From Wikipedia, the free encyclopedia
Unescon yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta on YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescon ja sen jäsenvaltioiden yhteinen sopimus, jonka Unescon yleiskonferenssi hyväksyi 17. lokakuuta 2003. Sen tavoitteena on edistää aineettoman kulttuuriperinnön vaalimista lisäämällä tietoisuutta aineettoman kulttuuriperinnön merkityksestä paikallisella, kansallisella ja kansainvälisellä tasolla yhteistyössä yhteisöjen, ryhmien ja kansalaisjärjestöjen kanssa sekä tarjota kansainvälistä yhteistyötä ja apua.
 |
Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Finlexissä on virallisia suomennoksia, joten omat suomennokset korvattava niillä. |
| Unescon yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta | |
|---|---|
 |
|
| Allekirjoitettu | 17. lokakuuta 2003 |
| Allekirjoituspaikka |
Pariisi  |
| Voimaantulopäivä | 20. huhtikuuta 2006 |
| Osapuolet | |
| Ratifioijat | 180 valtiota |
Unescon yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta on YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescon ja sen jäsenvaltioiden yhteinen sopimus. Siinä määritellään aineettoman kulttuuriperinnön olevan "käytäntöjä, kuvauksia, ilmauksia, tietoa, taitoja – sekä niihin liittyviä välineitä, esineitä, artefakteja ja kulttuurisia tiloja – jotka yhteisöt, ryhmät ja joissain tapauksissa yksityishenkilöt tunnustavat osaksi kulttuuriperintöään". Sopimus tunnistaa myös näihin liittyvät välineet, esineet ja kulttuuriset tilat osaksi aineetonta kulttuuriperintöä. Unesco hyväksyi sopimuksen vuonna 2003, mutta ilmiönä aineeton kulttuuriperintö on yhtä vanha kuin ihmiskunta. Sen ilmenemismuotoja voivat olla esimerkiksi suulliset perinteet, esittävät taiteet, sosiaalisen elämän käytännöt, rituaalit ja juhlamenot tai luontoa ja maailmankaikkeutta koskevat tiedot, taidot ja käytännöt. Aineeton kulttuuriperintö säilyy ja välittyy elävänä ja muuntuvana sukupolvilta seuraaville. Tällaisen kulttuuriperinnön avulla voi Unescon mukaan edistää kulttuurien välistä vuoropuhelua ja vahvistaa ihmisten kunnioitusta erilaisia elämäntapoja kohtaan. Erityisen tärkeää aineettoman kulttuuriperinnön ymmärtäminen on erilaisten vähemmistöjen ja valtaväestön yhteiselon sujumisen ja kulttuurisen moninaisuuden säilymisen kannalta.[1]
Yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta hyväksyttiin vuonna 2003 Unescon yleiskokouksessa. Sopimus astui voimaan vuonna 2006, kun 30 Unescon jäsenvaltiota oli saattanut sen voimaan. Heinäkuussa 2020 yleissopimuksen piiriin kuului 180 valtiota.[2]
Yleissopimuksen tavoitteina on edistää aineettoman kulttuuriperinnön vaalimista, taata eri yhteisöjen, ryhmien ja yksilöiden aineettoman kulttuuriperinnön kunnioittaminen, lisätä tietoisuutta aineettoman kulttuuriperinnön merkityksestä paikallisella, kansallisella ja kansainvälisellä tasolla ja vahvistaa siten myös keskinäistä yhteisymmärrystä sekä tarjota kansainvälistä yhteistyötä ja apua. Yleissopimus antaa raamit tavoitteiden toteuttamiseen, mutta jättää