talomalli From Wikipedia, the free encyclopedia
Tyyppitalo on talo, joka on rakennettu kaikkien rakentajien käytettävissä olevan yleiskäyttöisen talomallin mukaan. Suunnitelmat sisältävät yleensä piirustusten lisäksi yksinkertaisen työselityksen ja ainemenekkilaskelmat hukkamateriaalien syntymisen minimoimiseksi.
Vaikka nykyisten talotehtaiden markkinoimia talomalleja edustavat talot ovat keskenään vastaavia samaan tapaan kuin tyyppitalot, ne eivät ole tyyppitaloja, koska talotehtaalta ei voi hankkia pelkkiä suunnitelmia. Lisäksi niiden, toisin kuin tyyppitalojen, piirustuksia ei saa käyttöön maksutta.
Suomessa alettiin kehitellä asuinrakennusten tyyppitaloja 1920-luvulla. Aiemmin tyyppitalojärjestelmää oli käytetty lähinnä koulu- ja asemarakennuksissa. Sosiaalihallitus tilasi 1922 maatilarakennusmalliston arkkitehti Elias Paalaselta ja julkaisi malliston vihkona. Sarjasta otettiin 1920-luvulla kaksi tuhannen kappaleen painosta. Myös Asuntohallitus julkaisi 1920-luvun lopulla maatilojen tyyppitalokokoelman.[1]
Sosiaalihallitus tilasi vuonna 1934 Elias Paanaselta kaupunkeihin tarkoitetun tyyppitalosarjan, yhteensä 12 mallia. Alvar Aalto taas aloitti 1936 standardoidun talojärjestelmän suunnittelun A. Ahlström Oy:lle. AA-järjestelmän Standard-talomalli oli kooltaan 40 m² (tyyppi A), 50 m² (tyyppi B) tai 60 m² (tyyppi C). Talot olivat yksikerroksisia, matalia vinoharjakattoisia ja yleensä kellarillisia. Ikkunat olivat eri kokoisia tilan käyttötarkoituksen mukaan. Myös Aarne Ervi suunnitteli 30-luvun lopulla tyyppitalon kaupunkien asuntokomitean tilauksesta. Talo oli yksikerroksinen ja satulakattoinen, ilman kellaria.[1]
Tärkeä sysäys taloteollisuudelle ja standardoinnille olivat pientalojen tyyppipiirustuskilpailut vuonna 1939. Kilpailuja järjestettiin kahdet sekä Sosiaali- että Maatalousministeriön järjestäminä. Ehdotuksia tuli parisataa ja käytännössä sotien jälkeiset tyyppitalomallistot perustuivat näihin kilpailuratkaisuihin.[1]
Talvisodassa tuhoutui 100 000 asuntoa, lisäksi sodan jälkeen oli asutettava 400 000 Karjalan ja Hankoniemen evakkoa. Välirauhan aikana noin puolet Karjalan siirtolaisväestöstä palasi palautetuille alueille ja siksi jälleenrakennustyö keskitettiin vuosina 1941–1944 pääosin paluumuuttajien asuttamiseen. Muu Suomi oli rakennuskiellossa, rakentaminen oli sallittua vain poikkeusluvalla.
