Junio Valerio Borghese
italialainen poliitikko From Wikipedia, the free encyclopedia
italialainen poliitikko From Wikipedia, the free encyclopedia
Junio Valerio Scipione Ghezzo Marcantonio Maria Borghese[1] (6. kesäkuuta 1906 Rooma – 26. elokuuta 1974 Cádiz, Espanja)[2] oli italialainen ruhtinas, meriupseeri ja uusfasistinen poliitikko. Hän komensi toisen maailmansodan aikana useita sukellusveneitä sekä taistelusukeltajista muodostettua Decima MAS -erikoisyksikköä. Borghese yritti ilmeisesti toteuttaa Italiassa joulukuussa 1970 äärioikeistolaisen vallankaappauksen, jonka hän kuitenkin perui viime hetkellä. Sen paljastuttua hän vietti viimeiset vuotensa maanpaossa.
Borghese tunnettiin lempinimellä ”musta ruhtinas” viittauksena fasistien mustapaitoihin.[3]
Junio Valerio Borghese kuului Borghesen vanhaan ja vaikutusvaltaiseen ruhtinassukuun.[3] Valmistuttuaan vuonna 1928 Livornon laivastoakatemiasta hän palveli upseerina Italian laivastossa.[2][3] Vuonna 1931 hän nai venäläisen kreivittären Darja Vasiljevna Olsufjevin (Olsoufieff).[3] Borghese osallistui Espanjan sisällissotaan italialaisissa apujoukoissa sukellusvene Iriden päällikkönä ja upotti useita tasavaltalaisille avustuksia kuljettaneita aluksia. Vuonna 1937 Iride ja sen italialainen miehistö kuuluivat jonkin aikaa Espanjan kansallismielisten laivastoon.[1] Toisen maailmansodan alkupuolella Borghese oli sukellusvene Vettor Pisanin ja sitten sukellusvene Scirèn päällikkönä ja osallistui muun muassa Punta Stilon meritaisteluun.[2]
Borghese siirtyi taistelusukeltajien Decima MAS -erikoisyksikköön, joka teki kommandoiskuja liittoutuneiden satamiin. Se oli Italian arvostetuimpia ja pelätyimpiä sotilasyksiköitä.[1] Borghese osallistui Scirèn päällikkönä Decima MAS:n iskuihin Gibraltaria vastaan sekä yksikön kuuluisimpaan operaatioon, Egyptin Aleksandrian satamaan joulukuussa 1941 tehtyyn iskuun, jossa sukeltajat upottivat miinoilla ja sukellustorpedoilla useita Britannian laivaston sotalaivoja, mukaan lukien taistelulaivat HMS Valiantin ja HMS Queen Elizabethin.[1][2][4] Borghese suunnitteli saksalaisten kanssa ilman Italian sotilasjohdon tietämystä vuodesta 1942 iskua New Yorkin satamaan Yhdysvalloissa, mutta se peruttiin, kun operaatioon tarvittu sukellusvene Leonardo da Vinci upotettiin vuonna 1943.[1] Borghesesta tuli samana vuonna Decima MAS:n komentaja.[2][4]
Italian tehtyä aselevon syyskuussa 1943 Borghese siirtyi Saksan palvelukseen. Decima MAS oli tästä alkaen Borghesen alainen vapaajoukko (Freikorp), joka toimi erillään sekä Salòn tasavallan että Saksan armeijan komentoketjuista.[1] Salòn tasavaltaa johtanut Benito Mussolini pidätytti Borghesen tammikuussa 1944 mutta saksalaiset järjestivät hänet pian vapautetuksi.[1][2] Decima MAS siirtyi vuonna 1944 pääosin mereltä maalle ja erikoistui taistelemaan Italian vastarintaliikkeen partisaaneja vastaan.[1][3] Se syyllistyi usein sotarikoksiin. Sodan loppuvaiheessa Borghese taisteli Italiaan pyrkinyttä Jugoslavian partisaanien IX armeijakuntaa[2] vastaan yhteistyössä vastarintaliikkeeseen kuuluneiden kristillisdemokraattisten ”valkoisten partisaanien” kanssa. Salòn tasavallan romahtaessa Borghese piti Decima MAS:n viimeisen nimenhuudon Milanossa 25. huhtikuuta 1945 ja antautui sen jälkeen italialaisille sosialisteille, jotka toimittivat hänet yhdysvaltalaisten käsiin ja siten turvaan kommunistipartisaanien kostolta.[1]
