Vesikirput

Vesikirput (Cladocera) on pienehköjen, kidusjalkaisiin (Branchiopoda) kuuluvien äyriäisten alalahko. Vesikirput puolestaan jaetaan edelleen neljään osalahkoon, noin 14 heimoon, 87 sukuun ja yli 400 lajiin. Useimmat vesikirput elävät sisävesissä, merissä eläviä lajeja on vähän. Tunnetuin vesikirppusuku on Daphnia, jota käytetään muun muassa koe-eläimenä ekotoksikologiassa, ympäristömyrkkyjen haitallisuutta arvioitaessa, sillä se reagoi niihin herkästi mutta myös sopeutuu^[1].

Vesikirput
Daphnia pulex
Tieteellinen luokittelu
Kunta:	Eläinkunta Animalia
Pääjakso:	Niveljalkaiset Arthropoda
Alajakso:	Äyriäiset Crustacea
Luokka:	Kidusjalkaiset Branchiopoda
Lahko:	Diplostraca
Alalahko:	Vesikirput Cladocera Latreille, 1829
Osalahkot ja heimot
Anomopoda Daphniidae Moinidae Bosminidae Macrotrichidae Neotrichidae Gondwanotrichidae Chydoridae Ctenopoda Sididae Holopedidae Onychopoda Polyphemidae Cercopagidae Podonidae Haplopoda Leptodoridae
Katso myös
Vesikirput Wikispeciesissä   Vesikirput Commonsissa
Infobox OKNimi-testi OK

Ruumiinrakenne

Vesikirpun raajoja

Useimmat vesikirput ovat vedessä vapaasti uivia äyriäisiä, joilla tyypillisesti on takkimainen selkäkilpi eli carapax, joka muodostuu oikeasta ja vasemmasta kuorenpuoliskosta ja joka usein peittää lähes koko ruumiin raajoja lukuun ottamatta. Monilla lajeilla kaulamainen painauma erottaa pään muusta ruumiista selvästi. Päästä suuntautuu usein eteenpäin otsapiikki (rostrum).

Vesikirpun otsassa on pariton verkkosilmä, joka on syntynyt kahden silmän yhteensulaumasta. Useilla lajeilla on myös yksinkertainen naupliussilmä. Ommatidien eli osasilmien määrä vaihtelee paljon, lajien saalistustavan mukaan. Kasviplanktonia suodattavilla Daphnioilla on vain 22 ommatidia, petovesikirpuilla enemmän, esimerkiksi Evadnella 80 ja Leptodoralla 300. Pedot tarvitsevat tarkkaa näköä saalistaessaan. Etumainen tuntosarvi- eli antennipari on pieni ja siinä on lähinnä tuntoelimiä. Toiset antennit puolestaan ovat suhteettoman suuret ruumiiseen nähden, ja ne toimivat äyriäisen pääasiallisina uinti- ja saalistuseliminä. Nämä soutusarvet ovat kaksihaaraiset, ja niissä on sulkamaisia sukasia. Monilla lajeilla sarviparit ovat toisiinsa kiinnittyneet. Tuntosarvien yhtaikainen alaslyönti saa aikaan vesikirpun nykivän, hyppivänoloisen liikkeen. Suu leukaosineen on pään alapuolella.

Vesikirpun keskiruumis (thorax) on lyhyt ja koostuu 4–6 jaokkeesta. Naarailla selkäkilven (kuoren) ja itse selän väliin jää vapaa tila joka toimii eläimen hautomataskuna (marsupio), jossa munat kehittyvät. Eläinplanktonia saalistavilla petovesikirpuilla kuori on vaatimaton ja itse asiassa peittää ainoastaan hautomataskun.

Cercopagis (ylh.) ja Bythotrephes

Jalkojen rakenne vaihtelee ruokailutapojen mukaan. Useimmiten vesikirput käyttävät jalkaraajojaan siilatakseen vedestä pieniä ravintohiukkasia; tätä varten tiuhaan, jopa 500 kertaa minuutissa lyövät jalat ovat hienojen sukasten reunustamat.

Useimmat vesikirput lisääntyvät sekä suvullisesti että partenogeneettisesti, so. ilman hedelmöitystä. Partenogeneettinen lisääntyminen on nopeaa ja tehokasta. Suvullisia munia monet lajit tuottavat vasta epäedullisten ympäristöolojen uhatessa kuten kuivan kauden lähestyessä. Tällöin hautomataskuun kehittyy erityinen munakotelo, efippium, jossa on vain pari suurikokoista hedelmöittynyttä ”lepomunaa”, ja jossa on kova ylimääräinen suojakuori, jonka turvissa lepomunat voivat säilyä talven tai pitkänkin kuivan kauden yli ja myös levitä pitkiä matkoja tuulen tai eläinten mukana.

Lasaruslaji

Sukupuuttoon kuolleeksi luultu laji on löytynyt Suomesta Lapin järvistä, ja se on nyt lasaruslaji. Se on tunnettu fossiilinimellä Unapertura latens, mutta nyt sille on annettu uusi tieteellinen nimi Rhynchotalona lantens. Suomenkielisiä nimiä vesikirpuilla ei ole.^[2]

Lähteet

1. Jani Kaaro, Vesikirpulla enemmän geenejä kuin ihmisellä, Hs.fi (Arkistoitu – Internet Archive)
2. Lassi Lapintie: Iloinen yllätys Lapista. Suomen Kuvalehti, 12.7.2019, s. 13. Otavamedia.