italialais-amerikkalainen muusikko From Wikipedia, the free encyclopedia
Pietro Deiro, taiteilijanimeltään Pietro (28. elokuuta 1888 Salto Canavese, Italia[1] – 3. marraskuuta 1954 New York, Yhdysvallat) oli italialais-amerikkalainen harmonikkataiteilija, säveltäjä ja sovittaja. Hänet tunnetaan eräänä suurimmista harmonikkamusiikin 1900-luvun alun nimistä ja pioneereista, jonka ansiosta pianoharmonikka kehittyi instrumenttina ja harmonikkamusiikin imago kehittyi merkittävästi Yhdysvalloissa ja Euroopassa[2]. Pietro Deiro saavutti suuren suosion vaudeville-kiertueilla ja levytyksillään 1910- ja 1920-luvuilla, kykeni levittämään sävellys- ja sovitustuotantoaan kansainvälisesti, sekä ylläpitämään menestyksekästä uraa 1930-luvun lamavuosienkin aikana perustamiensa harmonikkakoulujen ja liikemieskykyjensä ansiosta.[3] Mittavan uransa ja kyvykkään markkinointitoimintansa ansiosta hänet tunnettiin Yhdysvalloissa lopulta eräänlaisena harmonikkamusiikin ”isähahmona” ja hänestä käytettiin lempinimeä The Daddy of the Accordion.[2][3]
| Pietro Deiro | |
|---|---|
 Kuva: M. O. Granata, Pietro Deiro noin vuonna 1920 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 28. elokuuta 1888 Salto Canavese, Italia |
| Kuollut | 3. marraskuuta 1954 (66 vuotta) New York, Yhdysvallat |
| Ammatti | konserttimuusikko, viihdemuusikko, pedagogi, musiikkikustantaja |
| Muusikko | |
| Taiteilijanimi | Pietro |
| Aktiivisena | 1908 - 1950-luku |
| Tyylilajit | vaudeville, viihdemusiikki |
| Soittimet | harmonikka |
| Levy-yhtiöt | Columbia, Victor, Decca |
|
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
|
|
Pietro Deiro syntyi Salton kylässä Piemontessa kaksi vuotta vanhemman veljensä Guido Deiron jälkeen. Perhe oli vähävaraista aristokraattista sukua, joka kasvatti elannokseen karjaa, tuotti viiniä ja hedelmiä sekä ylläpiti kauppaa, jossa he myivät tilansa tuotteita. Hänen isäänsä, kreivi Carloa, on kuvattu tyranniksi, joka hallitsi perhettään rautaisella otteella. Frederico-setä osti kuitenkin yhdeksänvuotiaalle ja musikaaliseksi havaitulle Guidolle ensimmäisen 9-äänisen ja kaksi bassoääntä omanneen harmonikan huomattuaan tämän musiikilliset lahjat. Guidon kieltäydyttyä soittamasta sedälleen, setä särki vihanpuuskassa antamansa instrumentin. Isä Carlo kuitenkin osti Guidolle paremman kaksirivisen diatonisen harmonikan, jossa oli kahdeksan bassoääntä. Guidon tehtäväksi tuli pian houkutella väkeä perheen kauppaan soittamalla kadulla kaupan oven ulkopuolella.[4] Kotoa lähdettyään Guido Deiro alkoi soittaa harmonikkaa ammattimaisesti Italiassa, Sveitsissä ja Saksassa[5] vuonna 1903[3]. Hän olikin tärkeä esikuva Pietrolle[6].
