Grawemeyer-palkinto on yhdysvaltalainen, teollisuusmies H. Charles Grawemeyerin (1912–1993) University of Louisvilleen vuonna 1984 perustama palkinto, joita myönnetään maailmanjärjestystä parantavista ideoista, pedagogiikan, psykologian, sävellyksen ja uskonnon aloilta. Vuonna 2015 perustettiin kuudes palkintokategoria innotuksen antamisesta (spirit). Grawemeyer-palkinnot jaetaan ideoista ja ajatuksista eikä koko elämäntyöstä ja julkisista saavutuksista. Taustansa vuoksi palkitsemisessa korostuu englanninkielellä ja Yhdysvalloissa esillä oleva elämänpiiri.
Palkinto summa oli aluksi 150 000 Yhdysvaltain dollaria, mutta se korotettiin 200 000 dollariin vuonna 2000. Sittemmin (2011) - palkinnon taustalla olleen säätiön sijoitustuottojen pienennyttyä - palkintosummaa supistettiin 100 000 dollariin.
Tunnettuja palkinnonsaajia ovat muun muassa Mihail Gorbatšov (1994, maailmanjärjestystä parantavat ideat), Pierre Boulez (2001, sävellys), Aaron T. Beck (2004, psykologia) ja Muhammad Ali (2015, innostaja). Suomalaisista palkinnon ovat saaneet Kaija Saariaho (2003, sävellys), Esa-Pekka Salonen (2012, sävellys) ja Pasi Sahlberg (2013, pedagogiikka).
- 1988 – Richard Neustadt ja Ernest May (“Thinking in Time: The Uses of History for Decision-Makers”)
- 1989 – Robert Keohane (“After Hegemony: Cooperation and Discord in the World Political Economy”)
- 1990 – Robert Jervis (“The Meaning of the Nuclear Revolution: Statecraft and the Prospect of Armageddon”)
- 1991 – The United Nations World Commission on Environment and Development (“Our Common Future”)
- 1992 – Samuel Huntington, Herman Daly ja John Cobb (“The Third Wave: Democratization in the Late Twentieth Century”)
- 1993 – Donald Harman Akenson (“God’s Peoples: Covenant and Land in South Africa, Israel and Ulster”)
- 1994 – Mihail Gorbatšov (1988 address to the United Nations)
- 1995 – Gareth Evans (“Cooperative Security and Intra-State Conflict”)
- 1996 – Max Singer ja Aaron Wildavsky (“The Real World Order: Zones of Peace/Zones of Turmoil”)
- 1997 – Herbert Kelman (“Interactive Problem Solving”)
- 2000 – Margaret E. Keck ja Kathryn Sikkink (“Activists Beyond Borders”)
- 2001 – Janine Wedel (“Collision and Collusion: The Strange Case of Western Aid to Eastern Europe 1989-1998”)
- 2003 – Stuart Kaufman (“Modern Hatreds: The Symbolic Politics of Ethnic War”)
- 2004 – John Braithwaite ja Peter Drahos (“Global Business Regulation”)
- 2005 – Francis Deng ja Roberta Cohen (Guidelines for a protection and aid system for internally displaced people, or people who are displaced within their home nations)
- 2006 – Fiona Terry (“Condemned to Repeat? The Paradox of Humanitarian Action”)
- 2007 – Roland Paris (“At War’s End: Building Peace After Civil Conflict”)
- 2008 – Philip Tetlock (“Expert Political Judgment: How Good Is It? How Can We Know?”)
- 2009 – Michael Johnston (“Syndromes of Corruption: Wealth, Power and Democracy”)
- 2010 – Trita Parsi (Improving relations between Iran and Israel...)
- 2011 – Kevin Bales (“Ending Slavery: How We Free Today’s Slaves.”)
- 2012 - Severine Autesserre (Analysis of what went wrong in Congo; idea that lasting conflict resolution must take place from the bottom up as well as from the top down)
- 2013 – Erica Chenoweth ja Maria Stephan (Non-violent resistance brings about political change much more effectively than the use of violence...)
- 2014 – Jacques Hymans (A book explaining why nuclear weapons programs in many developing nations have been prone to inefficiency and failure)
- 2015 – Mark Weiner (“The Rule of the Clan: What an Ancient Form of Social Organization Reveals About the Future of Individual Freedom.”, kirja 2013)
- 2016 – Gary Haugen ja Victor Boutros ("The Locust Effect: Why the End of Poverty Requires the End of Violence", kirja 2014)
- 2017 – Dana Burde
- 2018 – Scott Straus
- 2019 – Sakiko Fukuda-Parr, Terra Lawson-Remer ja Susan Randolph
- 2020 - ei jaettu
- 2021 - Ken Conca (“An Unfinished Foundation: The United Nations and Global Environmental Governance.”)