myös tilaa kansallisille tulkinnoille ja vapauden valita toimeenpanotapa. Sopimus määrittelee, että "sopimuksen osapuolen tulee ryhtyä tarvittaviin toimiin aineettoman kulttuuriperinnön suojelemiseksi omalla alueellaan [...] [sekä] tunnistaa ja määritellä alueellaan esiintyvän aineettoman kulttuuriperinnön eri elementit". Tämän kartoittamisen on tarkoitus tapahtua yhteistyössä yhteisöjen, ryhmien ja asianmukaisten kansalaisjärjestöjen kanssa. Käytännössä sopimuksen osapuolen tulee luetteloida alueensa aineeton kulttuuriperintö ja päivittää tätä luetteloa säännöllisesti.[1]
Luetteloinnin lisäksi sopimus velvoittaa osapuolta laatimaan ja ottamaan käyttöön yleisen toimintalinjauksen aineettoman kulttuuriperinnön suojelemiseksi, nimeämään tai perustamaan vähintään yhden asiantuntijaelimen ja edistämään aineettoman kulttuuriperinnön vaalimisen kannalta hyödyllistä tutkimusta. Muita sopimuksen asettamia velvoitteita ovat esimerkiksi tiedon levittäminen elävää kulttuuriperintöä uhkaavista tekijöistä.[1]
Unescon yleissopimus määrittelee kaksi kansainvälisellä tasolla toimivaa aineettoman kulttuuriperinnön luetteloa ja yhden rekisterin. Tämän lisäksi sopimusvaltiot laativat omat kansalliset luettelot alueensa aineettomasta kulttuuriperinnöstä. Kesäkuussa 2022 Ihmiskunnan aineettoman perinnön luettelossa on 529 kohdetta 139 maasta, Kiireellistä suojelua vaativan aineettoman kulttuuriperinnön luettelossa on 71 kohdetta 38 maasta ja Parhaiden käytäntöjen rekisterissä on 29 ohjelmaa, käytäntöä ja aktiviteettia 26 maasta.[3]
Yleissopimuksen johdannossa Unesco[1]
Yleissopimus sisältää seuraavat määräykset:[1]
Toisin kuin muut Unescon yleissopimukset, tämä yleissopimus alkaa ilmoittamalla sen tarkoitukset, jotka ovat:[1]
Aineettomalla kulttuuriperinnöllä tarkoitetaan "perinteitä tai eläviä ilmaisuja, jotka ovat peritty esi-isiltämme ja siirtyneet jälkeläisillemme, kuten suulliset perinteet, esittävät taiteet, sosiaaliset käytännöt, rituaalit, juhlatapahtumat, luontoa ja maailmankaikkeutta koskevat tiedot ja käytännöt tai tiedot ja taidot. valmistaa perinteisiä käsitöitä".[4] Yleissopimus määrittelee sen seuraavasti:[1]
»"Aineettomalla kulttuuriperinnöllä" tarkoitetaan käytäntöjä, kuvauksia, ilmauksia, tietoa, taitoja – sekä niihin liittyviä välineitä, esineitä, artefakteja ja kulttuurisia tiloja – jotka yhteisöt, ryhmät ja joissain tapauksissa yksityishenkilöt tunnustavat osaksi kulttuuriperintöään. Tätä aineetonta kulttuuriperintöä, joka siirtyy sukupolvelta toiselle, yhteisöt ja ryhmät luovat jatkuvasti uudelleen suhteessa ympäristöönsä, vuorovaikutuksessa luonnon ja oman historiansa kanssa, ja se tuo heille tunteen identiteetistä ja jatkuvuudesta, edistäen siten kulttuurisen moninaisuuden ja inhimillisen luovuuden kunnioitusta. Tässä yleissopimuksessa keskitytään ainoastaan sellaiseen aineettomaan kulttuuriperintöön, joka vastaa nykyisiä ihmisoikeuksia koskevia asiakirjoja sekä täyttää vaatimukset yhteisöjen, ryhmien ja yksilöiden välisestä kunnioituksesta ja kestävästä kehityksestä.»