Guido Deiron lähdettyä Metziin, silloisen Saksan länsiosiin, Pietro seurasi häntä vuonna 1905. Aluksi Pietro Deiro työskenteli muurarina ja myöhemmin kaivosmiehenä.[1] Jo näihin aikoihin Pietro on kertonut soittaneensa harmonikkaa omaksi ilokseen.[6] Hän kävi myös usein seuraamassa veljensä esiintymisiä kaupungin tavernoissa. Guido Deiro sai hankittua Rancolta pianoharmonikan 1905 ja hän on kertonut lahjoittaneensa tuolloin vanhan kolmirivisen diatonisen harmonikkansa Pietrolle.[3]
Vuonna 1907 Pietro Deiro muutti Cle Elumin pikkukaupunkiin Washingtonin osavaltioon Yhdysvaltoihin. Aluksi hän majoittui Frederico-setänsä hoiviin ja teki 16-tuntista työpäivää kaivoksessa. Hän soitti kuitenkin myös näppäinharmonikkaansa korvakuulolta ja sai kesällä 1908 esiintymissopimuksen yhdessä häntä säestäneen pianistin kanssa Idaho-saluunaan Seattlessa 18 dollarin viikkopalkalla.[2][3][5] Henry Doktorskin mukaan Deiro ei tuolloin osannut vielä soittaa bassopuolta vasemmalla kädellään ja oli siksi riippuvainen pianosäestyksestä.[3]
Guido Deiron muutettua myös Yhdysvaltoihin syksyllä 1908, tämä sai kiinnityksen pianoharmonikkoineen Jackson-saluunaan, jolla oli sama omistaja kuin Pietron työpaikkana olleella Idaho-saluunalla. Pietro Deiro huomasi pianoharmonikan edut: Guido kykeni soittamaan joka sävellajista ja ansaitsi puolet enemmän, koska hän ei tarvinnut säestäjää. Guido Deiro kertoikin opastaneensa veljensä pianoharmonikansoiton alkuun tämän pyynnöstä pian Yhdysvaltoihin saapumisensa jälkeen.[3]
Pietro Deiro kertoi omissa julkaisuissaan olleensa pianoharmonikan kehittäjä (engl. inventor) ja ensimmäinen Yhdysvalloissa pianoharmonikalla konsertoinut henkilö[5], mikä olisi tapahtunut vuonna 1907 ”syksyisenä iltana Washington Square Theatressa San Franciscossa”. Konsertti olisi siis tapahtunut ennen vanhemman veljen Guidon, jota monet muut lähteet pitävät Yhdysvaltojen ensimmäisenä pianoharmonikansoittajana, saapumista maahan.[7] Pietro Deiron väite on kuitenkin vahvasti kyseenalaistettu sekä Guido Deiron että lukuisten harmonikan asiantuntijoiden taholta, joiden mukaan Guido Deiro oli käyttänyt pianoharmonikkaa esiintymisissään ensimmäisenä uudella mantereella[5]. (Biaggio Quattrociocchen kertoman mukaan tosin G. Bartoli -niminen italialaissiirtolainen oli avannut pianoharmonikkakoulun Chicagossa jo vuonna 1904 tai 1905 – joka tapauksessa valokuvadokumenttien pohjalta viimeistään vuonna 1907.[8])
Guido Deiron mukaan Pietro ei myöskään osannut soittaa pianoharmonikkaa ennen Guidon saapumista vuonna 1908. Guido Deiro julkaisi kirjoituksia, joissa hän kumosi Pietron väitteet tämän ensimmäisestä pianoharmonikkakonsertista varsin suorasanaisesti. Pietro Deiroa onkin kritisoitu, että hän antoi periksi houkutukselle hankkia mainetta väärin perustein isoveljensä maineen kustannuksella saadakseen lisää mainosta omalle liiketoiminnalleen. Sekaannusta tuon ajan tiedotusvälineissä on voinut asian tiimoilta vielä lisätä se, että Guido Deiro tunnettiin länsirannikolla maineensa huipulla yksinkertaisesti vain Deirona ja hänenkin toinen nimensä oli vieläpä Pietro.[9]
Peter Muirin mukaan Pietro Deiro oli hankkinut ensimmäisen pianoharmonikkansa Guidon suosituksesta 1909. Harmonikka valmistettiin hänelle Guerrinin harmonikkatehtaassa San Franciscossa. Pietro Deiron mukaan tämä oli ensimmäinen Yhdysvalloissa valmistettu pianoharmonikka. Pietro Deiro oli ollut hakemassa Guidon pianoharmonikkaa San Franciscossa Guerrinilta huollosta, kun hän tapasi Porcini-nimisen laulaja-kitaristin. Kaksikko muodosti esityksen nimeltä The Milan Duo, joka kiinnitettiin viikoksi pieneen Washington Square -teatteriin kaupungin italialaisosassa.[1] Guido Deiron pojan mukaan Pietro Deiro oli soittanut ensimmäisenä pianoharmonikkaa San Franciscossa, kun taas Guido Deiro oli soittanut Seattlessa ammattimaisesti samaa instrumenttia kuusi kuukautta ennen Pietroa.[10] Peter Muirin mukaan Pietro Deiro korjasi 1930-luvun lausuntojaan myöhemmin kertoen lopulta olleensa ensimmäinen amerikkalaisvalmisteisen pianoharmonikan soittaja, mikä voineekin pitää paikkansa, koska Guidon instrumentti oli tullut tämän mukana Euroopasta.[1]
Yllä kuvatusta debatista huolimatta Pietro Deiroa pidetään monissa lähteissä yhä ensimmäisenä Yhdysvalloissa konsertoineena pianoharmonikansoittajana.[11] Kiista aiheutti veljesten välien viilenemisen pitkäksi ajaksi, mutta elämänsä loppupuolella elokuussa 1947 he tapasivat Hollywoodissa ja sopivat riitansa[6].
