ranskalainen tutkimusmatkailija From Wikipedia, the free encyclopedia
René-Robert Cavelier, Sieur de La Salle (21. marraskuuta 1643 Rouen, Ranska – 19. maaliskuuta 1687 Huntsville, Texas) oli ranskalainen tutkimusmatkailija, joka oli yksi Pohjois-Amerikan keskeisistä eurooppalaisista valloittajista.
| Robert Cavelier de La Salle | |
|---|---|
 Robert Cavelier de La Salle |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 21. marraskuuta 1643 Rouen, Normandia, Ranska |
| Kuollut | 19. maaliskuuta 1687. Huntsville, Texas |
| Kansalaisuus | ranskalainen |
| Ammatti | tutkimusmatkailija |
| Muut tiedot | |
 Nimikirjoitus |
|
La Salle oli aluksi jesuiitta, mutta erosi järjestöstä ja siirtyi Amerikkaan veljensä Jeanin, katolisen papin, perässä. Vuosina 1682 La Salle valtasi koko Mississippin laakson Meksikonlahdelta Isoillejärville Ranskan kruunun alaisuuteen. Hän myös nimesi alueen Ranskan Louisianaksi kuningas Ludvig XIV:n kunniaksi. Kesällä 1685 La Salle perusti siirtokunnan Texasin rannikolle. Vajaa kaksi vuotta myöhemmin hän menehtyi oman retkikuntansa jäsenten ampumiin luoteihin.
René-Robert Cavalier syntyi Rouenissa 21. marraskuuta 1643 tukkuvaatekauppias Jean Cavalier’n ja tämän vaimon Catherine Geestin toisena poikana. Perhe kuului Ranskan maakuntien rikkaaseen porvaristoon. Pojan myöhemmin ottama sukunimi La Salle tuli maatilasta, jonka hänen vanhempansa omistivat Rouenin läheisyydessä. Cavalier’t asuivat vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä Pierre Corneillesta, josta tuli merkittävä ranskalainen näytelmäkirjailija. Nuori Robert oli mieltynyt tieteisiin ja luonnossa liikkumiseen ja kävi Pierre Corneillen tavoin jesuiittakouluja. Käytyään jesuiittaopistoa vuoteen 1658 Robert siirtyi Pariisiin, jossa hän aloitti kilvoituselämänsä noviisina eräässä jesuiittojen veljeskunnassa. Uskonlupauksensa Robert teki vuonna 1660.[1]
Mielen rauhattomuus vaikeutti Robertin opintoja, ja välillä hän tunsi voimakasta halua vaihtaa ympäristöä. Hänen oli vaikeaa sopeutua sääntöihin, eikä hänen mielipiteitään arvostettu. Vuonna 1665 22-vuotias Robert pyysi kahdesti, että hänet lähetettäisiin jonnekin lähetysasemalle. Häntä ei katsottu kuitenkaan riittävän valmiiksi. Robertin teologinen koulutus oli kesken ja uskonnollinen valmistautuminen riittämätön. Hän anoi 1666 siirtoa Portugaliin, jossa voisi valmistautua lähetysasema-apostoliksi. Tämäkin pyyntö evättiin.[1]
Vuoden 1666 aikana Robert purjehti siirtolaisena Kanadaan, jonka hän katsoi tarjoavan itselleen otolliset puitteet rakentaa tulevaisuutta. Hänen vanhempi veljensä Jean, joka oli St. Sulpicen kirkon ympärille kasvaneen Pyhän Sulpiciuksen seuran pappi, oli saapunut Uuteen Ranskaan vuotta aiemmin. Vanhan jesuiittalupauksensa vuoksi ilman isänsä perintöä jäänyt Robert oli lähes rahaton saapuessaan uudelle mantereelle. Vuonna 1667 hän luopui jesuiittaveljeskunnan jäsenyydestä ”moraalisten heikkouksien” vuoksi, eikä hän ollut ehtinyt tehdä vielä lopullista luostarilupausta.[1]
Uuden Ranskan maanjakojärjestelmän mukaisesti Robert sai läänityksen (seigneurie) läheltä Montrealia. Samalla René Robert Cavelier’sta tuli La Salle. Hän oli innokas tutustumaan uuteen ympäristöön ja ystävystyi mohawkien kanssa, joilta hän oppi vähän irokeesien kieltä. Kuunnellessaan intiaanien tarinoita mantereen suuresta jokiverkostosta La Sallen kiinnostui Ohiojoesta, jolta voisi löytyä vesitie länsirannikolle ja meren yli Kiinaan.[1] Vuonna 1669 La Salle myi läänityksensä rahoittaakseen tutkimusmatkansa Ohiolaaksoon. Samana vuonna aloitettu matka ylettyi todennäköisesti nykyiseen Louisvilleen, jossa putoukset estivät taivalluksen jatkumisen. Retkeä käsittelevää aineistoa ei kuitenkaan ole löytynyt, joten matkasta ei ole luotettavaa tietoa.[2]