Yleissopimus toimii sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla. Kansallisella tasolla sopimusvaltioiden on "ryhtyä tarvittaviin toimiin aineettoman kulttuuriperinnön suojelemiseksi omalla alueellaan". Näihin toimenpiteisiin kuuluvat sen alueella olevan aineettoman kulttuuriperinnön tunnistaminen, asianmukaisten säädösten hyväksyminen, koulutuksen edistäminen ja niin edelleen. Lisäksi näitä toimenpiteitä toteuttaessaan jokaisen osapuoli on "pyrkii varmistamaan tällaista kulttuuriperintöä luovien, ylläpitävien ja välittävien yhteisöjen, ryhmien ja tarpeen vaatiessa myös yksilöiden mahdollisimman laajan osallistumisen ja osallistamaan heitä aktiivisesti aineettoman kulttuuriperinnön hallintaan."[1]
Kansainvälisellä tasolla tämä yleissopimus edistää kansainvälistä yhteistyötä, joka sisältää "tietojen ja kokemusten vaihtoa, yhteishankkeita sekä osapuolille suunnatun apumekanismin luomista" muille sopimusvaltioille.[1]
Yleissopimuksen komitea julkaisee ja ylläpitää kahta aineettoman kulttuuriperinnön luetteloa, jotka ovat
Museovirasto vastaa yleissopimuksen toimeenpanosta Suomessa.
Sopimuksella perustetaan aineettoman kulttuuriperinnön rahasto, jonka käytöstä päättää toimikunta. Rahasto koostuu pääasiassa sopimusvaltioiden ja Unescon yleiskonferenssin varoista.[1]
Kulttuuripolitiikan maailmankonferenssi Mexico Cityssä vuonna 1982 oli yksi ensimmäisistä kansainvälisistä tilaisuuksista, joissa mainittiin "aineettoman perinnön" säilyttäminen. Konferenssissa määriteltiin kulttuuriperinnön käsittävän "sekä aineelliset että aineettomat teokset, joiden kautta ihmisten luovuutta ilmaistaan", ja pyysi Unescoa ja jäsenvaltioita ryhtymään toimiin tällaisen perinnön suojelemiseksi.[5]
Unesco hyväksyi vuonna 1989 suosituksen perinteisen kulttuurin ja kansanperinteen suojelemisesta ensimmäisenä oikeudellisena välineenä aineettoman kulttuuriperinnön suojelemiseksi. Tämä suositus heijasti aikaisemman Mexico Cityn konferenssin ajatuksia. Unesco toteutti joitakin edistämisohjelmia lisätäkseen tietoisuutta tästä suosituksesta, mutta ne eivät olleet kovin onnistuneita. 1990-luvun lopulla pidettiin kuitenkin tämän suosituksen arvioimiseksi konferenssi, jossa tuotiin esiin joitakin yleissopimuksen laadinnassa huomioitavia ongelmia. Tässä mielessä tämä suositus oli tärkeä askel.[5]
Unesco käynnisti vuonna 1997 ihmiskunnan suullisen ja aineettoman perinnön mestariteosten julistamisohjelman, jonka tarkoituksena on lisätä tietoisuutta aineettoman perinnön tärkeydestä. Tämä ohjelma julisti yhteensä 90 mestariteosta vuosina 2001–2005 ja sysäsi liikkeelle yleissopimuksen valmistelun.[6]
Jäsenvaltioiden pyynnöstä pääjohtajan tekemässä alustavassa tutkimuksessa aineettoman kulttuuriperinnön turvaamisesta suositeltiin uuden kansainvälisen standardin asettavan asiakirjan luomista.[5]
Vuonna 2001 yleiskonferenssi hyväksyi toisen asiakirjan, yleismaailmallisen julistuksen kulttuurisesta monimuotoisuudesta, joka sisältää myös artikloja, jotka koskevat "perinnön kaikissa muodoissa" säilyttämistä.[7] Tämä julistus ja sen toimintasuunnitelma esittivät tulevan yleissopimuksen perusajatuksen ja auttoivat sen kehittämisessä.[5]
Monien kahden vuoden aikana pidettyjen kokousten tuloksena yleissopimusluonnos tuotiin yleiskonferenssille ja hyväksyttiin vuonna 2003.
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