Guido Deiron sensaatiomaisen, vuonna 1910 alkaneen vaudeville-menestyksen myötä myös Pietro Deiron ura lähti räjähdysmäiseen nousuun ja hänestä tuli kuuluisuus vuonna 1912.[2] Henry Doktorskin mukaan Pietro solmi ensimmäisen vaudeville-kiertuesopimuksen vuonna 1911 tai 1912, opiskeltuaan siihen saakka pianoharmonikan soittoa.[3] Vuosikymmenen loppua kohden hän ansaitsi 500 dollaria viikossa, mikä oli suuri summa silloista rahaa. Vuonna 1921 Pietro Deirosta kirjoitettiin seuraavasti lehdessä ”Mitä Paderewski on pianossa, Spalding viulussa ja Hans Kronol sellossa, on Pietro pianoharmonikassa. Mies ottaa esiin tuon vasta hieman arvostusta ansainneen instrumenttinsa ja antaa sille ihmisäänen, äänen, joka on elävää iloa ja myös syvälle luotaavaa surua”[2]. Molemmat veljekset olivat hyvin palkattuja konserttiesiintyjiä koko 1920-luvun ajan, vaikka pianoharmonikan uutuusarvo erikoisena instrumenttina olikin alkuajoista laantunut. He olivat aikansa vaudeville-kuuluisuuksia, joiden ura kukoisti nyt heidän musiikillisten ansioidensa pohjalta. Pietro Deiro oli lähes jatkuvasti kiertueilla lukuisissa Yhdysvaltojen osavaltioissa ja Kanadassa.[1]
Pietro Deiro levytti 152 gramofonilevynpuolta. Hän aloitti Columbialla vuonna 1913, luultavasti veljensä menestyksen vanavedessä. Vuonna 1914 hän siirtyi kuitenkin pysyvästi Columbian pääkilpailijan Victorin artistiksi, jolle hän levytti aina vuoteen 1935 saakka. Levytysuransa päätteeksi hän soitti kymmenen levynpuolta Deccalle 1937.[1]
Huomionarvoista Pietron levytysurassa oli sen jatkuminen häiriytymättä myös 1930-luvun lamavuosina, jolloin musiikkiala oli yleisesti aallonpohjalla.[1] Hän hallitsi Victorin vuoden 1930 Italia-luettelon harmonikkaosastoa peräti kahdeksallatoista sivulla, kun hänen kollegallaan Pietro Frosinilla oli ”vain” kymmenen sivua samassa luettelossa.[2]
Pietro Deiro solmi varhain suhteet musiikkijulkaisija Octave Paganin kanssa, joka toimi Greenwich Villagessa New Yorkissa. Italialaistaustainen Pagani oli jo aiemmin julkaissut italialaista pianomusiikkia. Hän julkaisi kolme Pietro Deiron sävellystä, "San Francisco Souvenir", "Trieste Overture" ja "Bel giorni" vuonna 1916. Kolme vuotta myöhemmin Pagani julkaisi Pietro Deiron pianoharmonikansoiton oppikirjan Pietro's Complete Method for the Piano Accordion, josta tuli monen soittajan standardioppikirja. Kirjaa myytiin Yhdysvalloissa vuoteen 1936 mennessä yli 60 000 kappaletta. Pietro julkaisi Paganin kautta suuren määrän harmonikkasovituksia ja sävellyksiään koko 1920-luvun ajan.[1]
