Kartlin ja sitten Kartli-Kakhetin kuningas From Wikipedia, the free encyclopedia
Erekle II (georg. ერეკლე II, 7. marraskuuta 1720 (tai 7. lokakuuta 1721 C. Toumanoffin mukaan[1]) – 11. tammikuuta 1798) oli georgialainen kuningas Bagrationi-hallitsijasuvusta. Hän hallitsi Kakhetin kuningaskuntaa vuosina 1744–1762 ja Kartli-Kakhetin kuningaskuntaa vuosina 1762–1798. Ajan persialaisissa lähteissä häneen viitataan nimellä Erekli Khan, kun taas venäläiset tunsivat hänet nimellä Irakli. Hänen nimensä latinisoidaan usein muotoon Herakleios.
Erekle II oli Kakhetin ja Kartlin yhdistyneen itägeorgialaisen kuningaskunnan toiseksi viimeinen kuningas, ja hänen hallintoaan pidetään georgialaisen monarkian joutsenlauluna.[2] Omien kykyjensä ja Persian valtakunnan levottoman tilanteen avulla hän nousi käytännössä itsenäiseksi hallitsijaksi, joka yritti nykyaikaistaa maan hallintoa, taloutta ja asevoimia. Georgian haurasta itsenäisyyttä ja väliaikaista valta-asemaa Taka-Kaukasian itäosassa horjuttivat kuitenkin sisäiset ja ulkoiset uhat, ja Erekle vei kuningaskuntansa Venäjän keisarikunnan muodollisen suojeluksen alle Georgijevskin sopimuksen kautta vuonna 1783. Se ei kuitenkaan estänyt tuhoisaa persialaishyökkäystä vuonna 1795. Erekle kuoli vuonna 1798. Hänen tilalleen valtaistuimelle nousi kuolemansairas Giorgi XII.
Erekle syntyi Kakhetin pääkaupungissa Telavissa. Hän oli Kakhetin kuningas Teimuraz II:n poika ja hänen äitinsä oli Tamar, Kartlin kuningas Vakhtang VI:n tytär. Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa aikaan vuosina 1732–1735 Kakhetia miehittivät osmanit, kunnes Persian šaahi Nadir Šah karkotti heidät Georgiasta kahdella hyökkäyksellä vuosina 1734 ja 1735. Teimuraz asettui persialaisten puolelle, joten hänestä tehtiin viereisen Kartlin persialainen wali (kuvernööri). Monet georgialaiset aateliset eivät kuitenkaan hyväksyneet uutta hallintoa ja nousivat kapinaan vastustaakseen Nadirin georgialaisilta vaatimaa raskasta suojeluveroa. Teimuraz ja Erekle pysyivät uskollisina šaahille, osittain siksi, että he halusivat estää kilpailevan Mukhrani-suvun valtaannousun. Suvun taantuminen 1720-luvun alussa oli sallinut Teimurazin nousta Kartlin valtaistuimelle. Vuosina 1737–1739 Erekle komensi georgialaisia apujoukkoja Nadirin Intian-sotaretkellä ja sai mainetta kyvykkäänä sotilaskomentajana. Sen jälkeen hän toimi luutnanttina isänsä palveluksessa ja nousi sijaishallitsijaksi, kun Teimuraz kutsuttiin neuvotteluihin Persian pääkaupunkiin Isfahaniin vuonna 1744. Samaan aikaan Erekle kukisti Mukhrani-dynastian ruhtinaan Abdulah Begin vallankaappausyrityksen ja auttoi Teimurazia tukahduttamaan aatelisten vastalauseet persialaishallintoa kohtaan. Palkinnoksi Nadir luovutti Kartlin kuninkuuden Teimurazille ja Kakhetin kuninkuuden Ereklelle. Hän järjesti myös veljenpoikansa Ali-Qoli Khanin avioon Teimurazin tyttären Ketevanin kanssa; Ali-Qoli nousi myöhemmin hänen seuraajakseen nimellä Adil Šah.[1]
