From Wikipedia, the free encyclopedia
Nikolai Petrovitš Rumjantsev (ven. Никола́й Петро́вич Румя́нцев; 1754–1826[1]) (3. (J: 14.) huhtikuuta 1754, Striapkovon kylä, Jurjevskin piiri, Vladimirin kuvernementti – 3. (J: 15.) tammikuuta 1826, Pietari) oli venäläinen kreivi, valtiomies sekä kulttuuri- ja tiedevaikuttaja. Hän oli maan ulkoministeri vuosina 1808–1812, oli toisena Venäjän valtuutettuna solmimassa Haminan rauhaa 1809 ja vuosina 1810–1812 Venäjän valtakunnanneuvoston puheenjohtaja.[1]
| Nikolai Petrovitš Rumjantsev | |
|---|---|
| Никола́й Петрович Румя́нцев | |
 Nikolai Rumjantsev, Vasili Sazonovin maalaama muotokuva 1810-luvulta. |
|
| Venäjän ulkoministeri | |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 3. huhtikuuta 1754 Striapkovon kylä, Jurjevskin piiri, Vladimirin kuvernementti |
| Kuollut | 3. tammikuuta 1826 (71 vuotta) Pietari |
| Arvonimi | kreivi, valtioneuvos, senaattori, Venäjän akatemian kunniajäsen |
| Tiedot | |
| Uskonto | ortodoksi |
 Nimikirjoitus |
|
Kreivi Rumjantsev kuului varakkaaseen aatelissukuun. Hänen isänsä oli sotamarsalkka, kreivi Pjotr Rumjantsev[1] ja äitinsä ruhtinatar Jekaterina Mihailovna Golitsyna (1724–1779). Hän oli kolmesta pojasta keskimmäinen: hänellä oli vanhempi veli Mihail (1751–1811), joka oli kenraali, senaattori ja todellinen salaneuvos, ja nuorempi veli Sergei (1755–1838), joka oli diplomaatti, kirjailija ja myöhemmin Rumjantsev-museon toiminnan järjestäjä Pietarissa. Isän jatkuvien sotaretkien vuoksi äiti asettui asumaan poikiensa kanssa Moskovaan vuonna 1762 ja kasvatti pojat yksin. Vanhemmat olivat vuodesta 1767 lähtien keskenään vain kirjeenvaihdossa, eikä isä enää juuri välittänyt pojistaan. Kaikki pojat pysyivät naimattomina.[2][3]
Vuonna 1760 Rumjantsev värvättiin Henkikaartin husaarirykmenttiin ja vuonna 1768 hänet siirrettiin Henkikaartin Semjonovin rykmenttiin. Vuonna 1769 hän sai aliluutnantin arvon ja vuonna 1772 kamarijunkkarin arvon sekä palveli Katariina II:n hovissa. Hän opiskeli 1770-luvulla Leidenin yliopistossa.[4][1]
Vuosina 1781–1795 Rumjantsev oli diplomaattina Frankfurt am Mainissa.[5]
Vuonna 1791 Rumjantsev sai salaneuvoksen arvon. Vuonna 1792 hän etsi keisarinna Katariina II:n ohjeistamana morsiamia tämän lapsenlapsille Aleksanterille ja Konstantinille. Vuosina 1793–1795 hän oli Katariina II:n edustaja tulevan Ranskan kuninkaan Ludvig XVIII:n luona. Vuonna 1795 Rumjantsev palasi Pietariin ja hänet nimitettiin erityistoimikuntaan valmistelemaan valtion kassavajetta paikkaamaan pyrkivää kuparikolikon nimellisarvon muutosta. Vuonna 1796 hänet nimitettiin valtion lainapankin johtajaksi ja senaatin ensimmäisen osaston senaattoriksi. Vuonna 1801 hänet nimitettiin vesiviestintäosaston johtajaksi. Yksi Rumjantsevin onnistumisista tässä virassa oli vuonna 1810 avatun Marinskajan kanavajärjestelmän rakentaminen.[6][4]
Kauppaministerinä vuosina 1802–1810 Rumjantsev toteutti useita toimenpiteitä, joiden tavoitteena oli nostaa Venäjä maailman johtavien maiden joukkoon. Hänen johdollaan aloitettiin uuden tullitariffin kehittäminen, jossa määrättiin erityisesti vientivapaudesta ja viljan tuonnin rajoittamisesta. Työtä tehtiin navigoinnin parantamiseksi Bugin, Donin, Zapadnaja Dvinan, Berezinskin, Ivanovskin, Marinskajan, Svirskin ja muiden kanavien rakentamisella. Rumjantsev ehdotti suurlähetystön perustamista Pekingiin. Sille oli määrä antaa useita tärkeitä tehtäviä: saada Venäjälle kauppaoikeus Guangzhoussa, mikä mahdollistaisi Venäjän kaupan yhdistämisen Pohjois-Amerikassa, Kamtšatkassa, Ohotanmeren rannikolla ja Kiinassa yhdeksi järjestelmäksi; saada lupa venäläisten alusten purjehtimiseen Amurilla; luoda uusi kauppapaikka Kiinaan Buhtarman alueelle jne.[7]
