Giuseppe Fortunino Francesco Verdi (10. lokakuuta 1813 Busseto, Parman herttuakunta – 27. tammikuuta 1901 Milano, Italian kuningaskunta[1]) oli italialainen romantiikan ajan oopperasäveltäjä.
 |
Tämän artikkelin tai sen osan kieliasua on pyydetty parannettavaksi. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin kieliasua. |
| Giuseppe Verdi | |
|---|---|
 Verdi noin vuonna 1850 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 10. lokakuuta 1813 Busseto, Parman herttuakunta |
| Kuollut | 27. tammikuuta 1901 (87 vuotta) Milano, Italian kuningaskunta |
| Ammatti | säveltäjä |
| Puoliso |
Margherita Barezzi Giuseppina Strepponi |
| Muusikko | |
| Tyylilajit | länsimainen taidemusiikki ja ooppera |
| Soittimet | piano |
 Nimikirjoitus |
|
| Aiheesta muualla | |
| www.verdi.san.beniculturali.it | |
|
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
|
|
Elämäkerta
Nuoruus
Giuseppe Verdi syntyi Busseton pikkukaupungissa vuonna 1813. Verdin musiikillinen ura alkoi, kun kauppias ja amatöörimuusikko Antonio Barezzi kiinnitti huomiota hänen lahjakkuuteensa. Barezzi tuki häntä monin tavoin, opetti häntä soittamaan eri puhallinsoittimia ja otti hänet asumaan luokseen. Barezzi järjesti myös Verdille stipendin, jotta tämä voisi opiskella kuuluisassa Milanon konservatoriossa.
Milanon konservatorio ei kuitenkaan hyväksynyt Verdiä oppilaaksi.[2] Hylkäämisen syyt on saatu selville vasta viime aikoina. Runsaat puoli vuosisataa sitten on päätelty seuraavaa: konservatorio oli täynnä oppilaita, Verdi oli ulkomaalainen (Italia oli jaettu monen valtion kesken, joten Milano ja Busseto olivat eri maissa), Verdi oli liian vanha ja soitti pianoa "väärällä tavalla".[3] Kuultuaan hylkäämisestä Barezzi lupasi rahoittaa Verdin yksityiset opinnot. Verdi opiskeli professori Vincento Lavignan johdolla lähinnä kontrapunktia, jossa tämä oli erityisen tarkka. Verdi kirjoitti omien sanojensa mukaan Lavignan opissa ”pelkkiä kaanoneita ja fuugia, kaikenlaisia fuugia ja kaanoneita”.
Kun Verdin edellinen opettaja Provesi kuoli, Bussetossa vapautui urkurin paikka, ja Verdi päätyi urkuriksi kotikaupunkiinsa. Verdi avioitui tukijansa tyttären Margherita Barezzin kanssa 4. toukokuuta 1836. He saivat avioliiton aikana kaksi lasta. Verdi sävelsi, opetti ja johti. Hän oli saanut valmiiksi ensimmäisen oopperansa, Rocesterin, josta ei ole säilynyt yhtään käsikirjoitusta tuolla nimellä. Ei tiedetä muuttuiko Rocester Obertoksi, joka oli Verdin ensimmäinen esitetty ooppera, vai onko Oberto itsenäinen teos. Verdin opettaja Lavigna ehti kuolla ennen kuin Verdi sai Oberton esitetyksi La Scalassa Milanossa, mihin Verdi olisi tarvinnut Lavignan apua. Samaan aikaan Verdien vanhempi lapsi kuoli. Verdit päättivät matkustaa Barezzin lainarahojen turvin Milanoon, jossa Verdi järjesti Obertolle esityksen La Scalaan. Näihin aikoihin Verdien toinenkin lapsi kuoli.
