Kasvimuseo
Luonnontieteellisen keskusmuseon kasvimuseo Helsingissä From Wikipedia, the free encyclopedia
Kasvimuseo on osa Helsingin yliopiston alaisen Luonnontieteellisen keskusmuseon kasvitieteen yksikköä, kuten Kaisaniemen ja Kumpulan kasvitieteelliset puutarhatkin. Kasvimuseorakennus sijaitsee Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan alueella Helsingissä.
| Kasvimuseo | |
|---|---|
 |
|
| Sijainti | Kluuvi, Helsinki, Suomi |
| Koordinaatit | 60.17528°N 24.94778°E |
| Rakennustyyppi | Luonnontieteellinen museo |
 Kasvimuseo |
|
|
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
|
|
Kasvimuseon herbaariokokoelmissa on noin 3,4 miljoonaa näytettä ja kokoelmat karttuvat noin 15 000–20 000 näytteellä vuodessa. Kokoelmat sijaitsevat pääosin Kaisaniemessä, mutta osa on tilapäisessä varastossa Kansalliskirjaston kellarissa. Kokoelmat jakautuvat putkilokasveihin, sammaliin sekä sieniin (joihin kuuluvat myös jäkälät), ja niitä käyttävät sekä kotimaiset että ulkomaiset tutkijat. Kasvimuseo lähettää lainoja ja vastaanottaa näytteitä kansainvälisesti. Kasvimuseossa ei ole yleisönäyttelyitä. Muutamia kertoja on kuitenkin järjestetty yleisölle vapaa pääsy tutustumaan rakennukseen ja kasvitieteen yksikön toimintaan (viimeksi vuonna 2012). Pieni osa kokoelmista on kuitenkin ollut esillä Luonnontieteellisen museon (Pohjoinen Rautatiekatu 13) näyttelyissä. Eläviä kasveja on lisäksi kasvitieteellisen puutarhan (Kaisaniemenranta 2 / Unioninkatu 44) kasvihuoneissa ja ulkopuutarhassa, jotka ovat avoinna yleisölle. Luonnontieteellisen keskusmuseon kasvitieteen yksikköä johtaa dosentti Marko-Tapio Hyvärinen.
Kasvimuseon nykyinen laitosrakennus on valmistunut vuonna 1903, ja se rakennettiin entisen päärakennuksen sijoille. Sen suunnitteli arkkitehti Gustaf Nyström. Kun Suomesta puuhattiin kuningaskuntaa vuonna 1918, kaavailtiin linnamaista rakennusta yhdeksi uuden kuninkaan virallisista residensseistä. Suunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet, koska Suomesta tuli lopulta tasavalta.[1]
Kasvitieteen yksikön tiimit tekevät monipuolisia kasvien ja sienten taksonomiaan, systematiikkaan, evoluutioon, luonnonsuojelubiologiaan ja levinneisyyteen liittyvää tutkimusta. Ulkomaisia tutkijoita vierailee museossa eripituisia jaksoja vuosittain yksikön tutkijat tekevät tutkimuksia eri puolilla maapalloa ja varsinkin kehitysmaissa, joissa monessa ei ole ollut omia tutkijoita. Ulkomailla tehtävän kasvitutkimuksen painopistealueet ovat vaihdelleet eri kausina. Niitä ovat olleet muun muassa Itä- ja Kaakkois-Aasia.
Kokoelmien juuret ulottuvat 1600-luvulle Turun Akatemiaan, minne Elias Tillandz perusti kasvitieteellisen puutarhan vuonna 1678. Kasvimuseon perustamisvuotena pidetään kuitenkin vuotta 1750. Kasvimuseon vanhimmat ja Turun palosta pelastuneet näytteet ovat 1600- ja 1700-luvuilta. Museo on tunnettu erityisesti ainutlaatuisista sammal- ja jäkäläkokoelmistaan, joita varsinkin 1800-luvun suomalaiset uranuurtajatutkijat ovat keränneet eri puolilta maailmaa. Ne ovat tutkimuksen kannalta hyvin merkittäviä vanhoja kokoelmia.
Kasvimuseon kokoelmissa on runsaasti eri lajien tyyppinäytteitä eli yksilöitä, joiden tuntomerkeistä uusi laji on ensimmäisenä tieteelle kuvattu.
- Kasvistollinen arkisto. Laaja, lähinnä Suomen ja Luoteis-Venäjän käsittävä kasvistollinen arkisto
- Valokuva-arkisto.
- Valtakunnallinen kasvitietokanta. Laaja, valtakunnallinen kasvitietokanta kotimaan ja lähialueiden putkilokasveista.
Putkilokasvikokoelmat (noin 1,8 milj. näytettä) ovat myös kansainvälisesti merkittävät. Kokoelmia kartuttavat pääasiassa tutkijat, mutta perinteisesti apuna ovat olleet kasviharrastajat. Kasvimuseon kokoelmat perustettiin vuonna 1828 ostamalla prof. Carl Reinhold Sahlbergiltä 5 000 näytettä. Suomalaissyntyisen Krimillä työskennelleen C. Stevenin vuonna 1860 lahjoittamat 60 000 putkilokasvinäytettä muodostivat yleismaailmallisten kokoelmien perustan. Kokoelmat sisältävät useita tuhansia tyyppinäytteitä. Putkilokasvikokoelmista vastaavan kasvitiimin vetäjänä toimii yli-intendentti Henry Väre.
