Harmoni tai urkuharmoni on paine- tai imuilmalla toimiva vapaalehdykkäsoitin, jota soitetaan koskettimistolla.[1]
| Harmoni, urkuharmoni | |
|---|---|
 |
|
| Soitinryhmä | vapaalehdykkäsoitin, kosketinsoitin |
| Alkuperämaa / ‑alue | Tanska 1810, Ranska, Yhdysvallat 1800-luku |
| Soittimen ääniala | vaihtelee soitintyypistä riippuen |
| Liittyvä musiikin tyylilaji | hengellinen musiikki, kansanmusiikki, intialainen musiikki |
| Samankaltaisia soittimia | harmonikka |
Toimintaperiaate
Harmonit voivat toimia joko paineilma- tai imuilma-periaatteella.[1]
Paineilmaharmoni
Paineilmaharmonissa ilma harmonin vapaalehdykkäkieliin saadaan palkeista, joita käytetään useimmiten polkimilla. Paineilmaharmonissa syöttöpalje tuottaa ilmaa ilmalaatikkoon, joka voi olla varustettu sykäyksittäistä ilmavirtaa tasoittamaan käytetyllä varastopalkeella sekä ylipaineventtiilillä. Ilmalaatikosta ilma menee kanaviin, joiden suulle kielet on kiinnitetty. Kanavien yläpäissä ovat läppäventtiilit, jotka avautuvat asianmukaisia koskettimia painettaessa, jolloin kanavan lävitse pääsee kulkemaan ilmaa ja kieli värähtelee.[1]
Eräissä harmonityypeissä ilma menee suoraan syöttöpalkeesta ilmalaatikkoon, jolloin soittaja vaikuttaa välittömästi soiton dynamiikkaan.[1]
Imuilmaharmoni
Imuilmaharmoni tuottaa imupaljetta käyttäen alipaineen ilmalaatikkoon, jolloin venttiilien avautuessa ilma virtaa ulkoapäin kielen läpi ilmalaatikkoon. Tässä mallissa ilmalaatikko on rakenteeltaan yksinkertaisempi kuin paineilmaharmonissa.[1]
Rekisterit
Harmonin äänikerroilla eli rekistereillä saadaan aikaan erilaisia soitinvärejä ja sävelkorkeuksia. Harmoneissa on useita kielisarjoja, jotka on jaettu basso- ja diskanttipuoliskoiksi. Kielisarjoja otetaan käyttöön rekisteritappien avulla. Perustasoa kuvataan numerolla 8', minkä lisäksi harmoneissa on tavallisesti 4'- ja 2'-rekisterejä. Äänikertarekisterien lisäksi voidaan käyttää esimerkiksi volyymia lisääviä ja vibratoa synnyttäviä rekisterejä. Niin sanotuilla polvipaisuttimilla voidaan myös säädellä äänenvoimakkuutta.[1]
Historia
Uruissa on käytetty kielipillejä äänensynnyttäjinä 1400-luvulta. Vapaalehdyköitä harmoneissa alettiin ensimmäisen kerran testata 1700-luvun lopulla. Tanskalainen G. J. Grenie rakensi vuonna 1810 ensimmäiset urut, joissa oli vain vapaalehdyköitä. Ne tunnettiin nimellä orgue expressif. Sittemmin paineilmaharmoni kehittyi pääosin Ranskassa ja imuilmaharmoni Yhdysvalloissa.
