mestauslaite From Wikipedia, the free encyclopedia
Giljotiini (ransk. guillotine) on mekaaninen mestauslaite, jossa putoava terä katkaisee kuolemaantuomitun kaulan.
 |
Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. |
Giljotiinin isänä pidetään ranskalaista lääkäriä Joseph-Ignace Guillotinia (1738–1814), jonka mukaan se sai nykyisen nimensä. Guillotin ei keksinyt giljotiinia, sillä samalla periaatteella toimivia teloituslaitteita oli tunnettu jo vuosisatoja aiemmin, mutta hänen vaikutuksestaan se otettiin käyttöön Ranskan vallankumouksen aikana ja se muodostui yhdeksi vallankumouksen tunnetuimmista symboleista. Giljotiinia käytettiin teloituksiin useissa Euroopan maissa aina 1970-luvulle saakka.[1]
Giljotiinin tapaisia teloituslaitteita on esiintynyt jo ennen uutta aikaa; niistä ensimmäisten arvellaan olleen persialaista keksintöä. 1200-luvulla Italiassa tunnettiin mannaia-niminen teloituslaite, johon aateliset olivat oikeutettuja. Tällaisella teloitettiin vuonna 1268 Napolissa viimeinen Hohenstaufen-suvun edustaja, Schwabenin herttua Konradin, Tagliacozzon taistelun jälkeen. Britteinsaarilla käytettiin keskiajalta lähtien samanlaisia teloituslaitteita, joita kutsuttiin Englannissa nimellä Halifax Gibbet ja Skotlannissa nimellä Scottish Maiden eli skotlantilainen neitsyt. Saksassa ”esigiljotiinista” käytettiin nimeä Fallbeil. 1700-luvulla hollantilaiset teloittivat vastaavanlaisella laitteella orjia siirtomaissaan. Ennen Ranskan vallankumousta nämä laitteet eivät kuitenkaan olleet yleisessä käytössä.
Ranskan suuren vallankumouksen aikana kansalliskokousedustaja, tohtori Joseph-Ignace Guillotin esitti vuonna 1789 ajatuksen ”yksinkertaisen laitteen” rakentamisesta teloitusten hoitamiseksi. Näin voitaisiin taata kaikille kuolemaantuomituille samanlainen, säätyasemasta ja pyövelin taidoista riippumaton, mahdollisimman nopea ja tuskaton loppu. Tuohon saakka vain aatelisilla oli ollut oikeus teloitukseen mestaamalla, kun taas aatelittomat hirtettiin tai tapettiin muilla vielä julmemmilla tavoilla.[2][3] Lisäksi pyövelit tekivät usein virheitä miekalla ja kirveellä mestatessaan. Vuonna 1791 teloittamisen yhteydessä tapahtunut kidutus kiellettiin Ranskassa ja kuolemanrangaistuksen täytäntöönpano määrättiin kaulan katkaisuksi.
Saksalaissyntyinen pianonrakentaja Tobias Schmidt suunnitteli ensimmäisen modernin giljotiinin. Prototyypin hyväksyi käyttöön tohtori Antoine Louis. Laitetta kutsuttiin aluksi pikku Louisoniksi, mutta sille vakiintui nopeasti nimi guillotine kuolemanrangaistuksen tuskattomammaksi tekemistä ideoineen ja puolustaneen Guillotinin mukaan. 25. huhtikuuta 1792 sen ensimmäinen uhri, maantierosvo ja ryöstömurhaaja Nicolas Jacques Pelletier, menetti päänsä giljotiinissa.[4][5]
Vallankumouksen tuoman näennäisen vapauden vaihduttua hirmuhallinnoksi giljotiini katkaisi pään jopa 30 000 ranskalaiselta, mukaan lukien kuningas Ludvig XVI, hänen puolisonsa kuningatar Marie Antoinette, vallankumousjohtajat Georges Danton ja Pierre Vergniaud – ja lopulta ahkerimmin kuolemantuomioita jaellut vallankumouksellinen Maximilien Robespierre. Suurin osa hirmuhallinnon uhreista tuomittiin epämääräisin perustein. Pelkästään yritys paeta Ranskasta toi monille viattomille kuolemantuomion. Levottomuuksien aikaan naisten muodissa yleistyivät giljotiiniin tuomittujen naisten teloituksessa käyttämää alusasua muistuttava mekko ja niskan paljastava nutturakampaus. Aatelisten alkaessa loppua alettiin teloittaa heidän palvelusväkeään ja palkollisiaan: vallanpitäjille oli tärkeää viihdyttää kansaa ja kiinnittää sen huomio pois todellisista ongelmista.