Vuosien 1674 ja 1678 välisenä aikana La Sallen tiedetään käyneen kahdesti kotimaassaan. Hän kertoi tulevaisuuden suunnitelmistaan kuningas Ludvig XIV:lle ja pyysi lupaa linnakkeiden perustamiseen Isoillejärville ja Mississippijoen varrelle ja Ranskan talouteen perustuvan hallinnon luomiseen läpi mantereen.[3]
Vuonna 1679 La Salle apulaisineen rakensi Le Griffonin, josta tuli ensimmäinen eurooppalainen laiva Isoillajärvillä. Alus teki elokuussa 1679 neitsytmatkansa Eriejärvellä ja purjehti 16 miehen voimin Niagarajoelta nykyiseen Detroitiin. Alus oli tarkoitettu tutkimusmatkojen ohella tavarakuljetuksiin, sillä La Salle oli kiinnostunut myös turkiskaupasta. Laivan elinaika jäi lyhyeksi, sillä syyskuun lopulla 1679 se katosi jäljettömiin. Yleisin uskomus oli, että myrsky upotti aluksen, mutta myös intiaaneja epäiltiin osallisuudesta laivan tuhoon. La Sallelle Le Griffonin menetys oli suuri isku, sillä hän oli suunnitellut aluksen liikkuvaksi tukikohdakseen.[4]
Vuonna 1680 La Salle perusti kiinteäksi tukikohdakseen Fort Crevecoeurin, josta tuli samalla nykyisen Illinoisin ensimmäinen valkoinen sivilisaatio. Linnakkeen edustalla rakennettiin uusi laiva, jolla La Salle aikoi purjehtia Mississippijokea pitkin Meksikonlahdelle ja jopa Länsi-Intiaan. Laiva ei ehtinyt vesille, sillä linnakkeeseen hyökänneet irokeesit polttivat sen.[5] La Salle ei kuitenkaan luopunut unelmastaan tehdä tutkimusmatkan etelään. Syksyllä 1681 hän johti kanootein liikkuvaa retkikuntaa, johon kuului hänen lisäkseen luutnantti Henri Tonti ja 21 muuta ranskalaista sekä joitakin kymmeniä mahican- ja abenaki-intiaaneja.[3]
Retkikunta käytti alkeellista intiaanikarttaa ja liikkui kanootein Mississippijoelle. Maaliskuussa 1682 miehet saapuivat Arkansasjoelle, joka oli vuonna 1673 tehdyn tutkimusmatkan eteläinen raja. Tuolloin matkaa olivat johtaneet Jacques Marquette ja Louis Jolliet. La Salle seurueineen vieraili paikallisten intiaanien luona ja solmi hyvät suhteet kylien päälliköihin. Samalla hän otti Ludvig XIV:n nimissä maat Ranskan haltuun.[5]
Matkalla Arkansasjoelta Meksikonlahdelle ranskalaiset meloivat läpi noin 300 kilometrin pituisen alueen, jossa he eivät nähneet ainuttakaan intiaanikylää. Koko laaja alue oli autioitunut, sillä 140 vuotta aiemmin Hernando de Soto oli löytänyt samalta alueelta kymmenittäin kukoistavia kaupunkeja.[6] De Soton vierailun jälkeen sikäläisten intiaanien maailma oli romahtanut joko eurooppalaisten mukana tulleiden tautien tai jonkun muun katastrofin seurauksena. Intiaanien sijaan La Sallen retkikunta näki laumoittain biisoneita, jotka olivat tulleet laiduntamaan jokea reunustaville preerioille.[7]
Elokuun alussa 1682 retkikunta saapui Meksikonlahdelle ja teki lyhyen tutkimusretken Mississippijoen suistomaalle. Tämän jälkeen La Salle järjesti pienimuotoisen tilaisuuden, jossa suuri risti ja Ranskan lippu pystytettiin maaperään muskettien yhteislaukauksen juhlistaessa tapahtumaa. Toimitus liitti laajat alueet Meksikonlahdelta Missourijoen yläjuoksuille ja Alleghenyvuorilta Kalliovuorille Ranskan kruunun alaisiksi.[8]