Giuseppe Verdi alkoi säveltää toista oopperaa nimeltä Un giorno di regno (suom. Päivä kuninkaana). Se oli opera buffa, joka ei sopinut Verdin sen hetkiseen mielialaan – hänhän suri lastensa kuolemaa. Työ keskeytyi Verdin sairastumiseen. Kun hän parani, Margherita sairastui vakavasti. Verdi pyysi Barezzia tulemaan Milanoon. Hän saapuikin tuntia ennen Margheritan kuolemaa. Vaimon kuolema masensi Verdiä entisestään. Tässä tilassa hän kirjoitti Un giorno di regnon loppuun, harjoitutti ja esitytti sen. Ooppera epäonnistui täydellisesti, ja Verdi aikoi kokonaan lopettaa säveltämisen.[4]
Ensimmäiset menestykset
Myöhemmin matkalla teatteriin Verdi tapasi Merellin, La Scalan impressaarin. Merelli vei Verdin La Scalaan, jossa hän antoi tälle uuden libreton luettavaksi. Turhautuneena Verdi vei libreton kotiinsa, heitti sen pöydälle niin, että se avautui kohdasta, jossa Verdi näki sanat ”Va, pensiero, sull’ali dorate” (suom. Lennä, ajatus, kultasiivin). Verdi ei saanut yöllä unta. Hän luki librettoa niin monta kertaa, että osasi sen aamulla ulkoa. Tämän jälkeen hän sävelsi Nabuccon, josta tuli hänen ensimmäinen menestysoopperansa. Nabuccon kantaesityksen jälkeen Verdistä tuli kuuluisa. Juuri oopperan kirjoittamiseen innoittanut kuoro Va pensiero oli iskenyt sorretun kansan sydämeen. Myöhemmin siitä tuli Italian risorgimenton, itsenäisyystaistelun tunnus ja Italian valtion epävirallinen kansallislaulu.
Väitetään, että Nabuccon kantaesityksessä Abigaillen roolin laulaneen, uransa ehtoopuolella olleen sopraanon, Giuseppina Strepponin ja Giuseppe Verdin välinen, sittemmin pitkäikäiseksi muodostunut, suhde olisi alkanut näihin aikoihin.lähde? Verdi piti yksityiselämänsä hyvin salassa, joten totuutta ei tiedetä. Myöhemmin he asuivat yhdessä ja menivät naimisiin vuonna 1859. Verdin seuraava ooppera, I Lombardi alla prima crociata, pyrki seuraamaan Nabuccon jalanjälkiä. Se oli tietoisesti isänmaallinen. Siinä oli Va pensieroa vastaava kuoro ”O Signore, dal tetto natio”. Tämän oopperan myötä Verdi sai tutustua ensimmäistä – mutta ei viimeistä – kertaa sensuurin kiemuroihin: esimerkiksi erään aarian alku ”Ave Maria” piti muuttaa muotoon ”Salve Maria”.
”Kaleeriorjuuden” vuodet
Verdin seuraava ooppera, Ernani, perustui Victor Hugon Hernaniin Se nosti säveltäjänsä kansainväliseksi kuuluisuudeksi. Hugo itse ei pitänyt ajatuksesta, että hänen teoksensa alennettaisiin oopperaksi, mutta vuosia myöhemmin tutustuttuaan Ernaniin ja myöhemmin hänen tekstiinsä sävellettyyn Rigolettoon Hugo perui puheensa ja kehui, kuinka Verdi oli onnistunut hänen teostensa muuttamisessa oopperaksi.
Ernani aloitti Verdin elämässä jakson, jota on totuttu sanomaan kaleeriorjuuden vuosiksi – ”Anni di galera”, kuten Verdi itse asian ilmaisi. Näiden yhdeksän vuoden (1842–1851) aikana hän kirjoitti 14 oopperaa, joista vain harvat ovat saaneet mestariteoksen aseman. Huomattavimmat lienevät Shakespeareen perustuva Macbeth sekä Luisa Miller, joissa Verdi käytti ensimmäistä kertaa sävellystekniikoita, jotka hän kehittäisi huippuunsa kolmessa viimeisessä oopperassaan Aida, Otello ja Falstaff. Huomion arvoinen on myös isänmaallinen Attila.
Trilogia
Äänitiedostojen kuunteluohjeet
Victor Hugon tarinaan perustui myös Verdin niin sanotun trilogian ensimmäinen ooppera, Rigoletto. Trilogian kolme oopperaa kuuluvat edelleen kaikkien oopperatalojen kantaohjelmistoon.