Kolme merkittävintä tekijää, joilla asuntotuotannon tehokkuutta pyrittiin nostamaan, olivat:
Tyyppitalosarjoja ja tyyppitaloja suunnittelevia instansseja oli useita. Maatalousministeriön asutusasiainosasto ASO julkaisi 1940 maaseudulle tarkoitetun tyyppitalomalliston. Maatalousseurojen keskusliitto julkaisi jatkosodan aikana 21 tyyppitalon piirustukset. Pinta-ala taloissa vaihteli 38,5 ja 80 m² välillä, mutta ullakolle saattoi rakentaa huoneita, ja saada näin 30 m² lisätilaa. Myös Sosiaaliministeriöllä oli suuri määrä erilaisia kaupunkeihin tarkoitettuja tyyppitaloja. Suunnittelijana toimi arkkitehti Kaj Englund, joka oli menestynyt erinomaisesti vuoden 1939 suunnittelukilpailuissa. Talot olivat selkeitä, perinteestä irtautuvia, uudenaikaisia omakotitaloja. Ruotsinkielisillä alueilla toimiva Bostadsförening för Svenska Finland suunnitteli 30 puolitoistakerroksista tyyppitaloa. Sarja uusittiin 1945; nyt kaikissa pienintä lukuun ottamatta oli sekä kellari, että ullakko.[1]
Syksyllä 1940 Suomi sai 2 000 koottavaa puista omakotitaloa talvisodan jälkeiseen jälleenrakentamiseen tarkoitetun kansalaiskeräyksen tuottona Ruotsista. Talot suunniteltiin Suomessa, mutta työpiirustukset tehtiin Ruotsissa paikallisten standardien mukaisesti.[1] Ruotsalaistaloja oli neljää tyyppiä, kaksi maaseudulle ja kaksi kaupunkeihin. Lauri Pajamiehen suunnittelemat kaupunkitalotyypit olivat yksikerroksisia; kattomuotona niissä oli loiva harjakatto. Taloissa oli täyskellari; kellaritila mahdollisti erillisestä talousrakennuksesta luopumisen, mistä oli etua varsinkin pienillä kaupunkitonteilla. Peseytymistilat olivat niukahkot, mutta kellarissa sijaitseva pesutupa oli mahdollista muuttaa saunaksi. Urho Orolan ja Jalmari Peltosen suunnittelemat maaseututyypit olivat jyrkempikattoisia puolitoistakerroksisia taloja, joiden ullakolle oli mahdollista sijoittaa asuinhuoneita.[3]
Taloja pystytettiin eri puolille Suomea, yhteensä 75 kunnan alueelle.[2] Osa maaseututyyppisistä taloista sijoitettiin kaupunkeihin, koska Suomen maaseutu ei pystynyt ottamaan kaikkia niitä vastaan. Mm. Jyväskylässä olevat lahjatalot on tarkoitettu 10–15 hehtaarin maatilalle, vaikka sijaitsevat kaupunkiomakotialueella. Usein katu, jonka varteen taloja sijoitettiin, sai talojen ruotsalaiseen alkuperään viittaavan nimen kuten Lahdessa ja Kuopiossa nimen Ruotsinkatu ja Kemissä nimen Ruotsintie. Taloja on säilyneenä yhä varsin runsaasti eri paikkakunnilla, esimerkiksi Helsingin Pirkkolassa, Turun Kupittaalla, Jyväskylän Kypärämäessä Metsäkadulla ja Kukkumäessä Purokadulla, Porin Tiilinummessa ja Kemin Syväkankaan Ruotsintiellä.[4][5]
Jatkosodan aikana haluttiin takaisinvallatun Karjalan alueelle nopeasti rakennettava talotyyppi. Asevelitalo oli arkkitehtien valtakunnallisen talkoojärjestön ensimmäinen malli. Talo suunniteltiin 1942 Suomen Aseveljien Liitolle, arkkitehteina Aulis Blomstedt, Kaj Englund ja Lauri Tolonen. Talo oli hirsirakenteinen, omakotitalo, jossa oli poikkeuksena muista ajan tyyppitaloista itäsuomalaisen rakennustavan piirteitä. Rintamajoukoille jaettiin 9 000 kpl piirustuksia ja sotilaat kokosivat lomapalkalla hirsikehikot, jotka toimitettiin rakennuspaikoille valmiina perustuksille asennettavaksi. Taloja valmistettiin runsaat tuhat.[1] Lisäksi tehtiin muita asevelitalotyyppejä, ja kunnostettiin olemassa olevia rakennuksia, niin että kaikkiaan sotilaat ehtivät rakentaa Karjalaan välirauhan ja jatkosodan aikana 15 000 taloa.[2]