Sammal- ja leväkokoelmassa on runsaat 600 000 näytettä.
Merkittäviä erilliskokoelmia on kaksi:
- Viktor Ferdinand Brotheruksen (1849–1929) sammalherbaario, jossa on noin 83 000 näytettä ja 15 500 lehtisammallajia joka puolelta maapalloa. Hän omisti aikoinaan maailman suurimman yksityisen sammalkokoelman. Hänen kuvaamiaan sammallajeja on 1 800 ja lisäksi hän on kuvannut useita sammalsukuja. Brotherus oli myös aikanaan maailman huomattavin lehtisammalien tuntija, ja hän julkaisi lukuisia tutkimuksia. Kokoelmassa on Euroopan ulkopuolisia näytteitä 90 000, ja ne kattavat kaikki mantereet. Kokoelmassa on tuhansia tyyppinäytteitä, joihin kunkin lajin tunnistus perustuu. Aineiston tekee arvokkaaksi myös se, että maailman muista museoista on paljon sammalaineistoa tuhoutunut sodissa.
- Sextus Otto Lindbergin sammalherbaario, jossa on noin 48 000 näytettä ja noin 5 000 lajia. Lindberg oli uranuurtaja maksasammaltutkimuksessa, jossa hän loi taksonomia- ja nimistötutkimuksillaan pohjan niiden luokittelulle. Lindberg julkaisi noin 250 tutkimusta. 1800-luvulla suomalaisten sammaltutkijoiden mielenkiinto kohdistui hyvin monelle suunnalle, muun muassa emämaan Venäjän suunnalle, Kaukasukselle ja Japaniin saakka. Suomalaiset saivat 1800-luvun lopulla tukittavakseen muun muassa Japanista kerättyjä sammalnäytteitä. Nykytutkimuksen painopiste on tropiikissa ja subtropiikissa, muun muassa Länsi-Melanesiassa, Kiinassa, Kaliforniassa ja Australiassa. Viimeksi se on keskittynyt trooppiseen Itä-Aasiaan, muun muassa Kiinaan ja Kaakkois-Aasiaan. Länsi-Melanesian sammaltutkimuksessa suomalaiset ovat olleet uranuurtajia.
Sienikokoelmissa on noin 850 000 näytettä, joista noin puolet on jäkäliä. Sienitiimiä vetää yli-intendentti Soili Stenroos.
Kokoelmat on järjestetty kahteen pääosastoon.
- Itä-Fennoskandian kokoelma, johon valtaosa näytteistä kuuluu. Ne on kerätty Suomesta ja lähialueilta Venäjän Karjalasta, Kuolan niemimaalta ja Leningradin alueen länsiosista.
- Yleinen kokoelma sisältää näytteitä kaikkialta muualta maailmasta.
Erilliskokoelmat:
- Erik Achariuksen (1757–1819) jäkäläkokoelma
Noin 5 500 näytettä. Acharius oli ruotsalainen tutkija, jonka jäkäläkokoelman Helsingin yliopisto osti 1834. Hänet tunnettiin ”jäkälätieteen isänä” ja ”jäkälätutkimuksen Linnénä”.
- William Nylanderin (1822–1899) jäkäläkokoelma
Noin 52 000 näytettä. Nylander oli aikansa johtava jäkälätutkija, jonka kokoelma on tieteellisesti erittäin merkittävä. Nylander oli myös ensimmäinen suomalainen kasvitieteen professori. Nylanderin julkaisemia tutkimuksia on noin 300, joiden joukossa on myös jäkälätieteen perusteoksia. Hän kuvasi noin 3 000 tieteelle uutta jäkälälajia.
Muita tärkeitä sienikokoelmia:
- P. A. Karstenin (1834–1917) sienikokoelma.
Hän oli tunnettu Suomen sienitieteen isänä
- Johan Ivar Liron (1872–1943) ruoste- ja nokisienikokoelma.
Nykytutkimus
Sieniosastolla tutkitaan nykyään muun muassa jäkälien, helttasienten ja kääväkkäiden systematiikkaa ja ekologiaa. Aikaisemmin 1900-luvun loppupuolella on tutkittu muun muassa Itä- ja Kaakkois-Aasian jäkäliä.
- Atlas Florae Europaeae Kasvimuseon toimittama Euroopan putkilokasvien levinneisyyskartasto eli Euroopan Kasviatlas
- Lutukka Lehti, joka on tarkoitettu kasviharrastajille.
- Norrlinia[2] Norrlinia-monografiasarja. Lutukkaa tieteellisempi ja tiedettä myös popularisoiva kasvitieteellinen julkaisusarja. Sarjassa ilmestynyt Suomen jäkäläopas sai vuoden 2011 Tieto-Finlandia -palkinnon.
- Retkeilykasvio–määritysopas, jonka Kasvimuseo on kirjoittanut yhdessä suomen muiden kasvimuseoiden kanssa Suomen putkilokasveista. Kts. myös Retkeilykasvio
- Flora Nordica Flora Nordica on Pohjoismaat kattava tieteellinen putkilokasviflora. Se on suurhanke, jonka kirjoittamiseen Kasvimuseo osallistuu.
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