Vasta Napoleonin vaikutusvallan kasvu ja lopulta hänen suorittamansa sotilasvallankaappaus lopetti "verijuhlat", kuten tapahtumia ulkomailla nimitettiin ivallisesti. Sotilaallisesti ajattelevan Napoleonin mukaan ainoa inhimillinen teloitusmenetelmä oli teloitusryhmän suorittama yhteislaukaus. Ennen kaikkea näin vältyttiin kansanjoukkoja kiihottavilta verisiltä näytelmiltä, jollaiset johtivat kuolemankierteeseen hirmuvallan aikana.
Giljotiiniteloitukset eivät myöskään olleet osoittautuneet teknisesti ongelmattomaksi. Vaikka giljotiinin tarkoituksena oli tehdä teloituksesta mahdollisimman humaani, todellisuus oli usein aivan muuta: alkuaikoina giljotiinit oli usein rakennettu väärin johtuen virallisten rakennusohjeiden puuttumisesta. Terä pudotettiin usein liian matalalta, tai se oli valmistettu ala-arvoisesta metallista ja tylsyi nopeasti. Siten yksi isku ei välttämättä riittänytkään pään irrottamiseen. Toisinaan kauhistunut teloitettava pääsi liikkumaan, joten terä osuikin takaraivoon tai hartioihin. Giljotiinin alkuongelmat saatiin ratkaistua vasta 1820-luvulla, jolloin se vakiintui yksinomaiseksi teloitustavaksi Ranskassa.
Toisin kuin suosittu legenda väittää, tohtori Joseph-Ignace Guillotinia ei teloitettu giljotiinilla vallankumouksen aikana, vaan hän kuoli luonnollisen kuoleman vuonna 1814.
Modernia giljotiinia on käytetty paitsi Ranskassa, myös Ranskan siirtomaissa, sekä muun muassa Italiassa, Saksassa ja Ruotsissa.
Ranskassa giljotiini säilyi virallisena teloitusvälineenä 1970-luvulle asti, ja myös julkisten teloitusten perinne eli pitkään. Viimeinen julkinen giljotiiniteloitus toimeenpantiin toisen maailmansodan alla vuonna 1939, kun sarjamurhaaja Eugen Weidmann teloitettiin Versailles’n vankilan edessä. ”Hysteerisesti” käyttäytynyt yleisö aiheutti skandaalin, jonka seurauksena Ranskan presidentti Albert Lebrun kielsi julkiset teloitukset. Viimeisen kerran giljotiinia käytettiin Ranskassa vuonna 1977, kun murhasta tuomittu Hamida Djandoubi teloitettiin. Kuolemantuomio poistettiin Ranskan laista vuonna 1981.[1]
Saksassa giljotiinin (Fallbell) käyttö yleistyi 1600-luvulta eteenpäin. Saksan keisarikunnassa vuosina 1871–1918 ja Weimarin tasavallassa vuosina 1918–1933 giljotiini ja ampuminen olivat lain määräämät viralliset teloitustavat. Kansallissosialistisessa Saksassa vuosina 1933–1945 teloitettiin giljotiinilla enemmän ihmisiä kuin Ranskassa suuren vallankumouksen jälkeen jakobiinien aikana. Vuosina 1938–1945 rakennettiin 20 uutta giljotiinia, jotka sijoitettiin vankiloihin eri puolille Saksaa ja siihen liitettyä Itävaltaa. Giljotiinia käytettiin kriminaalivankien teloitukseen, kun taas poliittiset vangit ammuttiin, hirtettiin tai lähetettiin keskitysleireille kuolemaan. Keskimääräinen teloitusnopeus oli yksi kuolemaantuomittu kolmessa minuutissa, mutta Breslaun vankilassa väitetään teloitetun puolessatoista tunnissa jopa 75 kuolemaantuomittua. Kaiken kaikkiaan kansallissosialistisessa Saksassa arvellaan minimissään 16 000:n, todennäköisesti jopa 45 000:n kuolemaantuomitun tulleen teloitetuksi giljotiinilla.
