pelaajien muodostelma From Wikipedia, the free encyclopedia
Ryhmitys on jalkapallossa muodostelma, jonka mukaisesti eri pelipaikkojen pelaajat ovat sijoittuneina kentälle. Erilaisia ryhmityksiä voidaan käyttää sen mukaan, onko tavoitteena pelata hyökkäävää vai puolustavaa taktiikkaa noudattaen, ja niitä voidaan vaihtaa pelitilanteen mukaan. Ryhmitykset esitetään usein numerosarjana, joka kuvaa vierekkäin sijoittuneita pelaajia puolustajista hyökkääjiin.
Peliryhmitykseen asettunut joukkue pyrkii liikkumaan kurinalaisesti yhtenä kokonaisuutena. Ajoittain yksittäiset pelaajat voivat rikkoa ryhmityksen symmetrian nousuillaan, laskuillaan tai kentän poikkisuunnassa siirtymisillään. Joukkueen peliryhmitys muodostaa joukkueen pelitaktiikan raamit. Jokaiseen ryhmitykseen liittyy sopimuksia tavoista hyökätä ja puolustaa, ja eri peliryhmityksissä tiettyjen pelipaikkojen ja pelaajatyyppien taktinen rooli korostuu. Pelaajavaihto voi johtaa peliryhmityksen vaihtumiseen, kun tappiolla oleva joukkue vaihtaa puolustajan hyökkääjään ja johdossa oleva joukkue tekee päinvastoin.[1]
.svg)
Jalkapallon alkuaikoina 1800-luvun puolivälin jälkeen peliryhmitykset olivat hyvin hyökkääviä. Äärimmillään pelattiin ryhmityksellä 1–1–8, jossa puolustajia oli vain yksi ja hyökkääjiä kahdeksan. Sääntömuutosten ja taktiikoiden kehittyessä siirryttiin puolustavampiin ryhmityksiin.[2]
2–3–5 eli "pyramidi" on yksi vanhimmista ryhmityksistä.[3] Jo 1800-luvun lopulla se oli yleisin ryhmitys Englannissa ja oli levinnyt ympäri maailmaa. Useat huippujoukkueet käyttivät joko pyramidia tai jotakin sen muunnelmaa aina 1940-luvulle saakka. Ryhmityksessä kentällä oli kaksi puolustajaa, joiden tehtävänä oli saada pallo pois vastustajan laitahyökkääjiltä, kolme keskikenttäpelaajaa, jotka vahtivat vastustajan kolmea keskimmäistä hyökkääjää ja viisi hyökkääjää, jotka yrittivät pääasiassa tehdä maaleja. Joukkueen ehkä tärkein pelaaja oli keskimmäinen keskikenttäpelaaja, joka rakensi hyökkäyksiä ja puolustuksessa pelasi keskushyökkääjää, joukkueen vaarallisimmaksi tarkoitettua hyökkääjää, vastaan.
Tämänkaltaista ryhmitystä käytetään nykyjalkapallossakin tilanteessa, jossa heikompi joukkue on vetäytynyt puolustusmuuriin oman maalinsa eteen. Vahvemman joukkueen taktiikkana on silloin ylhäältä prässääminen sekä vastustajan pelitilan ja pallonhallinnan minimoiminen.[4]
WM-ryhmitys eli 3–2–2–3 kehittyi 1920-luvulla. Sen kehitti Arsenalin valmentaja Herbert Chapman paitsiosäännön muututtua siten, että hyökkääjän alapuolella täytyi olla enää kaksi pelaajaa aikaisemman kolmen sijasta, jotta hän ei olisi paitsiossa.[3]
WM-ryhmitys on saanut nimensä pelaajien ryhmittymisestä neljään riviin W- ja M-kirjainten muotoisesti: kolme puolustajaa, kaksi puolustavaa keskikenttäpelaajaa, kaksi hyökkäävää keskikenttäpelaajaa ja kolme hyökkääjää. Pelitaktiikkana oli vastahyökkäykset, pitkät syötöt ja pystyjuoksut. Keskushyökkääjän pysäyttävä toppari oli tärkeä pelaaja. Aluksi pelaajilla oli hyvin jäykät roolit, mutta Britannian ulkopuolella ryhmitystä sovellettiin vapaammin. WM:stä tulikin monen maajoukkueen käyttämänä hyvin menestyksekäs 1930-luvulla, ja sitä käytetään edelleen.[5]
Metodo on Italian maajoukkueen valmentaja Vittorio Pozzon 1930-luvulla kehittämä ryhmitys, joka perustui pyramidiryhmitykseen. Metodossa joukkue käytti kahta puolustajaa, kolmea puolustavaa keskikenttäpelaajaa, kahta hyökkäävää keskikenttäpelaajaa ja kolmea hyökkääjää. Pozzon muokkasi pyramidisysteemiä ottamalla kaksi hyökkääjää keskikenttäpelaajien eteen vahvistaakseen keskikenttää. Ryhmityksen etuja olivat aiempaa vahvempi puolustus ja hyvät mahdollisuudet vastaiskuihin. Italia voitti metodolla maailmanmestaruuden vuosina 1934 ja 1938.