Pietro Deiro julkaisi uransa aikana yli 220 sävellystä. Hänen kevyemmät iskelmäsävellyksensä sisältävät ainakin 40 valssia, 25 marssia, 18 polkkaa, 18 foxtrotia, 15 masurkkaa, kymmenen paso doblea, viisi noveltya, viisi tangoa, kolme espanjalaista tanssia, kaksi rumbaa, yhden ragin sekä yhden boleron. Vakavampiin, kevyen klassisiin julkaisuihin kuuluu 28 preludia, kuusi alkusoittoa, kuusi konserttietydiä, kolme variaatiosarjaa, kaksi rapsodiaa, yksi intermezzo, yksi fantasia, yksi gavotti, rondo, scherzo sekä kolme pidempää konserttoa harmonikalle ja orkesterille. Pietro Deiron musiikkityyliä on kuvattu arkaaiseksi ja varhaisromanttiseksi, joka on saanut vaikutteita erityisesti Gioacchino Rossinin musiikista. Vuonna 1949 Pietro pyrki murtamaan konservatiivista musiikkiperinnettä teoksella Atonal Studies: Compositions in Tonality and the Modern Form.[3]
Henry Doktorskin mukaan vähemmän tunnettua Pietro Deiron säveltäjänuralla lienee seikka, että hän ei kirjoittanut valtaosaa etenkään klassisista töistään itse, vaan käytti haamukirjoittajia. Deirolla ei ollut klassista säveltäjäkoulutusta – hän oli menestynyt liikemies, iskelmämuusikko ja iskelmäsäveltäjä. Hänelle työskennelleitä haamusäveltäjiä olivat ainakin Frank Henri Klickmann, Alfred d'Auberge sekä Eugene Ettore. Pietro Deiron on kerrottu käyttäneen myös muita keinoja säveltäjäuransa edistämiseksi. Mario Mostin mukaan Pietron sävellyksenä pidetty valssi Beautiful Days (”Ihanat päivät”) julkaistiin alun perin Di Falco -nimisen muusikon sävellyksenä ja Biaggio Quattrociocchen julkaisemana. Di Falco ja Quattrociocche eivät kuitenkaan olleet tajunneet rekisteröidä tekijänoikeuksia musiikkiinsa ja Quattrociocche joutui poistamaan valssin luetteloistaan myöhemmin Pietro Deiron lakimiehen otettua yhteyttä. Deiro olikin rekisteröinyt teoksen omalle nimelleen Yhdysvaltojen tekijänoikeusorganisaatioon. Valssista tuli sittemmin Pietro Deiron laajimmin tunnettuja ja parhaiten myyneitä kappaleita. Mostin tarinaa tukee osaltaan Pietro Deiron Victor-yhtiölle huhtikuussa 1914 tekemä levytys (numero 17551), jossa valssin säveltäjäksi on mainittu S. Falco.[3][12]
Vaudevillen suosion laantuessa Deiro osoitti liikemiestaitojaan perustamalla yksityisen musiikkikoulun Greenwich Villageen New Yorkiin vuonna 1928. Koulu koki oppilasryntäyksen, joten hänen täytyi palkata lisää henkilökuntaa instrumentin opettajiksi. Vähitellen hän laajensi musiikikoulunsa ketjuksi ympäri Yhdysvaltain itärannikkoa.[2] Deiron harmonikkakouluilla saattoi vieraita paljon ihmisiä ja ihailijoita, joiden palvonnan hän otti sujuvasti vastaan. Kaikki hänen kouluissaan työskennelleet opettajat eivät, Henry Doktorskin mukaan, kuitenkaan aina ihailleet jakamattomasti työnantajansa musiikillisia ominaisuuksia. Kuvaavaa hänen suosiolleen on myös, että Deiro valmistutti itsestään massatuotantona kipsisiä rintakuvia. Hänen oppilaansa ja ihailijansa ostivat niitä koteihinsa, aivan kuten piano-oppilailla saattoi olla Beethovenin tai Chopinin rintakuvia pianoidensa päällä inspiraation lähteinä.[3]
Pietro Deiro oivalsi jo varhain, että hänen oppilaansa tarvisivat nuotteja, joten hän perusti musiikkikustantamo Accordion Music Publishing Companyn, joka myöhemmin tunnettiin yksinkertaisesti vain Pietro Deiro Publicationsina. Hänellä oli muutakin vaikutusvaltaa musiikkiteollisuudessa. Hän toimi vakituisena kolumnistina yleisissä musiikkilehdissä kuten The Etude ja Metronome, samoin kuin harmonikka-alan erikoislehdissä Accordion World ja Accordion News. Hän julkaisi myös omaa uutislehtistään (The Pietro), hänellä oli oma radioshow ja hän perusti harmonikkalevyille omistautuneen levy-yhtiön (AMPCO Records).[2][3]