Tästä huolimatta molemmat georgialaiset kuningaskunnat joutuivat maksamaan Persialle raskaita veroja, kunnes Nadir salamurhattiin vuonna 1747. Teimuraz ja Erekle käyttivät Persian sisäistä epävakautta hyödykseen, vahvistivat itsenäisyytensä ja karkottivat kaikki tärkeät persialaiset varuskunnat Georgiasta, myös Tbilisistä. He tekivät läheistä yhteistyötä toistensa kanssa ja onnistuivat estämään uuden Mukhrani-suvun kannattajien kapinan, jonka masinoi Adil Šahin veli Ebrahim Khan vuonna 1748. He muodostivat persianvastaisen liittouman Azerbaidžanin kaanien kanssa: azerit olivat erityisen haavoittuvaisia persialaisten sotaherrojen hyökkäyksille ja suostuivat tunnustamaan Ereklen itäisen Taka-Kaukasian ylimmäksi hallitsijaksi. Vuonna 1752 georgialaiset kuninkaat lähettivät retkikunnan Venäjälle pyytääkseen maahan 3 000 venäläistä sotilasta tai rahaa, jolla he voisivat palkata tšerkessisotilaita ja hyökätä Persiaan, jonne he perustaisivat Venäjää tukevan hallinnon. Lähetystö ei kuitenkaan saanut mitään konkreettista aikaan, sillä Venäjän hovi oli keskittynyt ongelmiin Euroopassa.[1]
Vuonna 1762 Teimuraz II kuoli ollessaan diplomaattisella matkalla Pietarin hovissa, ja Erekle nousi hänen tilalleen Kartlin kuninkaaksi. Siten Georgia yhdistyi poliittisesti ensimmäistä kertaa kolmeen vuosisataan.
Vaikka Erekle säilytti hovissaan tietynlaisen persialaistyylisen loiston, hän aloitti kunnianhimoisen "eurooppalaistamisohjelman", jota georgialainen älymystö tuki. Se ei kuitenkaan ollut erityisen suuri menestys, sillä Georgia oli edelleen maantieteellisesti erillään muusta Euroopasta ja maan täytyi käyttää kaikki saatavilla olevat resurssit hauraan itsenäisyytensä puolustamiseen. Erekle toivoi saavansa eurooppalaisten suurvaltojen tuen taakseen ja houkuttelevansa maahan länsimaisia tiedemiehiä ja insinöörejä, jotta Georgia voisi hyötyä viimeisimmästä sotatekniikasta ja teollisuudesta. Hänen hallintotapansa muistutti ajan valistuneita itsevaltiaita Keski-Euroopassa. Hän piti hallussaan toimeenpano-, lainsäädäntö- ja tuomiovallan ja valvoi tarkasti valtionhallinnon eri haarojen toimintaa. Ereklen tärkein sisäpoliittinen tavoite oli keskittää valtaa edelleen heikentämällä aatelia. Sen vuoksi hän yritti luoda ympärilleen itselleen uskollisen hallintoeliitin, joka korvaisi omapäiset aatelisherrat paikallishallinnossa. Samaan aikaan hän rohkaisi talonpoikia muodostamaan asevoimat, joita tarvittiin voittamaan aateliston vastarinta ja suojelemaan maata jatkuvilta dagestanilaisten rosvojen hyökkäyksiltä, jotka tunnettiin Georgiassa nimellä lekianoba. Brittiläisen historioitsijan David Marshall Langin sanoin: "sillä, miten valppaasti hän piti huolta kansalaisistaan, ei ollut rajoja. Ollessaan sotaretkellä hän valvoi öisin vihollisen hyökkäyksen varalta, kun taas rauhan aikaan hän käytti aikansa hoitaen valtion asioita tai uskonnollisia menoja, eikä nukkunut kuin muutamia tunteja yössä."[3]
Ulkopolitiikassa Ereklen tärkein tavoite oli löytää luotettava suojelija, joka takaisi Georgian selviytymisen. Hän valitsi tehtävään Venäjän; ei ainoastaan, koska maa oli ortodoksikristitty, mutta myös siksi, että se toimisi yhteytenä Eurooppaan, jota Erekle piti mallina Georgian kehittymiselle nykyaikaiseksi valtioksi. Yhteistyö Venäjän kanssa tuotti kuitenkin aluksi pettymyksen. Ereklen osallistuminen Venäjän–Turkin sotaan vuosina 1768–1774 ei tuonut Georgialle odotusten vastaisesti takaisin osmaneille menetettyjä eteläisiä maa-alueita, koska venäläiset komentajat käyttäytyivät Georgiassa ylimielisesti ja usein petollisesti,[3] eikä keisarinna Katariina II pitänyt Kaukasuksen rintamaa kuin toissijaisena taistelukenttänä. Tästä huolimatta Erekle jatkoi tiiviimmän liittosuhteen hakemista, koska Persian hallitsija Karim Khan yritti tuoda Georgian takaisin Persian vaikutuspiiriin. Karim Khan kuitenkin kuoli vuonna 1779 ja Georgiaan kohdistunut vaara poistui, kun Persia ajautui kaaokseen.[1]