Vuoden 1942 alkupuolella Suomen arkkitehtiliitto perusti arkkitehtien talkoojärjestön, Jälleenrakennustoimiston. Tavoitteena oli, että jokainen arkkitehti tekisi talkootöitä toimistolle kaksi viikkoa vuodessa. Toimiston työ jakaantui kahteen tavoitteeseen ja osastoon: Suunnitteluapu ja Standardisoimislaitos. Suunnitteluapu tuotti suunnitelmia, Standardisoimislaitos työskenteli kehittääkseen rakennusalan standardisointia, ja erityisesti yleisen mittajärjestelmän – moduulin.[6]
Tuohon aikaan standardeiksi kutsuttiin kaikkia rakennustuotteiden mitta- ja laatuohjeita, rakennusosien tyyppejä, hyvän rakennustavan mukaisten työmenetelmien kuvauksia, suunnittelu-, mitoitus- ja laskentaohjeita, termiluetteloita ja niin edelleen. Standardisoiminen nähtiin välttämättömänä edellytyksenä talojen massatuotannolle.[6] Mallia saatiin Japanin perinteisestä Kiwahiro-järjestelmästä, ja erityisesti Saksasta, jossa professori Ernst Neufert oli kehittänyt suunnitteluohjekokoelman Bauentwurfslehre.[7]
Maatalousseurojen Keskusliitto tilasi 1943 sarjan asuntotyyppejä, jotka mahdollistivat vaiheittain laajentamisen. Sarjassa oli kuusi omakotitalotyyppiä ja kaksi uutta asevelitaloa. Piirustukset julkaistiin kokonaan, detalji- ja rakennepiirustuksia myöten Standardisoimislaitoksen kehittämillä RT-korteilla. Parissa vuodessa julkaistiin standardin määrittävät kortit ikkunoista, ovista, ja muista yleisimmistä rakenneosista, sekä vuonna 1945 myös keittiökalusteiden standardityypit.[6]
Sotien aiheuttamat tuhot Suomen kaupungeissa eivät kansainvälisesti tarkastellen kokonaisuutena olleet kovin laajoja.[8] Pääongelmaksi nousi luovutetun alueen väestön uudelleenasuttaminen. Sodan päätyttyä siirtolaisperheitä oli yli 100 000, yli 11 prosenttia koko maan väestöstä, ilman asuntoa. Kolmannes energiatuotannosta ja huomattava osa teollisuustuotannon kapasiteetista oli jäänyt luovutetulle alueelle tai tuhoutunut. Lapin rakennuskanta oli pääosin tuhoutunut.[2]
Asutustoiminnan painopiste siirtyi kaupungeista takaisin maaseudulle. Jälleenrakennukseen sopivien tyyppitalojen suunnittelun lähtökohtina olivat ankara tarvikepula ja omatoimirakentaminen.[8] Tyyppitalojen tarjoajia tuli lisää: suurimmilla kaupungeilla, kuten Helsingillä, Turulla ja Tampereella oli omaa tyyppipiirustussuunnittelua. Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön rakennusasian osasto KYMRO julkaisi 1944 yhdeksän tyyppiä asutuskeskusten tarpeisiin. Suunnittelijoina toimivat arkkitehdit Aulis Blomstedt ja Yrjö Lindegren. Tyyppisarjan detaljit julkaistiin RT-kortteina.[2]
Ratkaisuksi sotien (1939-1944 toinen maailmansota) jälkeiseen asuntotarpeeseen syntyi 1½-kerroksinen, puurakenteinen ja harjakattoinen omakotitalo, niin sanottu rintamamiestalo, jossa rakennuksen keskellä olevan yhden savupiipun ympärille sijoitettiin kaikki asuintilat. Nelijakoisessa alakerrassa oli eteinen eli porstua, kaksi huonetta ja keittiö. Keittiö oli erotettu muista asuintiloista, toisin kuin perinteisessä maalaistuvassa. Yläkerrassa oli kaksi päätyhuonetta, jotka voitiin rakentaa asuinkäyttöön myöhemminkin. Talossa oli usein myös kellarikerros.[1][8] Jälleenrakennusajan katsotaan alkaneen 1940 ja päättyneen 1956 jolloin viimeisetkin väliaikaismajoituksissa (pommisuojissa jne.) asuneet ihmiset saatiin asutettua.[9]
Rintamamiestalojen kantavana rakenteena käytettiin joko perinteistä hirsiseinää[3] tai määrämittaisista puusoiroista naulaamalla koottua kehikkoa eli lautarakenteista runkoa. Jälkimmäisessä niin sanotussa ”lautatalossa” puurungon soirojen välissä oli lämmöneristeenä sullottua sahanpurua, jonka molemmilla sivuilla oli lautavuoraus pitämässä eristettä paikoillaan. Ulkopuolella oli lisäksi vielä vuorilaudoitus suojaamassa seinän sisempiä osia sadeveden lahottavalta vaikutukselta. Yhdysvalloissa keksitty puurunkorakenne oli kohtalaisen helposti rakennettavissa ilman erikoisvälineitä tai perinteistä kirvesmiestaitoa[2].