Vuonna 1936 Italian harmonikkavalmistajat myönsivät Pietro Deirolle kultaisen laatan hänen ansioistaan instrumentin kehittäjänä. Hän oli myös eräs American Accordionists' Associationin perustajista 9. maaliskuuta 1938, jolloin hänet valittiin samalla sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi.[13] Hänestä tuli, ei vähiten hänen oman markkinointitoimintansa ansiosta, eräänlainen harmonikan ja harmonikkamusiikin ”isähahmo” ja hänet tunnettiin lempinimellä The Daddy of the Accordion.[2]
Pietro Deiroa on luonnehdittu kokonaisuutena 1900-luvun alkupuoliskon suosituimmaksi ja menestyneimmäksi harmonikansoittajaksi Yhdysvalloissa. Hänellä oli kosolti persoonallisuutta ja liikemiestaitoja. Vaikka Pietron musiikillinen lahjakkuus ei välttämättä yltänyt Pietro Frosinin tai Guido Deiron tasolle, hän osasi kuitenkin vakuuttaa yleisönsä ja tiesi, kuinka musiikista voitiin tehdä tuottavaa liiketoimintaa. Hän julkaisi paljon musiikkia, loi tehokkaan markkinointikoneiston ja osasi tehdä itsestään suositun hahmon. Suuri osa hänen musiikistaan oli suhteellisen yksinkertaista, mikä oli toisaalta keino tavoittaa suurta yleisöä. Pietro Deiron mahdollisesti tärkeimmäksi rooliksi harmonikkamusiikin kartalla onkin kuvattu lopulta hänen toimintaansa liikemiehenä.[3]
Pietro Deiro avioitui Bianca Vincenzin (1891–1976) kanssa ja heidän avioliittonsa kesti neljäkymmentä vuotta Deiron kuolemaan saakka. Häntä on kuvailtu uskolliseksi aviomieheksi ja perhekeskeiseksi henkilöksi, etenkin vertailukohtana vanhempaan veljeensä, jonka naissuhteet ja avioliitot olivat usein myrskyisiä. Rahankäytön suhteen Pietro Deiro tunnettiin tarkkana, jopa saitana henkilönä, ja hänellä olikin kuollessaan suhteellisen paljon omaisuutta.[3]
Vaikka Pietro Deiro todennäköisesti käyttikin haamukirjoittajia klassisiin sävellyksiinsä, ja osittain jopa kyseenalaisia toimintatapoja sävellysuransa edistämiseen, hänen toimintansa kautta tuli laajalti tunnetuksi merkittävä määrä kevyen klassista harmonikkamusiikkia. Hänen ansiokseen on suurelta osin katsottu pianoharmonikan sekä harmonikkamusiikin imagon huomattava kehittyminen 1900-luvun alkupuoliskolla. Pietro Deiron julkaisemat harmonikkasävellykset levisivät lukuisten harmonikansoittajien ohjelmistoon Yhdysvalloissa ja maailmanlaajuisesti, ja niitä soitettiin usein jopa sinfoniaorkesterien säestyksellä.[3]
Pietro Deirosta on tehty William Schimmelin säveltämä ooppera, Opera Fisharmonica, vuonna 1992. Hänen poikansa Pietro ”Lee” Deiro Jr. (30. syyskuuta 1913 New York – 19. kesäkuuta 1999) jatkoi työtä kustannusyhtiöiden johdossa Pietro Deiro Sr:n kuoleman jälkeen.[14]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
