From Wikipedia, the free encyclopedia
Neuvostoliiton 62. armeija (ven. 62-я армия) oli Neuvostoliiton puna-armeijan kenttäarmeija toisessa maailmansodassa. Armeija tunnetaan erityisesti sen sitkeästä puolustautumisesta Stalingradin taistelussa, jonka ansiosta se nimettiin 8. kaartinarmeijaksi.[1] Se oli palveluksessa kylmän sodan loppuun asti.
62. armeija muodostettiin alun perin nimellä 7. reservinarmeija osaksi Stavkan reserviä toukokuussa 1942. Se nimettiin pian uudelleen 62. kivääriarmeijaksi.
Armeija sijoitettiin elokuussa 1942 Stalingradin kaupunkiin, jossa osa siihen liitetyistä yksiköistä jo taisteli. Sen johtajana oli tuolloin kenraaliluutnantti Anton Lopatin. Ei kestänyt kauan, kun Lopatin koki tilanteen mahdottomaksi. Hänen mielestään kaupunkia ei voitu pitää ja hän alkoi vetämään armeijansa yksikköjä ilman käskyä ylemmiltä tahoilta. Stalin oli määrännyt kaupungin pidettäväksi hintaan mihin hyvänsä, joten Stalingradin rintaman komentaja kenraali Andrei Jerjomenko ja johtava poliittinen upseeri Nikita Hruštšov erottivat Lopatinin ja määräsivät tilalle kenraaliluutnantti Vasili Tšuikovin.[2] Hetken kuluttua komentajat kysyivät Tšuikovin mielipidettä uudesta tehtävästään. Aiemmin suomalaisia vastaan Talvisodassa huonosti pärjännyt kenraaliluutnantti vastasi: "Emme voi luovuttaa tätä kaupunkia. En aio koskaan jättää sitä. Joko pidämme sen tai kuolemme". [3]
Tšuikov johti armeijaansa edestä päin, mutta vaati siltä myös kovia. Armeijan kärsimät tappiot olivat valtavia ja se melkein tuhottiin kolmesti. Joukot hupenivat välillä 20 000 mieheen, vain reilua divisioonaa vastaavaan miesvahvuuteen. Suuret tappiot ja kärsimykset nostattivat karkuruuslukuja. Yli 10 000 miestä ammuttiin karkureina. Vihollisen jatkuvista valtausyrityksistä huolimatta Tšuikovin armeija piti kaupungin hallussaan, kunnes Saksan 6. armeija saatiin piiritettyä sinne. [3]
Stalingradin taistelun päättyessä armeija oli saavuttanut tarunomaisen maineen, sille myönnettiin kunnianosoituksena Leninin kunniamerkki ja kaartinarmeijan status, ja sen nimeksi tuli 8. kaartinarmeija.
Stalingradin jälkeen maaliskuussa 1943 8. kaartinarmeija liitettiin osaksi 3. Ukrainan rintamaa, jota johti Rodion Malinovski. Tšuikov pysyi armeijan komentajana ja lähti viemään sitä kohti Berliiniä. Rintama alkoi nopeasti valtaamaan takaisin Ukrainaa ja Valko-Venäjää 8. kaartinarmeija kärkenään.[1]
Kesäkuussa 1944 8. kaartinarmeija siirrettiin osaksi 1. Valko-Venäjän rintamaa. Puolassa armeija osallistui Lublin-Brestin offensiiviin osana operaatio Bagrationia 18. heinäkuuta - 2. elokuuta 1944. Se kunnostautui Lublinin valtauksessa. Marraskuussa 1. Valko-Venäjän rintaman komentajaksi tuli Georgi Žukov. Tammikuussa 1945 käynnistetyn operaation aikana armeija eteni Veikseliltä Lublinin pohjoispuolelta Łódźin ja Poznańin kautta kohti Oderia, jonka rannan se tavoitti helmikuun alussa 1945. [1]
8. kaartinarmeija toimi Berliiniin kohdistuvan hyökkäyksen kärkenä ja osallistui lopulta kaupungin valtaamiseen. 2. toukokuuta 1945 Berliinin varuskunta antautui Tšuikovin esikunnalle. [1]
Kylmän sodan aikana 8. kaartinarmeija oli sijoitettuna Itä-Saksaan rajalle strategisesti tärkeän Fuldan aukon alueelle. Sitä vastapäätä lännessä vartioi Yhdysvaltain 5. armeijakunta. Sen päämaja sijaitsi Nohrassa, Weimarissa.
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