Syksyllä 1682 retkikunta palasi takaisin Kanadaan. Vuotta myöhemmin La Salle matkusti Ranskaan, jossa kuninkaallinen komissio hyväksyi hänen suunnitelmansa lähettää siirtokunta Louisianan territorioon.[2] La Sallen tehtäviin kuului siirtokunnan johtamisen ohella kristinuskon levittäminen, intiaanien taivuttaminen myötämieliseksi Ranskan kruunulle, Uuden Espanjan valloittaminen ja luonnonrikkauksien kaivaminen.[9]
La Salle ja noin 320 siirtolaista aloittivat heinäkuussa 1684 purjehduksensa kohti Meksikonlahtea. Miesmatkustajien joukossa oli 100 sotilasta, useita lähetyssaarnaajia, kauppiaita ja eri käsityöteollisuuden taitajia. Naisten joukosta löytyi perheenäitejä lapsineen sekä nuoria naisia, jotka halusivat kokeilla onneaan Amerikassa.[4] La Rochellesta lähteneeseen laivastoon kuului neljä alusta: 36-tykkinen sotalaiva Le Joly, La Sallen lippulaivana toiminut parkki La Belle ja kuljetusalukset Aimable ja St. François.[10] Erimielisyydet sekä huono onni seurasivat matkustajia koko retken ajan. La Salle ja merivoimien komentaja Beaujeu riitelivät päivittäin ja Santo Domingossa espanjalaiset merirosvoalukset sieppasivat St François’n. Siirtolaiset menettivät laivan mukana työkaluja ja muita tarvikkeita.[11]
Talvella 1684–1685 kolme jäljellä ollutta laivaa harhautuivat kovassa sumussa 600 kilometriä ohi Mississippin suistosta. Alukset ankkuroituivat Matagordanlahdelle Texasin rannikolle nykyisen Houstonin ja Corpus Christin puoliväliin.[2] Aimable haaksirikkoutui lahdella, ja suurin osa sen lastista tuhoutui myrskyn seurauksena.[12]
La Salle uskoi tulleensa Mississippijoen suulle ja lähetti ryhmän sotilaita käymään kauppaa rannikon intiaanien kanssa. Miesten tarkoitus oli hankkia kanootteja, joiden avulla laivoissa olleet tarvikkeet voitaisiin kuljettaa maihin. Sotilaat löysivät kylän, joka kuului karankawa-intiaaneille. Paljastettuja aseita pelästyneet karankawat pakenivat kylästä. Sotilaat käyttivät tilanteen hyödykseen ja varastivat joitakin kanootteja ja eläinten taljoja. Karankawat tulkitsivat vieraiden käytöksen sodanjulistukseksi ja alkoivat pitää silmällä ranskalaisten toimia.[13]
Siirtolaiset rakennuttivat alkeellisen leirin lahden rannalle. Paikkaa ympäröivät vain matalat hiekkadyynit ja mereltä ajelehtineet puunrungot. Metsän puuttuminen teki leirin alttiiksi tuulelle. Lähellä riehuvat preeriapalot uhkasivat levitä rantaan, ja siirtolaiset joutuivat leikkaamaan kaiken heinän ympäriltään. Intiaanit piirittivät leiriä öisin, mutta eivät hyökänneet. La Sallen asettamat vartijat valvoivat erityisesti ruutitynnyreitä, joista suurin osa oli pelastettu haaksirikosta. Aimablen onnettomuudessa oli kuitenkin menetetty enin osa siirtolaisten matkatavaroista; lähes kaikki lääkkeet, 60 barrelia viiniä, 1 600 tykinkuulaa, tuhansia kiloja rautaa ja lyijyä sekä ahjo ja mylly.[14]
Maaliskuussa 1685 laivaston komentaja Beaujeu lähti purjehtimaan Le Jolyllä takaisin Ranskaan. Hänen mukanaan palasi 120 siirtolaista, jotka olivat menettäneet uskonsa onnelliseen tulevaisuuteen Amerikassa. La Belle jäi Texasiin jääneiden ainoaksi alukseksi.[15] Myöhemmin samana keväänä siirtolaiset siirtyivät ylemmäksi sisämaahan ja aloittivat Fort St. Louis’n rakentamisen. Työn etenemistä hidastivat kuuma ilmanala, rakennusmateriaalin niukkuus ja osaamattomat puusepät.[16] Linnaketta rakennettaessa yhä useammat siirtolaiset alkoivat epäillä La Sallen taitoja johtaa siirtokuntaa. Myös Santo Domingista mukaan liittyneet miehet olivat La Sallea vastaan ja tekivät parhaansa horjuttaakseen hänen arvovaltaansa.[17]