Vuonna 1783 Venäjä laajeni etelään Krimille ja Katariina II kiinnostui Kaukasian alueesta. Georgijevskin sopimuksessa vuonna 1783 Erekle sai viimein takuut, joita hän oli Venäjältä hakenut. Georgia muutettiin Venäjän protektoraatiksi, Erekle katkaisi muodollisesti kaikki siteensä Persiaan ja antoi ulkopolitiikkansa Venäjän valvontaan. Venäjän–Turkin sodassa 1787–1792 Tbilisiin asettunut pieni venäläinen varuskunta kuitenkin lähti Georgiasta ja jätti Ereklen vastaamaan Persian aiheuttamaan uhkaan yksin. Muhammad Khan Qadžar sai suurimman osan Iranin keskiosan tasangosta haltuunsa vuoteen 1794 mennessä ja halusi tehdä Persiasta jälleen suurvallan, johon Kaukasia kuuluisi. Vuonna 1795 hän vaati Erekleä tunnustamaan Persian ylivallan ja lupasi vastalahjana tehdä Ereklestä walin. Erekle kieltäytyi, ja syyskuussa 1795 yhteensä 35 000 miehen persialainen armeija marssi Georgiaan. Kuningas osallistui henkilökohtaisesti eturintamassa Tbilisin urhoolliseen puolustukseen Krtsanisin taistelussa, mutta hänen pieni noin 5 000 miehen armeijansa tuhoutui lähes täysin. Erekle joutui katselemaan pääkaupunkinsa tuhoa ja sen asukkaiden teurastusta; hän ei olisi halunnut jättää taistelukenttää ja kaupunkia, mutta hänen jäljelle jääneet henkivartijansa ja perheenjäsenensä veivät hänet turvaan. Persian hyökkäys oli Georgialle vakava isku, eikä maa kyennyt toipumaan siitä. Vaikka Erekle oli hylätty ratkaisevalla hetkellä, hänen täytyi edelleen luottaa Venäjän tukeen ja taistella vuonna 1796 yhdessä Katariina II:n lähettämän venäläisen retkikunnan kanssa Persiassa. Katariinan kuolema samana vuonna merkitsi kuitenkin äkillistä muutosta Venäjän Kaukasian-politiikassa, ja hänen seuraajansa Paavali I veti kaikki venäläiset joukot alueelta. Agha Muhammad Khan aloitti toisen sotaretken rankaistakseen georgialaisia liitostaan Venäjän kanssa. Hänet kuitenkin salamurhattiin vuonna 1797, joten Kartli-Kakheti säästyi uudelta hävitykseltä.[1]
Erekle kuoli vuonna 1798 vakuuttuneena edelleen siitä, että vain Venäjän suojelus voisi taata hänen maansa olemassaolon. Hänen tilalleen valtaistuimelle nousi hänen sairas ja heikko poikansa Giorgi XII, jonka kuoleman jälkeen vuonna 1801 tsaari Paavali I liitti Kartli-Kakhetin Venäjään lopettaen samalla Georgian itsenäisyyden ja Bagrationi-dynastian tuhat vuotta kestäneen valtakauden.
Erekle oli naimisissa kolme kertaa. Vuonna 1738 hän meni naimisiin prinsessa Ketevanin (o.s. Orbeliani, k. 1750) kanssa, mutta erosi hänestä vuonna 1744. Seuraavana vuonna Erekle nai prinsessa Annan (o.s. Abašidze, 1730–1749). Annan kuoleman jälkeen kuningas meni naimisiin Daredžanin kanssa (o.s. Dadiani, 20. heinäkuuta 1738–8. marraskuuta 1807). Erekle sai yhteensä kolmetoista poikaa ja kymmenen tytärtä.
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