- 2022 - Mona Lena Krook (Violence Against Women in Politics)
Grawemayerpalkinnon 30-vuotisjuhlan yhteydessä vuonna 2015 perustettiin uusi palkintoluokka innostuksen (spirit) antamisesta. Palkinnon ensimmäinen saaja oli Muhammad Ali.[2]
- 1989: Bertrand Schwartz
- 1990: Howard Gardner
- 1991: Kieran Egan
- 1992: Carol Gilligan
- 1993: Roland Tharp ja Ronald Gallimore
- 1994: John T. Bruer
- 1995: Shirley Brice Heath ja Milbrey W. McLaughlin
- 1996: Victoria Purcell-Gates
- 1997: Mike Rose
- 1998: L. Scott Miller
- 1999: ei myönnetty
- 2000: Vanessa Siddle Walker
- 2001: William G. Bowen ja Derek Bok
- 2002: Martha Nussbaum
- 2003: Deborah Brandt
- 2004: ei myönnetty
- 2005: Elliot W. Eisner
- 2006: Lee Shulman
- 2008: Walter S. Gilliam, Edward F. Zigler, ja Stephanie M. Jones
- 2009: Paul Attewell ja David Lavin
- 2010: Keith Stanovich
- 2011: ei myönnetty
- 2012: Linda Darling-Hammond
- 2013: Pasi Sahlberg[4][5]
- 2014: Diane Ravitch
- 2015: Andy Hargreaves ja Michael Fullan
- 2016: Karl Alexander, Linda Olson ja Doris Entwisle
- 2017: Diana Hess ja Paula McAvoy
- 2018: Sara Goldrick-Rab
- 2019: ei jaettu
- 2019: ei jaettu
- 2021: Jal Mehta ja Sarah Fine
- 2022: Rucker Johnson
- 2001: Michael Posner, Marcus Raichle ja Steven Petersen
- 2002: James McClelland ja David Rumelhart
- 2003: Daniel Kahneman ja Amos Tversky
- 2004: Aaron T. Beck
- 2005: Elizabeth Loftus
- 2006: John O’Keefe ja Lynn Nadel
- 2007: Giacomo Rizzolatti, Vittorio Gallese ja Leonardo Fogassi
- 2008: Albert Bandura
- 2009: Anne Treisman
- 2010: Ronald Melzack
- 2011: Walter Mischel
- 2012: Leslie Ungerleider ja Mortimer Mishkin
- 2013: Irving Gottesman
- 2014: Antonio Damasio
- 2015: James McGaugh
- 2016: Steven Maier
- 2017: Marsha Linehan
- 2018: Robert Sternberg
- 2019: Kent Berridge ja Terry Robinson
- 2020: ei jaettu
- 2021: Robert Plomin
- 2022: Terrie Moffitt
- 1985: Witold Lutosławski (Sinfonia nro. 3)
- 1986: György Ligeti (Etydejä pianolle)
- 1987: Harrison Birtwistle (The Mask of Orpheus)
- 1988: ei jaettu
- 1989: Chinary Ung (Inner Voices)
- 1990: Joan Tower (Silver Ladders)
- 1991: John Corigliano (Sinfonia nro. 1)
- 1992: Krzysztof Penderecki (Adagio suurelle orkesterille)
- 1993: Karel Husa (Konsertto sellolle ja orkesterille)
- 1994: Toru Takemitsu (Fantasma/Cantos klarinetille ja orkesterille)
- 1995: John Adams (Viulukonsertto)
- 1996: Ivan Tšerepnin (Kaksoiskonsertto viululle, sellolle ja orkesterille)
- 1997: Simon Bainbridge (Ad Ora Incerta -Primo Levin neljä laulua orkesterille)
- 1998: Tan Dun (Marco Polo)
- 1999: ei jaettu
- 2000: Thomas Adès (Asyla)
- 2001: Pierre Boulez (Sur Incises)
- 2002: Aaron Jay Kernis (Colored Field)
- 2003: Kaija Saariaho (L'amour de loin)
- 2004: Unsuk Chin (Konsertto viululle ja orkesterille)
- 2005: George Tsontakis (Viulukonsertto nro. 2)
- 2006: György Kurtág (...Concertante... viululle, alttoviululle ja orkesterille)
- 2007: Sebastian Currier
- 2008: Peter Lieberson
- 2009: Brett Dean
- 2010: York Höller
- 2011: Louis Andriessen
- 2012: Esa-Pekka Salonen (Viulukonsertto)
- 2013: Michel van der Aa
- 2014: Đuro Živković
- 2015: Wolfgang Rihm (In-Schrift 2[8])
- 2016: Hans Abrahamsen (let me tell you )[9]
- 2017: Andrew Norman (Play)
- 2018: Bent Sorensen (L’isola della Città, suom. saari kaupungissa)
- 2019: Joel Bons (Nomaden)
- 2020: ei jaettu
- 2021: Lei Liang (A Thousand Mountains, a Million Streams)
- 2022: Olga Neuwirth (Orlando)
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