Oltuaan neljä vuotta vankeudessa Borghese tuomittiin vuonna 1949 oikeudessa yhteistyöstä saksalaisten kanssa mutta hän vapautui jo samana vuonna yleisellä armahduksella. Hän liittyi uusfasistiseen Italian sosiaaliseen liikkeeseen (MSI) ja toimi sen kunniapuheenjohtajana vuosina 1951–1957.[1][3][2] Hän vaikutti puolueen kääntymiseen Italian Nato-jäsenyyden tukijaksi. Borghese toimi 1960-luvulla Banco di Credito Commerciale e Industriale -pankin hallituksen puheenjohtajana ja ylläpiti suhteita Francisco Francon johtamaan Espanjaan.[1] Hän asui vanhassa linnassa Artenassa Rooman lähellä.[3] Borghese teki yhteistyötä uusfasisteja innoittaneen filosofi Julius Evolan kanssa ja kirjoitti esipuheen tämän teokseen Gli uomini e le rovine (1953).[1]
Vuonna 1968 Borghese perusti oman äärioikeistolaisen järjestön, Kansallisen rintaman (Fronte Nazionale, FN), jonka tarkoituksena oli sotilasvallankaappauksen valmistelu. FN:n maanalaista osaa johti Stefano Delle Chiaie, joka rekrytoi siihen aiemmin perustamansa Avanguardia Nazionale -järjestön aktiiveja. Borghesen mukaan vallankaappauksen oli tarkoitus korvata Italian demokraattinen järjestelmä vahvan presidentin johtamalla valtiolla mutta hänen lopullisena tavoitteenaan on sanottu olleen fasistinen järjestelmä. Valtionpäämieheksi hän kaavaili itseään. Vallankaappausyritys ilmeisesti käynnistyi 8. joulukuuta 1970 vastaisena yönä, jolloin salaliittolaiset takavarikoivat 200 poliisien konepistoolia sisäministeriön asevarikolta Roomassa ja valmistautuivat pidättämään poliisiylikomentajan. Parisataa salajuonessa mukana ollutta poliisien metsänvartijayksikön miestä oli valmiina valtaamaan yleisradioyhtiö RAI:n lähetysaseman lähettääkseen sieltä Borghesen valmiiksi nauhoittaman puheen, jossa hän ilmoitti vallan vaihtumisesta. Borghese keskeytti hankkeen viime hetkellä saatuaan tuntemattomalta soittajalta ilmoituksen, että armeija ei tukisi kaappausta.[1]
Borghese pakeni Italiasta ennen kuin hänen kaappaushankettaan alettiin tutkia maaliskuussa 1971. Hän asui sen jälkeen maanpaossa Madridissa Espanjassa.[1][3] Hän vieraili Kreikassa maan sotilasjuntan vieraana, kävi Chilessä tapaamassa sotilasdiktaattori Augusto Pinochetia ja vietti aikaa entisen SS-miehen Otto Skorzenyn kanssa. Kuoltuaan vuonna 1974 hänet haudattiin sukunsa vanhaan hautakammioon Rooman Santa Maria Maggioren kirkkoon.[1]
Historiantutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, oliko Borghesen joulukuussa 1970 johtama operaatio vakava kaappausyritys, ”varoitukseksi” tarkoitettu näytös tai jotakin muuta ja oliko sen taustalla vielä korkeampia tahoja.[1] Kaappaushankkeeseen osallisuudesta tuomittiin kaikkiaan 46 henkilöä, mutta vetoomustuomioistuin kumosi tuomiot vuonna 1984 sillä perusteella, ettei todellisen vallankaappaussuunnitelman olemassaoloa ollut osoitettu.[5] Oikeuden mukaan kyseessä oli ”pelleily”, sillä näin huonosti toteutetulla kaappauksella ei olisi ollut onnistumisen mahdollisuuksia. Hanketta pilkattiin Mario Monicellin vuonna 1973 ohjaamassa elokuvassa Vogliamo i colonelli.[1]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
