japanilainen elokuvaohjaaja From Wikipedia, the free encyclopedia
Nagisa Ōshima (jap. 大島 渚, Ōshima Nagisa, 31. maaliskuuta 1932 Kioto – 15. tammikuuta 2013[1]) oli japanilainen elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja. Ōshiman kuuluisin elokuva on Aistien valtakunta (1976), jonka suorasukainen seksi oli liikaa useimpien maiden elokuvasensoreille. Ōshiman elokuville on tyypillistä kriittinen suhtautuminen Japanin yhteiskunnan perinteisiin ja seremonioihin.
| Nagisa Ōshima | |
|---|---|
 Ōshima Cannesin elokuvajuhlilla 2000 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 31. maaliskuuta 1932 Kioto, Japani |
| Kuollut | 15. tammikuuta 2013 (80 vuotta) |
| Ammatti | ohjaaja, käsikirjoittaja |
| Puoliso | Akiko Koyama (1960–) |
| Ohjaaja | |
| Aktiivisena | 1954–1999 |
| Tunnetuimmat ohjaukset | Aistien valtakunta |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
Oshima perusti oman tuotantoyhtiön Sozoshan, jolle hän vuosina 1965–1972 teki 12 elokuvaa. Yhdessä monien muiden japanilaisten ohjaajien kanssa hän ilmaisi vastustavansa suurten studioiden monopoliasemaa, ja hän sanoi lopettavansa elokuvien teon. Hän palasi kuitenkin työhön ja ohjasi Aistien valtakunnan ja vuonna 1978 sille sisarteoksen Intohimon valtakunta, jossa hän käsittelee samaa teemaa hienovaraisemmin. Molemmat elokuvat tuotti ranskalainen tuottaja Anatole Dauman.[2]
Kokoelma Oshiman kirjoituksia Oshima on Oshima on ilmestynyt suomeksi 1998. Teos sisältää Oshiman filmografian.
Nagisa Ōshima syntyi 31. maaliskuuta 1932 Kiotossa. Ōshiman isä oli Japanin kalastusministeriön virkamies, joka oli jokseenkin lahjakas taidemaalari ja runoilija. Ōshima vietti nuoruutensa Seton sisämeren alueella. Isä kuoli Ōshiman ollessa 6-vuotias ja äiti muutti poikansa ja tyttärensä kanssa Kiotoon. Ōshiman isältä oli kerännyt laajan kirjaston ja nuorena Ōshima olikin ahkera lukija ja hän yritti jo hyvin nuorena romaanin ja runojen kirjoittamista. Ōshiman nuoruuden käännekohdaksi muodostui Japanin antautuminen 15. elokuuta 1945. Se synnytti täydellisen epäonnistumisen tunteen, josta Ōshima ei omien sanojensa mukaan oikeastaan koskaan toipunut.[3]
Yliopistossa Ōshima opiskeli oikeustieteinä – Ōshima oli enemmän kiinnostunut kirjallisuudesta, mutta sitä pidettiin "epämiehekkäänä" opiskeluaineena. Yliopistossa Ōshima osallistui kuitenkin teatteriryhmän toimintaan niin ohjaajana kuin näyttelijänäkin. Ōshima osallistui myös opiskelijaliikkeeseen ja oli ainakin jossain vaiheessa yksi sen johtavista hahmoista. Yliopistoaikoina Ōshima tutustui myös yhdysvaltalaiseen elokuvaan, josta hänen suosikkiohjaajiaan olivat William Wyler, Michael Curtiz, George Stevens ja John Ford.[3]
Ōshima valmistui yliopistosta 1954 pääaineenaan poliittinen historia ja erikoisaineena Venäjän vallankumous. Oshiman urasuunnitelmat olivat epämääräiset ja hän suostuikin lähtemään ystävänsä mukana Tokioon Shōchiku-elokuvatuotantoyhtiön työhönottokilpailuun, jonka perusteella hänet palkattiin apulaisohjaajaksi noin 2 000 hakijan joukosta.[4]
Ōshima aloitti uransa apulaisohjaajana Shōchikulla 1954. Shōchikun studiojärjestelmässä elokuvalla oli tavallisesti neljä apulaisohjaajaa. Ensimmäisen vastuulla oli trailerin leikkaus, budjetti ja kuvaussuunnitelma. Toinen ja kolmas vastasivat käsikirjoituksesta, kun taas neljäs ja joskus myös viides vastasivat muista vähempiarvoisista tehtävistä. Ensimmäisen apulaisohjaajan paikka merkitsi tavallisesti edellytys ohjaajaksi pääsylle. Ōshima aloitti neljäntenä apulaisohjaajana ja eteni vuoteen 1958 mennessä toiseksi apulaisohjaajaksi, joskin tuolloin hän jo käytännössä teki myös ensimmäisen apulaisohjaajan tehtävät. [5]
Vuonna 1959 japanilainen elokuvateollisuus oli ajautunut kriisiin television suosion takia. Ranskalaisen elokuvan uuden aallon antaman virikkeen myötä Shōchiku päätti antaa ohjausmahdollisuuden nuoremmalle sukupolvelle. Ōshima oli yksi näistä valituista. Hänen ensimmäinen oma ohjaustyö oli kuitenkin lyhyt Shōchikun elokuvatähtien mainoselokuva.[6]