Linnoitus valmistui elokuussa 1685. Sen sijainti korkealla kalliolla Lavacajoen varrella tarjosi hyvät puolustusmahdollisuudet intiaanien, espanjalaisten ja merirosvojen hyökkäyksiä vastaan.[18] La Salle teki useita retkiä Lavacajoella ennen kuin uskoi, että kysymyksessä ei ollut Mississippijoen haarautuma.[19]
Fort St. Louis’n myötä siirtolaisten elämänlaatu parani. Joenvarsilla liikkuvien biisonien ansiosta heillä oli riittävästi ruokaa ja nahkatarvikkeita, mutta La Sallen epäoikeudenmukaisuus ja kovuus alaisiaan kohtaan aiheutti pahaa mieltä ja joitakin retkikunnan jäseniä karkasi. Myös intiaanien hyökkäykset koettelivat siirtokuntaa. Kesän loppuun mennessä siirtolaiset olivat haudanneet yli 30 toveriaan, suurin osa sairauksiin menehtyneinä.[16]
Lokakuussa 1685 La Salle kokosi 50 miehen retkikunnan, joka aloitti kanootein tehtävän tutkimusmatkan kohti itää. La Bellen oli määrä purjehtia rantaviivaa myötäillen kauempana lahdella ja kuljettaa tarvikkeita Mississippijoen suulle. Laivan mukana seurasi 27 miehistön jäsentä.[20] Fort St. Louis’in jäi 34 siirtolaista, joista suurin osa oli naisia, lapsia ja pappeja.[21]
Jo alkumatkalla osa retkikunnasta sairastui syötyään suuret määrät opuntiakaktuksen hedelmiä.[22] Miesten toipuminen vei aikaa. Brazos- ja Sabinejoen välisellä alueella La Sallen miehet eksyivät kosteaan viidakkoon, jota texasilaiset kutsuvat ”Suureksi tiheiköksi” (Big Thicket). Monet riidat viivästyttivät matkan etenemistä. Paikalliset intiaanit olivat pääasiassa hyvin vieraanvaraisia ja kertoivat, että kaikki rannikon heimot vihasivat espanjalaisia. La Salle merkitsi vihkoonsa intiaanien käyttämiä sanoja ja käsimerkkejä. Vaellettuaan yli 200 kilometriä Louisianan nykyiselle rajalle retkikunta pystytti Sabinejoen rantaan pienen linnakkeen. Jatkuvien sateiden ja ammusten hupenemisen takia La Sallen määräsi kääntymään takaisin. Linnakkeeseen jäi joitakin miehiä, joiden kohtalosta ei ole tietoa.[23]
Palatessaan maaliskuussa 1686 Fort St. Louisiin La Salle kuuli, että La Belle oli haaksirikkoutunut kaukana lahdella ja suurin osa sen matkustajista hukkunut. Tämä oli kova isku siirtokunnalle, sillä laiva oli ollut heidän ainoa mahdollisuutensa palata Ranskaan. La Bellen mukana hautautui myös La Sallen unelma vauraasta ranskalaisesta siirtokunnasta.[24]
La Salle teki huhtikuussa 1686 uuden tutkimusmatkan, johon keräsi 20 miestä. Hän oli vaitelias aikomustensa suhteen, ja suurin osa linnakkeeseen jäävistä oli täysin tietämätön matkan laajuudesta. Jotkut uskoivat, että La Salle ei palaisi enää koskaan. Yleinen tyytymättömyys lisääntyi ja eräs siirtokunnan rahoitukseen osallistuneista kauppiaista lietsoi kapinahenkeä poissaolevaa La Sallea vastaan. Monien yllätykseksi retkikunta palasi takaisin. La Salle oli hankkinut viisi hevosta intiaaneilta, mutta menettänyt paluumatkan aikana yli puolet miehistään. Osa oli karannut, yksi joutunut alligaattorin saaliiksi ja loput eksyneet.[25] Matkan varrella La Salle oli nähnyt Meksikonlahdella useita espanjalaisia sota-aluksia, jotka oli hälytetty etsimään ranskalaista retkikuntaa - ei ystävällisessä tarkoituksessa.[26]