Rintamamiestalojen perustukset on yleensä tehty ilman kapillaarikatkoa ja usein kosteutta johtavan maaperän päälle. Salaojia ja perusmuurien ulkopuolista vedeneristystä ei ollut välttämättä ollenkaan.[10]
Rintamamiestalon tyyppimallistoja oli lukuisia, ja mallit muistuttivat toisiansa varsin paljon. Rintamamiestalot yleistyivät nopeasti ja tyyppi säilyi parikymmentä vuotta maaseudun ja esikaupunkien käytetyimpänä uudisrakennustyyppinä.[8] Kaupungeissa talot yleensä sijoitettiin yhtenäisiksi asuntoalueiksi suorakaiteen muotoisten tonttien kadunpuoleiseen päähän, jotta tontin toinen pää jäisi hyötypuutarhakäyttöön.[2]
Rintamamiestalo vastasi suomalaisen arkkitehtuurin sen aikaisia funktionalistisia ihanteita. Suunnittelussa kiinnitettiin huomiota rakenteiden käytännöllisyyteen ja toimivuuteen, taloihin suunniteltiin vain tarpeellisiksi katsottuja toimintoja, oma piha mahdollisti luonnonläheisempää asumista. Tyyppejä on arvosteltu siitä, että ne ovat vieraita suomalaiselle rakennusperinteelle. Talon 1½-kerroksisuus on epätyypillinen korkeus, ja neliömäinen pohja johtaa perinteestä poikkeavaan rungon muotoon. Ikkunat avautuivat joka suuntaan, jolloin malli soveltui huonosti pienille kaupunkitonteille.[1][8]
Talo edusti myös perinteestä poikkeavaa asumismuotoa. Peruselementiksi nähtiin isän, äidin ja lasten muodostama ydinperhe, kun perinteisesti maaseudulla oli asuttu laajemmissa perhekunnissa, mukana isovanhemmat, miniät ja vävyt, lisänä vielä rengit ja piiat.[1]
Useissa rintamamiestalomalleissa oli käymälä. Rintamamiestalot eivät sisältäneet varsinaisia peseytymistiloja, jotka oli tarkoitus rakentaa erilliseen piharakennukseen. Pesu- ja saunatilat -- usein käymäläkin -- on lisätty taloihin jälkikäteen, joko rungon sisälle tai laajennusosaan. Tyypillinen saunatilojen sijoituspaikka on kellarikerros.
Standardisoimislaitos suunnitteli vuonna 1950 kuusi tyyppitaloa uuden Arava-järjestelmän mukaan, joka soi enemmän vaihtoehtoja kuin tiukka sodanjälkeinen mitoitus. Seuraavana vuonna suunniteltiin vielä yksi lisämalli.[2] Jälleenrakennusajan jälkeen 1950-luvun puolessavälissä tarve varsinaisille tyyppitaloille poistui. Tilalle tulivat 1960-luvun teolliset pientalotyypit, joissa jokaisella talotehtaalla oli oma mallistonsa.
Suomen Kulttuurirahasto julkaisi vuonna 2010 omakotitalon luonnossuunnitelmatasoisen tyyppitalomalliston, K3-talon. Malliston suunnitteli kolme suomalaista ja kaksi ruotsalaista arkkitehtitoimistoa, jokainen yhden talomallin. Projektin pyrkimykseksi määriteltiin saada aikaan teollisesti valmistettavia kauniita, kohtuuhintaisia ja kestäviä talomalleja, joissa myös energiatehokkuus on otettu huomioon. Mallisto on ilman korvausta vapaasti käytettävissä.[11][12]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