Ōshiman ensimmäinen oikea ohjaustyö oli Rakkauden ja toivon kaupunki (1959). Ōshima halusi elokuvallaan luoda uudenlaista elokuvallista sisältöä, mutta Shōchikun johtotaso oli kuitenkin toista mieltä ja elokuvan ensi-iltalevitys oli suppea ja Ōshima joutui studionjohdon silmätikuksi. Tästä huolimatta Ōshima sai aloittaa uuden elokuvan välittömästi. Sēshun zankoku monogatari (1960, 'nuoruuden julma tarina') käsittelee kaunistelematta sodanjälkeisen japanilaisen nuorison tuntoja. Studio ei taaskaan pitänyt aiheesta eikä sen käsittelystä. Elokuva tuotti kuitenkin kohtuullisen hyvin, mikä studion mielestäni oli riittävä syy antaa Ōshiman tehdä uusia elokuvia. Samana vuonna valmistui seuraavaksi Auringon hautajaiset.[6]
Ōshiman viimeinen elokuva Shōchikulle oli Japanin yö ja usva (1960). Elokuvan keskiössä on Japanin ja Yhdysvaltojen turvallisuussopimuksen jatkamiseen liittyneet mielenosoitukset 19.–20. heinäkuuta 1960. Se kuvattiin nopeasti ja sen ensi-ilta oli jo 9. lokakuuta. Elokuvan aihe oli kuitenkin liian ajankohtainen ja se ehti olla levityksessä vain neljä päivää, sillä se vedettiin pois levityksestä heti Japanin sosialistisen puolueen johtajan Inejirō Asanuman murhan jälkeen. Tällä oli myös vaikutuksia Ōshiman yksityiselämään. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat häävastaanotolle. 30. lokakuuta oli Ōshiman oma häävastaanotto, missä Ōshiman ystävät ensin kritisoivat Shōchikun asennetta ja sen jälkeen Ōshima itse kritisoi studiota vielä rankemmin, jolloin studion edustajat marssivat ulos.[7]
Ōshiman uran alku itsenäisenä elokuvantekijänä ei ollut helppoa, sillä Japanin suurimmilla elokuvastudioilla oli sopimus, jonka mukaan ne eivät palkkaa henkilöitä, joilla on jonkinlainen kiista jonkin toisen studion kanssa. Ōshima päätyi yhteistyöhön pienen Palace Film -studion kanssa, jolle hän ohjasi historiallisen elokuvan Sieppaus (1961). Sitä seurasi Shiro Tokisada: kristitty kapinallinen (1962), joka oli myös historiallinen elokuva. Kumpikaan elokuva ei menestynyt.[8]
Kahden epäonnistuneen elokuvan jälkeen Ōshima vetäytyi elokuvanteosta kolmeksi vuodeksi. Vaikka Ōshima itse sanookin sitä vaikenemisen ajaksi, hänen toimintansa jatkui yhtä aktiivisena television puolella. Televisiolle Ōshima ohjasi pääasiassa Japania käsitteleviä dokumenttielokuvia, joissa Ōshima kuvasi japanilaista yhteiskuntaa monelta eri taholta. Televisiodokumenteissaan Ōshima sai ensimmäisen kerran mahdollisuuden käsitellä korealaisten asemaa Japanissa. Wasure-rareta kogun (1963, 'unohdettu armeija') kertoo Japanin armeijassa palvelleista korealaisista sotaveteraaneista, joita japanilainen yhteiskunta hylkii ja halveksii. Television palveluksessa Ōshima myös matkusti Etelä-Koreaan.[9]
| Vuosi | Nimi | Alkuperäinen nimi | Rōmaji |
|---|---|---|---|
| 1959 | 明日の太陽 | Ashita no taiyō | |
| 1959 | Rakkauden ja toivon kaupunki | 愛と希望の街 | Ai to kibō no machi |
| 1960 | 青春残酷物語 | Sēshun zankoku monogatari | |
| 1960 | Auringon hautajaiset | 太陽の墓場 | Taiyō no hakaba |
| 1960 | Japanin yö ja usva | 日本の夜と霧 | Nihon no yoru to kiri |
| 1961 | Sieppaus | 飼育 | Shiiku |
| 1962 | Shiro Tokisada: kristitty kapinallinen | 天草四郎時貞 | Amakusa Shirō Tokisada |
| 1963 | 小さな冒険旅行 | Chiisana bōken ryokō | |
| 1964 | 私はベレット | Watashi wa beretto | |
| 1965 | Lihan ilot | 悦楽 | Etsuraku |
| 1965 | Pojan päiväkirja | ユンボギの日記 | Yunbogi no nikki |
| 1966 | Keskipäivän demoni | 白昼の通り魔 | Hakuchū no tōrima |
| 1967 | Ninjan sotakirja | 忍者武芸帳 | Ninja bugei-chō |
| 1967 | 日本春歌考 | Nihon shunka-kō | |
| 1967 | Japanilainen kesä: kaksoisitsemurha | 無理心中日本の夏 | Muri shinjū: Nihon no natsu |
| 1968 | Hirttotuomio | 絞死刑 | Kōshikē |
| 1968 | Kolmen juopon ylösnousemus | 帰って来たヨッパライ | Kaette kita yopparai |
| 1969 | Shinjuku-varkaan päiväkirja | 新宿泥棒日記 | Shinjuku dorobō nikki |
| 1969 | Poika | 少年 | Shōnen |
| 1970 | Mies, joka teki testamenttinsa filmille | 東京戰争戦後秘話 | Tōkyō sensō sengo hiwa |
| 1971 | Seremonia | 儀式 | Gishiki |
| 1972 | Kesäsisko | 夏の妹 | Natsu no Imōto |
| 1976 | Aistien valtakunta | 愛のコリーダ | Ai no corrida |
| 1978 | Intohimon valtakunta | 愛の亡霊 | Ai no bōrē |
| 1983 | Merry Christmas, Mr. Lawrence | 戦場のメリークリスマス | Senjō no merī Kurisumasu |
| 1986 | Max mon amour | Max mon amour | - |
| 1999 | Tabu | 御法度 | Gohatto |
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