Tammikuussa 1687 retkikunnasta oli jäljellä noin 45 jäsentä.[27] La Salle keräsi ryhmästä mukaansa 17 miestä ja aloitti kohtalokkaan marssinsa halki Texasin. Heidän ainoa mahdollisuutensa selvitä oli löytää reitti Illinoisiin ja saada apua Uudelta Ranskalta.[28]
Naiset ja lapset jäivät kolmen papin ja pienen sotilasryhmän kanssa Fort St. Louis’in. Vaikeat sääolosuhteet tekivät La Sallen ryhmän matkasta työlään, ja vanhat erimielisyydet ja turhautumiset nousivat pintaan. Kaksi siirtokunnan varhaisista rahoittajista osoitti tyytymättömyytensä La Sallen rooliin retkikunnan johtajana ja kehitti salaliiton tätä vastaan.[29] Saatuaan muutaman retkikuntalaisen puolelleen kapinoitsijat järjestivät riidan biisoninlihan jakamisesta. Tämä johti maaliskuussa 1687 retkikunnan kolmen jäsenen murhaan Trinityjoen läheisyydessä. Surmatut olivat La Sallen serkku, hänen palvelijansa ja hänen intiaanimetsästäjänsä. Murhaajat eivät tyytyneet vielä tähän, sillä heidän päätavoitteensa oli toisaalle leiriytynyt retkikunnan johtaja. Tietämättömänä tapahtuneesta La Salle etsi ystäviään seuraavana aamuna ja joutui verityöntekijöiden yllättämäksi. Murhaajat avasivat tulen ja ampuivat La Sallea päähän kuolettavasti.[27] [30] Murhan silminnäkijänä oli retkikuntaan kuulunut pappi. Hän välitti tiedon läheiseen leiriin ja kertoi keitä murhaajat olivat.[31]
Siirtolaisista jäi henkiin arviolta 15, kaikkien kohtaloa ei tiedetä. Heistä 6 palasi Ranskaa, yksi Kanadaan ja loput joutuivat espanjalaisten vangeiksi.[27]. Fort St. Louis’in jääneet aikuiset siirtolaiset joutuivat karankawojen järjestämän massamurhan uhriksi, mutta lapset säästettiin ja kuljetettiin hyökkääjien kylään. Kaksi linnakkeeseen palannutta retkikunnan jäsentä hautasi 14 ruumista ja lähetti intiaanikuriirin matkassa espanjalaisille tiedon siirtokunnan kohtalosta.[32]
La Sallen murhaajat joutuivat omien liittolaistensa ampumiksi riidan seurauksena toukokuussa 1687.[33]
La Sallen merkittävin perintö oli ranskalaisten linnakkeiden verkosto, joka ylettyi Isoiltajärviltä Mississippijoen varsille ja Ohioon. Hänen aloittamansa kauppasuhteet tasankojen intiaanien kanssa antoivat perustan Uuden Ranskan myöhemmälle kaupankäynnille Ranskan Louisianan alueella. La Sallen kunniaksi on nimetty Yhdysvalloissa useita paikkakuntia, kouluja, katuja, hotelleja ja automerkki. Vuonna 1930 Amerikan vallankumouksen tyttärien (DAR) Texasin haaraosasto ja Navasotan kaupungin asukkaat pystyttivät lähes viisi metriä korkean La Sallen patsaan lähelle hänen oletettua kuolinpaikkaansa.[34]
Ranskan hallitus lähetti hyvien tahdon valtuuskunnan Navasotaan huhtikuussa 1937 juhliakseen La Sallen kuoleman 250 vuosipäivää.[34]
La Sallen lippulaivan La Bellen hylky löytyi vuonna 1996 yli kymmenen vuotta kestäneiden etsintöjen jälkeen. Nostotyön mahdollistamiseksi hylyn ympärille jouduttiin rakentamaan pato. La Belle oli löydettäessä lähes ehjä, ja sen uumenista löytyi 700 000 esinettä – miekoista ja kanuunoista matkalaisten henkilökohtaisiin esineisiin sekä helmiin ja peileihin, joilla aiottiin käydä kauppaa alkuperäisasukkaiden kanssa.[35] Pintaan nostettu alus säilöttiin nesteeseen, jottei se kuivuessaan murentuisi. Nyt hylyn säilömiseksi ja kuivattamiseksi on suunniteltu kaikkien aikojen suurinta arkeologista pakastekuivausta, joka tapahtuu texasilaisessa tukikohdassa sijaitsevassa jättipakastimessa.[36]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