Rigolettossa Verdi kehitteli eteenpäin tekniikoita, jotka oli kehittänyt Macbethissa ja Luisa Millerissä. Ooppera ei ollut pelkkä aarioiden, resitatiivien, kuorokohtausten ja meluisien finaalien kokoelma. Musiikki alkoi saada uusia muotoja: Rigoletton ja Sparafucilen keskustelevat murhasta kuin puhuen, parlando, melodian kulkiessa orkesterissa. Kuuluisa, muodoltaan vanhahtava aaria ”La donna è mobile” on täydellinen kuvaus kyynisestä viettelijästä. Viimeisen näytöksen mahtavaa kvartettoa on pidetty parhaana Verdin kirjoittamana ensemblenä. Rigoletto osoittautui mestariteokseksi, joka kiersi seuraavina vuosina ympäri maailmaa.
Vuonna 1852, 39-vuotiaana, Verdi kirjoitti kaksi oopperaa limittäin. Ensimmäisenä valmistui ontuvaan librettoon sävelletty Il Trovatore (suom. Trubaduuri). Vaikka kriitikot eivät siitä pitäneet, Trubaduuri on Verdin suosituimpia ja ehkä esitetyin ooppera, mestariteos sekin. La Traviataa Verdi kirjoitti harjoittaessaan Trubaduuria, ja hänen sanotaan soitintaneen oopperan 13 päivän aikana Trubaduurin harjoitusten ohessa.lähde? La Traviatan kantaesitys epäonnistui, pääosin huonon esiintyjäkaartin ja lavastuksen johdosta. Vasta neljän vuoden kuluttua se esitettiin uudestaan, tällä kertaa kunnollisin edellytyksin. Oopperasta tuli Verdin suosituin.
Kirotut oopperat
Verdi alkoi kyllästyä ”kirottuihin oopperoihin”. Hän kuitenkin kirjoitti Pariisin oopperalle Les Vêpres siciliennes -oopperan. Hän teki säveltäessään Suurelle putiikille (”Le Grande Boutique”, kuten hän Pariisin oopperaa kutsui) monia myönnytyksiä: hän suostui muun muassa säveltämään baletin, joka sijoitettiin oopperan loppupuolelle, jotta tietyt Suuren putiikin rahoittajat ehtisivät paikalle harrastuksiltaan näkemään sen. Ooppera menestyi hyvin Verdin mittapuulla: jos sali on täysi neljännessä esityksessä, on ooppera onnistunut. Hänen seuraava oopperansa Simon Boccanegra oli puolestaan epäonnistunut, mistä nimitys ”kirotut oopperat” tulee.
Verdi oli isänmaanystävä. Hänen panoksensa Italian itsenäistymistaistelussa oli isänmaallinen musiikki: Va pensiero, Patria oppressa (oopperasta Macbeth), Attila ja monet muut olivat liikuttaneet kansan syviä rivejä. Verdin nimeä alettiin käyttää lyhenteenä sanoista ”Vittorio Emmanuele Re d’Italia” (suom. Vittorio Emmanuele, Italian kuningas), kun haluttiin varmistaa kansallisaatteen leviäminen sensuurin sitä estämättä. Verdistä tuli myös Italian ensimmäisen parlamentin jäsen.
1860-luvulla Verdi sävelsi oopperat La forza del destino (suom. Kohtalon voima) ja Don Carlos. Tässä vaiheessa Verdiä pidettiin yleisesti jo parhaansa antaneena säveltäjänä, jonka ura oli laskusuunnassa. Häntä alettiin syyttää Richard Wagnerin imitoimisesta, vaikka, kuten Verdi itse totesi, hän oli käyttänyt kyseessä olleita keinovaroja (johtoaiheita) kauan ennen Wagneria.
Aida ja Requiem
Rossinin kuoltua 13. marraskuuta 1868 Verdi esitti, että italialaiset säveltäjät säveltäisivät yhdessä Rossinin muistoksi Requiemin, johon Verdi itse tarjoutui säveltämään viimeisen osan, Libera men. Erinäisten syiden vuoksi Rossini-sielunmessua ei koskaan esitetty, ja se on edelleen tallessa nuottikustantaja Ricordilla.
