvaltain senaatti asetti lokakuussa 1986 Etelä-Afrikan kauppasaartoon ohittaen presidentti Reaganin veto-oikeuden.[74]
Kun Mihail Gorbatšov nousi Neuvostoliitossa valtaan 1985, Reagan pehmensi kommunisminvastaista politiikkaansa. Hän tapasi Gorbatšovin neljä kertaa ja allekirjoitti keskipitkänmatkan ydinohjusten sulkusopimuksen Euroopassa.[73][75] Lokakuussa 1986 Reagan tapasi Gorbatšovin Reykjavíkissa, jossa molemmat supervallat harkitsivat tuhoavansa kaikki ydinaseet. Neuvottelut kariutuivat kuitenkin Yhdysvaltain SDI-ohjuspuolustusjärjestelmään, josta Reagan piti kiinni.[76]
Puhuessaan Berliinin muurin vieressä Brandenburgin portin edustalla 12. kesäkuuta 1987 Reagan haastoi Gorbatšovin purkamaan muurin kuuluisassa puheessaan ”Purkakaa tämä muuri!”.[77]
Ronald ja Nancy Reagan saapuivat Helsinkiin 26. toukokuuta 1988 ja viipyivät kaupungissa muutaman päivän, kunnes he 29. toukokuuta jatkoivat matkaansa Moskovassa järjestettyyn Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton valtionpäämiesten huippukokoukseen. Reagan piti vierailunsa aikana puheen Paasikivi-seuran järjestämässä tilaisuudessa Kalastajatorpalla.[78]
Ronald Reagan oli ensimmäinen Yhdysvaltain presidentti, joka virassa ollessaan vieraili Suomessa. Vuosina 1974–1977 Yhdysvaltain presidenttinä toiminut Gerald Ford oli osallistunut Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin päätösvaiheeseen Helsingissä vuonna 1975, mutta muodollisesti ei kyseessä ollut ollut virallinen vierailu.[78]
Reaganin vierailu osui sattumalta Suomen ja Yhdysvaltain yhteiseen juhlavuoteen. Vuoden 1988 aikana tuli kuluneeksi 350 vuotta ensimmäisten suomalaisten siirtolaisten asettumisesta tulevien Yhdysvaltain alueelle Pohjois-Amerikkaan.[79]
| Virka | Nimi[80] | Kausi |
|---|---|---|
| Varapresidentti | George H. W. Bush | 1981–1989 |
| Ulkoministeri | Alexander Haig | 1981–1982 |
| George Schultz | 1982–1989 | |
| Valtiovarainministeri | Donald Regan | 1981–1985 |
| James Baker | 1985–1988 | |
| Nicholas Brady | 1988–1989 | |
| Puolustusministeri | Caspar Weinberger | 1981–1987 |
| Frank Carlucci | 1987–1989 | |
| Oikeusministeri | William French Smith | 1981–1985 |
| Edwin Meese | 1985–1988 | |
| Richard Thornburgh | 1988–1989 | |
| Sisäministeri | James G. Watt | 1981–1983 |
| William P. Clark | 1983–1985 | |
| Donald Hodel | 1985–1989 |
Reagan tuki 1988 presidentinvaaleissa varapresidenttiään George Bushia, joka valittiinkin Reaganin seuraajaksi. Väistyneen Reaganin suosio oli historiallisen korkea 70 prosenttia.[81] Reaganit muuttivat Los Angelesin Bel Airiin. Siellä Reagan hoiti ranchiaan, harrasti golfia ja tapasi ystäviään. Hän ansaitsi miljoonia puheistaan muun muassa Japanissa. Reagan julkaisi muistelmansa 1990 ja avasi mukaansa nimetyn kirjaston 1991. Hänen viimeinen näkyvä julkinen esiintymisensä oli puhe republikaanien puoluekokouksessa 1992.[82] Viimeisen kerran hänet nähtiin julkisessa tapahtumassa Richard Nixonin hautajaisissa 27. huhtikuuta 1994.[83]
Reagan ilmoitti käsin kirjoitetun kirjeen välityksellä marraskuussa 1994 koko kansakunnalle, että hän sairastaa Alzheimerin tautia. Hän päätti kirjeensä, tunnettuna optimistina, sanoihin:[84]
»Lähden nyt matkalle, joka saattelee minut elämäni iltaan. Tiedän, että Amerikalla on aina edessään kirkas sarastus. Kiitos teille, ystäväni. Jumala aina siunatkoon teitä.»
