Markkulan alikulkusilta

Markkulan alikulkusilta on Orivesi–Jyväskylä-radan rautatiesilta Korpilahdella Jyväskylässä^[1]. Nykyisen Valtatie 9:n ylittävä silta oli valmistuessaan vuonna 1975 Suomen toiseksi pisin rautatiesilta^[2]. Sen pisin jänneväli on 31,1 metriä ja kokonaispituus 432 metriä^[3], siltapilareiden keskikohtien väli on 32 metriä^[4]. Sillan hyödyllinen leveys eli kaiteiden väli on 5,7 metriä^[4].

Tämä artikkeli käsittelee rautatiesiltaa Korpilahdella Jyväskylässä. Kihniössä olevasta puisesta museosillasta on artikkeli Markkulan silta.

Markkulan alikulkusilta
Raiteita	1
Ylittää	Valtatie 9
Sijainti	Korpilahti, Jyväskylä
Ylläpitäjä	Liikennevirasto
Siltatyyppi	jännitetty jatkuva betoninen palkkisilta
Pisin jänneväli	31,10 m
Pituus	432 m
Leveys	5,70 m
Avattu liikenteelle	1975
Koordinaatit	62°03′06.5″N, 025°36′07.5″E
Orivesi–Jyväskylä Km   Lyh. Liikennepaikat  Pieksämäelle  Haapajärvelle 112,7 Jy Jyväskylä  Haapamäelle valtatie 18:n alitus valtatie 9:n ylitys 108,4 Kej Keljo 1,6 Kei Keljonlahti 107,3 Keljonkangas II (233 m) 105,4 Keljonkangas I (1 064 m) 103,1 Paasivuori (2 459 m) 3,6 Sy Säynätsalo 101,3 Rdl Raudanlahti 100,5 Paavalinvuoren tunneli (768 m) 99,~ Päijänne (silta) 96,5 Muu Muurame 93,2 Lautakkomäki (383 m) 89,5 valtatie 9:n ylitys 88,0 Sahinmäki (154 m) seututie 607:n ylitys 82,4 Lahdenvuori (4 290 m) 77,1 Saa Saakoski 75,9 Matomäki (239 m) 59,6 Jsk Jämsänkoski kantatie 56:n alitus 58,~ Pänkälä 55,8 Jäs Jämsä  Kaipolaan 54,~ Kilpakorpi 52,~ Alhojärvi 46,~ Nytkyme Partalan tunneli (suunniteltu) 40,~ Pakomäki 38,8 Lpr Lahdenperä 35,~ Hll Halli seututie 343:n alitus 31,~ Kankijärvi valtatie 9:n alitus 27,7 Läp Länkipohja 27,~ Peltola 25,~ Vilkkilä 22,~ Solttila 19,0 Tv Talviainen 18,~ Koivisto 17,~ Eräslahti 11,9 Trk Torkkeli 10,~ Hoivala 8,~ Rotiala 6,~ Kortejärvi 4,~ Lyytikkälä  Haapamäelle 0,0 Ov Orivesi  Tampereelle Merkkien selitykset
Lisää silta-artikkeleitaArkkitehtuurin teemasivulla
Infobox OK

Tyypiltään Markkulan alikulkusilta on jännitetty betoninen jatkuva palkkisilta^[2]. Alustavassa yleissuunnitelmassa määriteltiin, että silta koostuu 13 peräkkäisestä kaksiuumaisesta laattapalkista^[4]. Urakoitsijan suunnitelmissa oli tehdä päätyjänteiden välinen päällysrakenne elementeistä, mutta laatta tehtiin kuitenkin paikallavaluna.^[5]. Sillan pilarit ovat tavanomaisia massiivisia betonipilareita, joiden pituus vaihtelee 12,6 metrin ja 20 metrin välillä^[4].

Siltahanke

Silta ylittää kallioiden väliin jäävän laakson, jonka pohjalla oli silloinen valtatie 4 ja lisäksi maantie^[1]. Penkereelle tehty laakson ylitys olisi vaatinut valtatielle ja maantielle omat sillat^[1]. 1960-luvun lopulla sillanrakennustekniikka oli sen verran kehittynyttä, että laakson ylittävä siltavaihtoehto tuli harkittavaksi ja lopulta toteutettavaksi, koska sitä pidettiin maankäytön kannalta parempana^[1]. Erityisenä perusteluna pitkän ja korkean sillan rakentamiselle pidettiin maisemallisia syitä^[1]. Siltavaihtoehto oli myös alkuvaiheen laskelmien mukaan hieman halvempi^[1].