Läntisessä Saksassa käytettiin viimeisen kerran giljotiinia vuonna 1949, jolloin murhasta tuomittu Berthold Wehmeyer teloitettiin. Samana vuonna kirjoitetusta Saksan liittotasavallan perustuslaista kuolemantuomio poistettiin. Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeellä ja Saksan demokraattisessa tasavallassa käytettiin giljotiinia vuoteen 1961. Siellä jotkin giljotiinit olivat kuorma-auton lavalla liikuteltavaa mallia.
Yhdysvalloissa ja Britanniassa giljotiinin käyttö ei koskaan yleistynyt, koska vakiokuolemantuomio oli hirttäminen. Giljotiinia ehdotettiin sähkötuolin korvaajaksi Georgian osavaltiossa Yhdysvalloissa vuonna 1996, mutta ehdotus ei mennyt läpi.
Giljotiinia käytetään jonkin verran eläinkokeissa, lähinnä silloin kun muut surmaamistavat tuhoaisivat kiinnostavan osan eläimestä.
Eräs ranskalainen nainen rakensi moottorisahasta giljotiinin ja suoritti näin itsemurhan.[6]
Ranskan vallankumouksen vuosina silminnäkijät kertoivat, että giljotiinilla teloitettujen päät saattoivat iskeä silmää tai ilmehtiä katkaisemisen jälkeen. Charlotte Cordayn pään väitettiin jopa saaneen kasvoilleen ”raivostuneen ilmeen”, kun päätä kansanjoukoille esitellyt teloittaja läimäytti sitä poskelle. Näiden havaintojen vuoksi alettiin epäillä, ettei giljotiini takaisikaan silmänräpäyksellistä ja tuskatonta kuolemaa. Kaulan salamannopean katkeamisen väitettiin päinvastoin aiheuttavan sen, että aivot jatkoivat toimintaansa vielä hetken teloituksen jälkeen. Hurjimpien väitteiden mukaan katkaistu pää saattoi pysyä tajuissaan jopa puoli minuuttia.
Monet lääkärit tekivät kokeita giljotiinilla teloitettujen rikollisten päillä, vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1956, selvittääkseen näiden väitteiden todenperäisyyden. Vaikka joidenkin lääkärien mukaan heidän tutkimansa päät reagoivat esimerkiksi omaan nimeensä pari sekuntia katkaisemisen jälkeen, yleisesti uskotaan, että ”ilmehtiminen” on vain katkenneiden hermojen aiheuttamaa tahdotonta lihasnykimistä. Kaulan katkaisemisen aiheuttama verenvuoto on joka tapauksessa niin voimakasta, ettei pää voisi edes teoriassa pysyä tajuissaan muutamaa sekuntia kauempaa.
1900-luvulla käytettiin yhtä giljotiinia, joka painoi 580 kg ja joka lähetettiin Pariisista sitä tarvitsevaan vankilaan. Se pystytettiin yön aikana sopivaan paikkaan. Juuri ennen aamunkoittoa viranomaiset menivät tuomitun selliin ilmoittamaan, että hänen vetoomuksensa on hylätty ja että hänet teloitetaan välittömästi. Hänelle annettiin sitten tunti aikaa valmistautua ja rukoilla papin kanssa. Sen jälkeen hänen kätensä sidottiin selän taakse ja paidasta leikattiin kaulus pois. Vankilan rekisteriin tehtiin viimeinen merkintä, jonka jälkeen vartijat saattoivat vangin ulos giljotiinille. Hänet sidottiin välittömästi giljotiinin alustaan, joka saman tien työnnettiin paikalleen. Giljotiinin kaulus laskettiin paikalleen ja terä pudotettiin. Koko prosessi vei aikaa vähemmän kuin kaksi minuuttia.[7]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