Ilmoitus Reaganin sairastumisesta herätti spekulaatioita taudin puhkeamishetkestä. Monen Reaganin lähellä olleen mielestä Reaganin älyllinen kunto oli alkanut heiketä jo vuonna 1984.[85]
Reagan kuoli keuhkokuumeeseen ja Alzheimerin tautiin kotonaan Los Angelesin Bel Airissa 93-vuotiaana 5. kesäkuuta 2004.[86]
Reaganin ensimmäinen vaimo oli näyttelijä Jane Wyman (1940–1949). He saivat kaksi lasta (Maureen, s. 1941 ja Christine, s. 1947, eli vain päivän) ja adoptoivat kolmannen (Michael, s. 1945).[22] Reaganin toinen vaimo oli näyttelijä Nancy Davis, jonka kanssa hän oli aviossa vuodesta 1952 kuolemaansa asti. He saivat kaksi lasta (Patricia, s. 1952 ja Ronald, s. 1958).[22] Reaganin avioliitto Nancyn kanssa oli hyvin onnellinen, minkä aviopari toi esille myös julkisuudessa.[87]
.jpg)
Reagan tunnettiin koko elämänsä ajan suurena optimistina.[88] Reagan sai päättäväisen johtajuutensa, valloittavan persoonansa ja puhujanlahjojensa ansiosta kansan puolelleen tehokkaasti.[89] Mielikuvia herättävän ja helppotajuisia anekdootteja sisältävän puheensa ansiosta hän sai lempinimen ”Suuri viestijä”.[90] Vaikka Reagan teki presidenttinä melko lyhyitä päiviä, piti pitkiä lomia ja saattoi torkahdella kesken kokousten, hänen imagonsa oli koko hänen presidenttikautensa ajan energinen, lannistumaton ja nuorekas.[51]
Reagania pidetään enemmän suurten linjojen visionäärinä kuin tarkkoihin yksityiskohtiin keskittyvänä poliitikkona. Reagan luotti usein vaistoonsa enemmän kuin analyyseihin. Suurpiirteisyytensä vuoksi Reagan teki usein nolojakin virheitä yksityiskohdissa. Tämän johdosta moni arvostelija piti häntä tyhmänä ja aliarvioi hänen mahdollisuuksiaan menestyä vaaleissa, jotka hän kuitenkin voitti. Vaikka Reagan ei ollut erityisen kirjaviisas, hänellä oli hyvät ihmistaidot.[91] Diplomaatti Jaakko Iloniemen mukaan Reagan oli ”paitsi hyvä seuramies, myös uskomattoman hyvä kuuntelija”.[92] Lapsena Reagan oli vielä usein omissa oloissaan. Hänestä kasvoi silti ulkoisesti hyvin sosiaalinen luonne, jolla oli kuitenkin itsenäinen ja yksityinen puolensa.[88]
Omiin periaatteisiinsa Reagan uskoi ehdottomasti, ja hän oli hyvin taitava vakuuttamaan kuulijansakin niistä.[93] Iloniemi on arvioinut Reagania ”hämmästyttävän selväpiirteiseksi ja suorasukaisen yksinkertaiseksi persoonallisuudeksi”. Tällä hän viittasi ajattelun pelkistyneisyyteen: Reagania kiinnostivat vain harvat asiat, mutta niihin hän keskittyi hyvin tiiviisti.[94]
Reagan on aina jakanut mielipiteet. Tukijoidensa mielestä Reagan edusti amerikkalaisia hyveitä, kuten rehellisyyttä, luonteenlujuutta, rohkeutta, voimaa ja nöyryyttä. Vastustajat pitivät Reagania kokemattomana näyttelijänä ja jotkut oikeistolaisena hulluna.[96] Arvostelijat ovat kutsuneet Reagania pelkäksi tarinoita kertovaksi symboliseksi keulakuvaksi, joka oli pätemätön presidentin virkaan. Reagan itse ja hänen tukijansa ovat olleet sitä mieltä, että Reaganin valitsema suuriin linjoihin keskittynyt johtamistyyli oli hyvin tehokas.[51]