Rautatiehallituksen sillanrakennusjaosto teetti alustavan suunnitelman ja pyysi vuonna 1973 12 sillanrakennusurakoitsijalta tarjousta suunnitelman toteuttamiseksi yksikköhintaurakkana, jolloin rautatiehallitus toimittaisi sillan lopulliset suunnitelmat^[1]. Toisena vaihtoehtona oli urakoitsijan oman ehdotuksen mukainen silta, jossa suunnittelu tulisi urakoitsijalta ja tarjoushintaa pyydettiin kokonaishintaurakkana^[4]. Yksitoista urakoitsijaa jätti tarjouksen^[4]. Urakoitsijan omaan suunnitelmaan perustuvia tarjouksia tuli kaksi, joista toinen oli tarjoushinnaltaan halvin, mutta sisälsi muun muassa osittain ulkomaalaista toteutusta ja Suomessa ennen käyttämättömiä erikoisrakenteita ja laitteita^[4]. Rautatiehallitus päätyi toteuttamaan oman alustavan suunnitelmansa mukaisen sillan itselleen edullisempana vaihtoehtona ja valitsi urakoitsijaksi Siltarakenne Ky:n^[4]. Siltasuunnitelman teki Insinööritoimisto Sormunen & Uuttu Ky, jossa suunnitelman laativat diplomi-insinöörit Raimo Sormunen ja Torsten Lunabba, joista Sormunen oli pääsuunnittelija^[4].

Sillan rakentaminen alkoi helmikuussa 1974^[6] ja kesti vajaat 19 kuukautta, sillan vastaanottokatselmus oli syyskuussa 1975^[7].

Työsuorituksen yksityiskohtia

Maaperä sillan kohdalla on pääosin pehmeikköä, sillan kaikkiaan 14 tuesta vain neljä voitiin perustaa kallion varaan ja loput paalutettiin teräsbetonipaaluin 15 metrisen saven läpi^[4]. Kovan pohjan pintakin vaihteli runsaasti, paalujen pituudet olivat kolmesta metristä metristä liki 18 metriin, yhden siltapilarinkin alla kolmesta metristä 12 metriin^[4].

Sillan massiiviset korkeat välituet valettiin käyttäen betonipumppua ja nosturia^[6]. Pilarin lautamuotti koostui uudelleen käytettävistä toisiinsa liitetyistä muottielementeistä, joiden korkeus oli 3,5 metriä ja joita tarvittiin yhteen pilarin ympärykseen neljä kappaletta^[6]. Korkein pilari oli 20-metrinen ja sen betonointi kesti vähintään noin 40 tuntia, koska betonin valunopeus sai olla korkeintaan puoli metriä tunnissa^[6].

Myös sillan päällysrakenne eli laattapalkisto valettiin lautamuottia käyttäen, yhden muottielementtijakson pituus oli noin neljä metriä ja yhdellä nelimetrisellä jaksolla oli kahdeksan elementtiä^[5]. Laattapalkisto valettiin ja jännitettiin yksi pilariväli kerrallaan, työ aloitettiin sillan keskeltä edeten molempiin päihin^[7]. Kuten pilareissa^[6], myös sillan kannessa jokainen lautamuottielementti käytettiin kolmeen kertaan valujen välillä puhdistaen^[5]. Betonoinnissa käytettiin pumppubetonia^[5]. Korkean sillan vaatimat telineet oli suunniteltu niin, että työkuluissa voitiin säästää käyttämällä esimerkiksi valmiita telinetorneja ja siirtämällä telineitä nosturilla seuraaviin aukkoihin^[5]. Telineiden suunnittelussa oli otettava huomioon myös kaluston rajoitettu tarjonta Suomessa^[5]. Yhden jännevälin telineiden kokonaispainoksi mainitaan 65 tonnia^[5].

Sillan vaatimuksiin kuului myös, että kiskot ja suojakiskot viedään sillan yli jatkuvana eikä sillalle tule liikuntalaitteita^[4].

Materiaalimenekkejä

Sillan rakentamiseksi kaivettiin maata kaikkiaan 3 400 kuutiometriä, louhittiin kalliota noin 600 kuutiometriä ja lyötiin maahan noin 4,1 kilometrin verran teräsbetonipaaluja^[7]. Harjaterästä kului 468 tonnia ja jänneterästä 88 tonnia^[7]. Erilujuuksista ykkösrakenneluokan betonia käytettiin yhteensä 5 920 kuutiometriä^[7].

Lähteet

• Aitta, Seppo (vast. toim.): Siltojemme historia. Suomen Rakennusinsinöörien Liitto RIL ry, 2004. ISBN 951-758-446-6

Viitteet

1. Aitta, 2004, s. 331
2. ”4.3.7”, Liikenneviraston sillat 1.1.2015, s. 132–133. Helsinki: Liikennevirasto, 2015. ISBN 978-952-317-138-1 Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 1.5.2016). (Arkistoitu – Internet Archive)
3. Aitta, 2004, s. 498–499
4. Aitta, 2004, s. 334
5. Aitta, 2004, s. 336
6. Aitta, 2004, s. 335
7. Aitta, 2004, s. 337