Verdiltä tilattiin juhlahymni Suezin kanavan ja Kairon oopperatalon avajaisiin. Tästä Verdi kieltäytyi, mutta innostui seuraavana vuonna oopperan säveltämisestä. Oopperan aiheeksi annettiin vanha egyptiläinen tarina, josta Verdi muokkasi libretisti Antonio Ghislanzonin avulla oopperalle libreton. Oopperan nimeksi tuli Aida. Pariisin valtaus esti kuitenkin pukujen toimittamisen ajoissa Kairoon, joten alkuvuodeksi 1871 suunniteltu kantaesitys siirtyi joulukuulle. Pian Aida esitettiin Milanon La Scalassa ja sen voittokulku alkoi. Verdiä syytettiin taas Wagnerin imitoimisesta. Hän totesi, että on todella mukavaa kuulla 35 työvuoden kuluttua olevansa imitoija.
Ennen Aidan Italian-kantaesitystä La Scalassa sopraano Teresa Stolz sairastui. Odotellessaan Aidansa parantumista Verdi kulutti aikaansa kirjoittamalla jousikvarteton. Verdin Jousikvartetto e-molli on alallaan mestariteos. Verdi itse sanoi: ”En tiedä, onko se hyvä vai huono. Tiedän, että se on kvartetto.”
Vuonna 1873 kansallisrunoilija Alessandro Manzoni kuoli. Verdi kirjoitti hänen muistolleen Messa da Requiemin, joka kantaesitettiin Manzonin kuoleman yksivuotispäivänä. Dramaattista Requiemia on nimitetty jopa Verdin parhaaksi oopperaksi.
Otello ja Falstaff
Lähes 15 vuoteen Verdi ei kirjoittanut yhtään oopperaa, vaikka hänen ystävänsä monesti häntä siihen suostuttelivat. Kuitenkin alkoi tapahtua, kun hänen kustantajansa Ricordi esitteli Verdille Arrigo Boiton, säveltäjän ja libretistin. Sävellystyö kesti vuosia. Verdi ei luvannut mitään ja piti kaiken salassa. Vähitellen ”suklaaprojekti” alkoi muotoutua, ja niin syntyi ooppera Otello William Shakespearen näytelmän pohjalta.
Verdin viimeinen ooppera Falstaff oli myös Boiton Shakespeare-librettoon sävelletty. Libretto perustui näytelmiin Windsorin iloiset rouvat, Henrik IV ja Henrik V. Falstaff oli Verdin ainoa onnistunut opera buffa, koominen ooppera. Otellossa ja Falstaffissa Verdi vei huippuunsa italialaisen oopperan. Ne eivät ole kuitenkaan erityisen suosittuja, sillä ne vaativat yleisöltään paljon. Niiden jälkeen Verdi aikoi lopulta toteuttaa pitkäikäisen unelmansa, säveltää Shakespearen Kuningas Lear, mutta hänen ikänsä ja terveytensä ei sitä sallinut.
Kuolema
Verdi perusti muusikkojen vanhainkodin, Casa Verdin, joka avattiin vasta vuosi hänen kuolemansa jälkeen.[5] Verdin vaimo Giuseppina Strepponi kuoli vuonna 1897. Verdi kuoli 27. tammikuuta 1901. Hänen hautajaisensa olivat vaatimattomat: yksi pappi, yksi risti, yksi kynttilä, ei musiikkia. Musiikkikiellosta huolimatta ihmismassat puhkesivat laulamaan Va pensieroa, kun Verdin arkku kuljetettiin hautausmaalle. ”Hän kuoli uljaasti, kuin taistelija, äänettömästi”, kirjoitti Arrigo Boito ystävälleen.