Imuilmaharmonit alkoivat voittaa paineilmaversion suosiossa erityisesti yksinkertaisen rakenteensa, edullisuutensa sekä helppokäyttöisyyden vuoksi.[1]
Harmonia pidettiin arvossa erityisesti 1800-luvun lopulla. Harmonille on julkaistu lähinnä sovituksia, mutta myös jonkin verran sille tarkoitettuja sävellyksiä.[1]
Harmoni oli erityisesti käytössä kirkoissa, hengellisissä tilaisuuksissa, kouluissa, kodeissa, teattereissa sekä ravintoloissa. Suomessa sillä on ollut erityinen asema pelimannimusiikissa. Harmonin suosio levisi 1960-luvulla erityisesti Kaustisen Purppuripelimannien musiikin saadessa suosiota. Muutoin harmoni on joutunut väistymään pianon ja sähköurkujen vallatessa tilaa.[1]
- Pääartikkeli: Intialainen harmoni
Harmonilla on edelleen merkittävä asema intialaisessa musiikissa. Soitin kulkeutui maahan brittien mukana. Pian soittimesta kehitettiin maassa erityinen käsin pumpattava versio, joka sai välittömästi suosiota pohjois-Intian muusikkojen keskuudessa, koska kulttuuriin kuului istuminen lattialla, mihin jalkapoljinversio ei istunut. Soitin oli myös paljon helpompi soittaa kuin siihen asti suosiossa ollut säestyssoitin sarangi. Toiskätisyys soitettaessa ei myöskään muodostanut ongelmaa, koska intialainen musiikki ei käytä soinnutusta ja yksi käsi riittää melodian soittamiseen. Harmonia käytetään lähes kaikentyyppiseen musiikkiin, lukuun ottamatta Etelä-Intian musiikkia.[2]
Harmoninsoittajia
Merkittäviä suomalaisia harmoninsoittajia ovat muun muassa Kaisu Försti, Arvo Myllykangas, Toimi Uusitalo ja Veli Valo.[1] Uudemman polven soittajiin kuuluvat muun muassa Timo Alakotila, Eero Grundström ja Milla Viljamaa, jonka harmoonimusiikkia sisältävä soololevy Minne palkittiin 2012 Teosto-palkinnolla.
Suomalaisia harmoninvalmistajia
Suomessa on valmistettu imuilmaharmoneja tehdasmaisesti 1860-luvulta.[1] Yhteensä Suomessa on toiminut 15 harmoneja valmistavaa tehdasta. Nykyisin harmoneja rakennetaan vain erikoistilauksesta.[3]
Suomen suurin harmonien rakentaja on ollut Kangasalan urkutehdas[4], joka valmisti 10 000 harmonia vuoteen 1984 mennessä, jolloin sen toiminta päättyi.[5]
Merkittävä suomalainen harmonitehdas oli Nummelan harmoonitehdas, jonka perustajiin kuului Kangasalla E. J. Hedénin harmoonitehtaassa työskennellyt tehtaan omistajan poika J. E. Hedén.[6]
Jyväskylässä toimi Halonen ja Kumpp -niminen harmonitehdas (myös Halosen harmoonitehdas, perustettu 1902, perustajat Aapeli Halonen ja Jaakko Rusanen). He olivat saaneet oppinsa Sortavalan maalaiskunnassa Eero Mäkisen harmonitehtaassa.[7]
Lapuasta tuli myöhemmin Suomen suurin harmonien rakentamiskeskus. Toiminnan aloittivat Juha Saarimaa ja Elias Sillanpää, jotka valmistivat ensimmäiset harmonit. Sillanpää aloitti harmonien kaupallisen valmistuksen 1875. Toimintaa jatkoi hänen poikansa Vihtorinpoika Sillanpää ainakin vuoteen 1916. Jussi Aho ja Kustaa Niemi perustivat 1879 Jussi Ahon ja Kustaa Niemen Harmoonitehtaan. Muita olivat K. W. Perälä, joka aloitti harmonien rakentamisen 1893, ja A. Källmann vuonna 1897.[5]
Kangasalla toimi harmonitehdas Veljekset Pulkkila. Tamperelainen harmoninrakentaja oli Yrjö Pilvinen, joka teki sekä pianoja että harmoneja. Toinen tamperelainen merkittävä harmoninrakentaja oli Juho Hirvelä. Uukuniemellä harmoneja alkoi rakentaa vuodesta 1903 alkaen A. J. Tiainen.[5][8]
Lähteet
Aiheesta muualla
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