Ulkoministerinä vuosina 1808–1814 Rumjantsev oli vankka frankofiili ja kannatti ystävällisiä suhteita Napoleoniin. Ranskan Venäjälle tekemän hyökkäyksen jälkeen hän kärsi aivoverenkiertohäiriöstä, joka johti merkittävään kuulon heikkenemiseen. Hän oli yksi harvoista ihmisistä, jotka vastustivat kuudennen liittokunnan sotaa Napoleonin Ranskaa ja sen liittolaisia vastaan. 5. syyskuuta 1809 Rumjantsev allekirjoitti Haminan rauhansopimuksen, joka turvasi Suomen Venäjälle. Vuonna 1809 hänet nostettiin valtionkansleriksi. Vuosina 1810–1812 hän oli valtakunnanneuvoston ja ministerikomitean puheenjohtaja.[8] Hänen kautensa valtakunnanneuvoston puheenjohtajana jäi lyhyeksi, sillä hän ei hyväksynyt keisari Aleksanteri I:n Ranskan-politiikkaa ja erosi vuonna 1812.[1] 24. maaliskuuta 1812 Rumjantsev allekirjoitti Pietarin sopimuksen Ruotsin kanssa. Vuonna 1813 hän jätti eronpyyntönsä. Rumjantsev tuki vahvasti Venäjän vaikutusvallan laajentamista Tyynellämerellä ja Pohjois-Amerikassa, ja hän oli Venäläis-amerikkalaisen kauppakomppanian pääosakas. Rumjantsevin kunniaksi nimettiin vuonna 1808 linnoitus Fort Rumiantzeff, jonka ensimmäiset venäläiset uudisasukkaat rakensivat Kaliforniaan ja joka nimettiin uudelleen Fort Rossiksi vuonna 1812.[8]
Rumjantsev pyrki diplomaattina rakentamaan kulttuurisuhteita Venäjän ja Länsi-Euroopan välille. Hän myös keräsi suuren kokoelman muinaisesineitä, etnografista ja historiallista esineistöä, rahoja, käsikirjoituksia, kirjoja ja maalauksia. Hän kuoli naimattomana ja testamenttasi kokoelmansa veljelleen Sergei Petrovitš Rumjantseville. Niiden pohjalle perustettiin vuonna 1828 Rumjantsevin museo ja kirjasto.[9] Museo toimi vuodesta 1831 lähtien Pietarissa Rumjantsevin palatsissa ja siirrettiin vuonna 1861 Moskovaan Paškovin palatsiin.[10][3]
Rumjantsev oli ensimmäisen Venäjän ympärimatkan suojelija ja Venäjän keisarillisen akatemian kunniajäsen vuodesta 1819. Rumjantsevin kulttuuritoiminta ulottui myös Suomeen: hän rahoitti Gustaf Renvallin sanakirjan ja antoi taloudellista tukea myös A. J. Sjögrenille.[1]
Rumjantsevin jäätyä eläkkeelle virkauraltaan hänen ympärilleen muodostui yli 200 hengen epävirallinen historioitsijoiden, arkeografien ja filologien yhdistys (Rumjantsevin piiri), joka toimi pääasiassa vuosina 1813–1826. Rumjantsev johti seuran toimintaa pääasiassa kirjeenvaihdon avulla. Hänen toimeksiantonsa mukaisesti seuran jäsenet etsivät ja kopioivat historiallisia lähteitä julkaisemista varten, julkaisivat historiallisia teoksia, ostivat käsikirjoituksia, vanhoja painettuja kirjoja ja rahoja.[11]
Rumjantsevin kustantamiiin julkaisuihin kuuluvat E. Bolhovitinovin "Venäjän kreikkalaisen kirkon hengellisen järjestyksen kirjailijoiden historiallinen sanakirja" (1818), "Kirša Danilovin keräämät muinaiset venäläiset runot" (1818), "Tutkimuksia, jotka auttavat selittämään muinaisen Venäjän historiaa" (1819), "Rustringia, ensimmäisen venäläisen ruhtinas Rurikin ja hänen veljiensä alkuperäinen kotimaa" (1819), "Laulu Igorin sotaretkestä" (ven. Слово о полку Игореве) (1819), "Sofian aikajana eli Venäjän kronikka 862–1534" (1820–1821), K. Kalaidovitš: "Tietoja Švaipolt Fjeolin, vanhimman slaavilaisen typografistin teoksista" (1820), "XII vuosisadan venäläisen kirjallisuuden muistomerkit" (1821), "Historiallinen ja kronologinen kokemus Novgorodin posadnikeista" (1821), "Tsaari Iivana Vasilievitš Julma" (1821), "Valko-Venäjän muinaisten kirjeiden arkisto" (1824), "Pyhä Johannes, Bulgarian eksarkki. K. Kalaidovitšin 9. ja 10. vuosisadan slovenian kielen ja kirjallisuuden historiaa selittävä tutkimus" (1824), Kyrillos ja Methodios, Slovenian alkuopettajat (1825), Hammer-Purgstall, Joseph: "Sur les origines russes" (1827).[11][3][2]
Rumjantsevin museo oli pitkään Moskovan ainoa julkinen museo. Merkittävin kokoelmasta oli laaja kirjasto, joka sisälsi 28 000 teosta. Se sisälsi käsikirjoituksia, varhaisia painettuja kirjoja, myös kyrillisillä kirjaimilla painettuja; 104 kopiota inkunaabeleista; kuuluisan hollantilaisen, aikansa johtavan Elsevier-kirjapainon 1500–1700-luvun painoksia sekä useita satoja erilaisia maantieteellisiä karttoja.[9]
Kirjasto toimi vuodesta 1924 V. I. Leninin nimelle omistettuna Neuvostoliiton valtionkirjastona[9] ja on nykyisin Moskovassa Venäjän valtionkirjaston yhteydessä ja muut kokoelmat useissa museoissa.[1] Rembrandtin ja muiden eurooppalaisten taiteilijoiden maalaukset siirrettiin A. S. Puškinin taidemuseoon ja Tretjakovin galleriaan, muut kokoelmat Neuvostoliiton kansojen museoon ja Kunstkameraan.[10]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