3–2–1–4:ää eli UM-ryhmitystä käytti Unkarin maajoukkue 1950-luvulla. Tässä joustavassa ryhmityksessä on U-mainen kaareva hyökkäysrivistö. Muun hyökkäysrintaman alapuolelle jättäytynyt keskimmäinen hyökkääjä vetää vartiovaa puolustajaa pois paikaltaan, jolloin muiden hyökkääjien pystyjuoksuille syntyy tilaa.[6]
Catenaccio eli 1–4–3–2 on italialaisten 1950-luvulla kehittämä puolustava ryhmitys, jossa puolustajia on peräti viisi. Heistä tärkein on libero, joka on muiden puolustajien alapuolella. Keskikenttäpelaajia on kolme ja hyökkääjiä kaksi.[3] Catenaccion teki tunnetuksi 1960-luvulla Interiä valmentanut Helenio Herrera. Joukkue napsi sarjassa 1–0-voittoja ja tuli tunnetuksi nimenomaan catenaccionsa ansiosta.
4–2–4-ryhmitys syntyi 1950-luvulla, kun sekä unkarilaiset että brasilialaiset joukkueet alkoivat käyttää sitä. Ryhmitys yrittää yhdistää vahvan hyökkäyksen ja puolustuksen kahden sekä hyökkääjänä että puolustajana toimivan keskikenttäpelaajan avulla. Keskikenttä on melko tyhjä ja ryhmityksessä luotettiinkin siihen, että puolustajat pystyisivät pallon riistämisen lisäksi myös pitämään sitä ja avaamaan hyökkäyksiä. Parhaiten 4–2–4-ryhmityksen avulla menestyi Brasilia, joka voitti sen avulla maailmanmestaruuden vuosina 1958 ja 1970. Brasilian menestyksen ansiosta monet joukkueet ympäri maailmaa matkivat sen taktiikkaa.
4–3–3 on muunnelma 4–2–4-ryhmityksestä. Siinä yksi ylimääräinen keskikenttäpelaaja vahvistaa keskikenttää ja samalla myös puolustusta, vaikka varsinaisten puolustajien määrä vähentyykin. Brasilian maajoukkue käytti tätä ryhmitystä voittaessaan maailmanmestaruuden vuonna 1962. 1960- ja 1970-luvuilla erityisesti Italiassa, Argentiinassa ja Uruguayssa käytettiin muunnelmaa, jossa keskikenttäpelaajista yksi auttaa enemmän puolustuksessa ja kaksi hyökkäyksessä. 4–3–3-ryhmitystä nykyisin käyttävillä joukkueilla on useimmiten käytössä tämä tyyli, tästä esimerkkinä on 2000-luvun FC Barcelona.
Rinus Michelsin valmentaman Hollannin maajoukkueen vuonna 1974 esittelemä niin sanottu totaalinen jalkapallo perustuu 4–3–3:een tai 3–4–3:een. Siinä taktiikka perustuu yksilölliseen peliälyyn ja yhteisölliseen parviälyyn, ja kenttäpelaajien täytyy pystyä pelaamaan mitä pelipaikkaa tahansa. Myös maalivahdin tulee osallistua peliin jaloillaan.[7] Totaalinen jalkapallo on nykyjalkapallossa erityisesti huippujoukkueiden käytössä.[8]
Puolustavaa ryhmitystä 4–5–1 voidaan käyttää esimerkiksi vaikeissa vierasotteluissa.[9]
4–4–2 on nykyisin ehkä yleisin ryhmitys. Sen kehitti Englannin maajoukkueen valmentaja Alf Ramsey 1960-luvulla. Ryhmitys poisti aiemmin yleiset laitahyökkääjät kentiltä pitkäksi aikaa [3] ja luottaa keskikenttäpelaajiin, jotka jaksavat olla mukana sekä hyökkäyksessä että puolustuksessa. Nykyisin tämä ryhmitys on erityisen yleinen Britanniassa.[10]
5–3–2-ryhmitys on puolustusvaiheessa puolustusvoittoinen. Se muuttuu hyökkäysvaiheessa hyökkäävämmäksi 3–5–2-ryhmitykseksi, kun nousevat laitapakit nousevat keskikentälle. Samalla puolustava keskikenttäpelaaja täyttää laitapakin nousuja.[11] 3–5–2-ryhmitystä voi käyttää myös ilman laitajuoksijoita, kuten Argentiina teki voittaessaan maailmanmestaruuden vuonna 1986.[12]
4–2–3–1 on ryhmitys, jolla Ranska voitti maailmanmestaruuden vuonna 2018. Siinä pelaajat ovat levittäytyneet koko kentän alueelle, ja neljä ylintä pelaajaa hyökkää. Keskikenttäpelaajaa voi käyttää pelintekijänä ja linkkipelaajana vastahyökkäyksissä.[13]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