Reaganin maanläheinen hiomattomuus yhtäältä teki hänestä suositun ja toisaalta ruokki arvostelua häntä kohtaan.[96] Jaakko Iloniemi on todennut, että Reagan palautti amerikkalaisille vastoinkäymisten jälkeen uskon amerikkalaiseen elämäntapaan ja kaivatun itsetunnon ja että hän samalla oli itse sen symboli. The Washington Postin mukaan Reagan oli optimistinen individualisti, yhtäältä elokuvatähtimäisen loistokas ja toisaalta tavallisen mukava, ja siten edusti kaikkea sitä, mitä amerikkalaiset mielellään uskoisivat itsestään. Reagan myös loi maahan kansallisen yhteenkuuluvuuden tunteen.[97]
Max Jakobsonin mukaan Euroopassa Reaganiin suhtauduttiin yleisesti väheksyvästi. Suomessa hän oli etenkin ensimmäisen kautensa aikana epäsuosittu, ja vasemmisto piti häntä vaarallisena sodanlietsojana.[98] Kun Sosialistisen internationaalin aseriisuntaryhmä pyrki Kalevi Sorsan johdolla Reaganin puheille syksyllä 1981, ryhmä ei päässyt tapaamaan ainuttakaan Reaganin hallituksen ministeriä, vaan tapaaminen toteutui vain virkamiestasolla Pentagonissa. Tapauksen vuoksi syvästi mielensä pahoittanut Sorsa sanoi, etteivät liennytys ja kansainvälinen yhteistyö etene niin kauan kuin Reagan on Yhdysvaltain presidenttinä.[99]
Kylmä sota päättyi Reaganin toisen kauden lopulla vuoteen 1988 mennessä, ja jotkut ovat antaneet Reaganille ansion kylmän sodan lopettamisesta. Reagan itse sanoi noudattaneensa tietoista suunnitelmaa, jonka tarkoitus oli murtaa heikko Neuvostoliitto kovan retoriikan kautta ja kasvattamalla asevarustelua Neuvostoliitolle kestämättömälle tasolle.[100][101] Reaganin merkitys on kuitenkin kiistelty. Etenkin useiden eurooppalaisten tutkijoiden ja historioitsijoiden mukaan kylmän sodan loppumiselle oli monta syytä, joista Neuvostoliiton sisäiset syyt olivat Yhdysvaltain vaikutusta suuremmat.[102]
Reaganin taloudelliset saavutukset olivat vaihtelevia. Reaganin aikaiset veroleikkaukset ja korkojen laskut siivittivät Yhdysvaltain talouden ennätykselliseen kasvuun. Samalla valtionvelka, budjettivaje ja kauppavaje kasvoivat kuitenkin myös ennätyslukemiin.[101]
Reagan on edelleen useimpien republikaanipoliitikkojen johtotähti, ja jopa demokraatti Bill Clintonin on arvioitu voittaneen 1992 presidentinvaalit siirtymällä Reaganin vaikutuksesta kohti keskustaa.[101]
Sekä historioitsijoiden mielestä että mielipidetiedusteluiden mukaan viime vuosikymmenten kaksi arvostetuinta presidenttiä ovat Reagan ja Clinton.[103] Quinnipiacin yliopiston vuonna 2014 teettämässä kyselyssä Reagania piti maan parhaana toisen maailmansodan jälkeisenä presidenttinä 35 prosenttia yhdysvaltalaisista vastaajista.[104]
Taloustieteilijä Paul Krugman on esittänyt Reaganin pankkisääntelyyn kajoamisen olleen säästöpankkikriisin (S&L crisis) (1980- ja 1990-luvuilla) ja finanssikriisin (2007–2009) aiheuttaja.[105] Reagania on myös kritisoitu siitä, ettei hän koskaan ymmärtänyt mielenterveyden häiriöitä.[106] Toimittaja Thom Hartmannin mukaan monet Donald Trumpin presidenttikaudelle leimalliset kehityskulut, kuten tiedevastaisuus ja varallisuuserojen kasvu, alkoivat Ronald Reaganin kaudella.[107] Samantyyppinen tulkinta esitetään vuonna 2020 valmistuneessa dokumenttisarjassa The Reagans.[108]
.svg){kind=small}
Presidential Medal of Freedom (USA, 1993)[109]
Bathin ritarikunta (Yhdistynyt kuningaskunta, 1989)[110]
Krysanteemiritarikunta (Japani, 1989)[111]
Valkoisen leijonan ritarikunta (Tšekki, 1999)[112]
Valkoisen kotkan ritarikunta (Puola, 2007, postuumisti)[113]Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