Teokset
Oopperat
Verdi sävelsi lähes kolmekymmentä oopperaa.[6]
- Oberto, (La Scala, Milano 1839)
- Un giorno di regno (myöhemmin Il finto Stanislao), (Milano, 1840)
- Nabucco (myöhemmin Nabucco), (Milano 1842)
- I Lombardi, (Milano 1843)
- Ernani, (La Fenice, Venetsia 1844)
- I due Foscari, (Rooma 1844)
- Giovanna d'Arco, (Milano 1845)
- Alzira, (Napoli 1845)
- Attila, (Venetsia 1846)
- Macbeth, (Firenze 1847)
- I masnadieri, (Lontoo 1847)
- Jérusalem, (Pariisi 1847)
- Il corsaro, (Trieste 1848)
- La battaglia di Legnano, (Rooma 1849)
- Luisa Miller, (Teatro San Carlo, Napoli 1849)
- Stiffelio, (Trieste 1850)
- Rigoletto, (Venetsia 1851)
- Il Trovatore, (Rooma 1853) / Le Trouvère, (Pariisi 1857)
- La traviata, (Venetsia, 1853)
- Les Vêpres siciliennes, (Pariisi 1855)
- Simon Boccanegra, (Venetsia 1857)
- Aroldo, (Rimini 1857)
- Naamiohuvit, (Rooma 1859)
- Kohtalon voima, (Pietari 1862)
- Don Carlos, (Pariisi 1867)
- Aida, (Kairo 1871)
- Otello, (Milano, 1887)
- Falstaff, (Milano 1893)
Verdin käyttämät äänet
Tärkeimmät soolo-osat yhteensä 224[7]
Kuoroteokset ja uskonnolliset teokset
- Tantum Ergo tenorille ja orkesterille. Sävelletty 1836 L. Machiavellille.
- Suona la tromba kolmiääniselle mieskuorolle ja orkesterille. Sävelletty kesällä 1849; sanat G. Mameli.
- Inno delle nazioni tenorille, kuorolle ja orkesterille, sävelletty 1862 Lontoon maailmannäyttelyä varten, sanat A. Boito.
- Libera me sopraanolle, kuorolle ja orkesterille. Sävelletty 1869 Rossinin muistolle sävellettyyn yhteisrequiemiin.
- Messa da Requiem SATB-solisteille, kuorolle ja orkesterille. Sävelletty 1873–1874 A. Manzonin kuoleman yksivuotispäivän juhlistamiseksi.
- Ave Maria sopraanolle ja jousiorkesterille. Sävelletty 1879–1880 hyväntekeväisyyskonserttia varten. Teksti mahdollisesti Danten käsialaa.
- Pater Noster, viisiääniselle kuorolle a cappella. Sävelletty 1879–1880 hyväntekeväisyyskonserttia varten. Teksti mahdollisesti Danten käsialaa.
- Pietà, Signore tenorille ja pianolle. Sävelletty 1894 ja julkaistu kausijulkaisussa Fata Morgana Sisilian ja Calabrian maanjäristysten uhrien hyväksi. Sanat A. Boiton De profundisin pohjalta.
- Quattro pezzi sacri. Neljä kappaletta, julkaistu 1898:
- Ave Maria sulla scala enigmatica neliääniselle kuorolle a cappella. Sävelletty 1889.
- Stabat Mater kuorolle ja orkesterille. Sävelletty 1896–1897 (?).
- Laudi alla Vergine Maria neliääniselle naiskuorolle. Sävelletty 1887–1888. Sanat Danten Paradison viimeisestä laulusta.
- Te Deum kaksoiskuorolle ja orkesterille. Sävelletty 1895–1896.
Kamarimusiikkia
- Jousikvartetto e-molli. Sävelletty 1873, julkaistu 1876.
- Sei Romanze (1838)
- Non t'accostar all'urna (Jacopo Vittorelli)
- More, Elisa, lo stanco poeta (Tommaso Bianchi)
- In solitaria stanza (Vittorelli)
- Nell' orror di note oscura (Carlo Angiolini)
- Perduta ho la pace
- Deh, pietoso, o addolorata
- L'esule (1839) (Temistocle Solera)
- La seduzione (1839) (Balestra)
- Guarda che bianca luna: notturno (1839)
- Album di Sei Romanze (1845)
- Il tramonto (Andrea Maffei)
- La zingara (S. Manfredo Maggioni)
- Ad una stella (Maffei)
- Lo Spazzocamino (Maggioni)
- Il Mistero (Felice Romani)
- Brindisi (Maffei)
- Il poveretto (1847) (Maggioni)
- L'Abandonée (1849) (Escudier?)
- Stornello (1869) (annon.)
- Pietà Signor (1894) (Verdi et Boito)
Lähteet
Aiheesta muualla
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
