Taikatemppu
esittävän taiteen muoto From Wikipedia, the free encyclopedia
esittävän taiteen muoto From Wikipedia, the free encyclopedia
Taikatemppu eli taikominen on viihteellinen esitys, joka luo katsojille illuusion yliluonnollisesta taikuudesta. Taikatemppujen tekijästä käytetään nimityksiä taikuri, silmänkääntäjä ja illusionisti.
Taikatempuista tuli länsimaissa 1700-lukuun mennessä suosittu viihteenlaji, ja menestyneimmät taikurit saattoivat nousta hyvin varakkaiksi. Varhaisen 1700-luvun tunnetuimpia taikureita oli brittiläinen Isaac Fawkes, joka esitteli kehittyneitä mekaanisia taikatemppulaitteitaan suurilla messualueilla. Italialainen Giuseppe Pinetti sai Fawkesilta vaikutteita ja esiintyi manner-Euroopassa usein myös kuninkaallisille. 1800-luvulla esiintynyt skotlantilainen John Henry Anderson, “Pohjoisen velho”, tunnettiin suurikokoisista taikurintarvikkeistaan.[1]
Ranskalaista Jean-Eugène Robertia (1805–1871) eli Robert-Houdinia pidetään nykyaikaisen taikomisen isänä. Robert-Houdin oli innovaattori ja avasi Pariisissa oman taikateatterin vuonna 1845. Hänet tunnetaan esimerkiksi itseliikkujistaan ja taikatempuista kirjoittamistaan kirjoista. Ranskalainen Buatier de Kolta oli myös merkittävä taikurikeksijä, joka kehitti esimerkiksi naisen katoamistempun, “De Kolta -tuolin”. Myös belgialaissyntyinen Servais Le Roy tunnettiin useista taikatemppuihin liittyvistä keksinnöistään, kuten Asrah-levitaatiosta, jossa kankaalla peitetty avustaja taiotaan leijumaan ilmaan ja katoamaan kun kangas vedetään pois. Englantilainen Selbit (Percy Tibbles) kehitti vuonna 1921 “naisen läpi sahaaminen” -illuusionsa, josta yhdysvaltalainen Horace Goldin kehitti muunnelman “naisen sahaaminen kahtia”. Yhdysvaltalainen Guy Jarrett kehitti “21 hengen kaappi” -illuusion, jossa tyhjästä kaapista saatiin ilmestymään 21 ihmistä. Hän kehitti muitakin useita edelleen käytössä olevia menetelmiä, kuten sen, jolla elefantti saatiin ilmestymään näyttämölle. Eteläafrikkalaissyntyinen Robert Harbin kehitti “siksak-tyttö” -illuusionsa, jossa kaapissa seisova avustaja jaetaan kolmeen osaan.[2]
1800-luvun tunnetuimpia illusionisteja oli ranskalainen Alexander Herrmann, “Herrmann suuri”. Hänen jälkeensä maailmanmaineeseen nousivat yhdysvaltalainen Harry Kellar ja englantilainen John Nevil Maskelyne. Saksalaissyntyinen Sigmund Neuberger, “Suuri Lafayette”, yhdisti suurella mittakaavalla tekemiinsä illuusioihin suuria eläimiä. Budapestiläissyntyinen kahlekuningas Harry Houdini oli sensaatio Yhdysvalloissa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, ja hänen pakoilluusioitaan esitetään edelleen. Muita aikakauden tunnettuja yhdysvaltalaisia illusionisteja olivat Howard Thurston ja Harry Blackstone. Channing Pollock oli 1900-luvun puolivälin etevimpiä manipulaattoreita, joka tunnettiin esimerkiksi kyyhkysten taidokkaasta esiintaikomisesta. Viime vuosikymmenien menestyksekkäimpiä illusionisteja ovat olleet Siegfrid ja Roy, joiden esityksissä käytettiin muun muassa tiikereitä.[3]
1900-luvun taitteen ajan tunnetuimpia lähitaikureita olivat Yhdysvalloissa toimineet ruotsalaissyntyinen Nate Leipzig ja puolalais-itävaltalaissyntyinen Max Malini sekä hollantilainen Fred Kaps. Virtuoosimainen kanadalainen Dai Vernon (1895–1992) on ollut monen lähitaikurin esikuva. Albert Goshman oli tunnettu erityisen taitavana harhauttajana.[4]
1900-luvun tunnettuja koomikkotaikureita ovat esimerkiksi englantilainen Tommy Cooper sekä yhdysvaltalaiset Carl Ballantine ja Penn ja Teller -kaksikko, jonka esiintymisiin kuuluu taikatemppujen menetelmien paljastaminen.[5]
Tunnettuja televisioajan taikureita ovat olleet esimerkiksi brittiläinen David Nixon, yhdysvaltalainen Mark Wilson, kanadalainen Doug Henning, yhdysvaltalainen David Copperfield, brittiläinen Paul Daniels ja yhdysvaltalainen David Blaine.[6]
Katoamis- ja luomistemput toteutetaan usein erilaisten salataskujen ja -lokeroiden avulla. Yleisö ei enää välttämättä hämmästy, jos taikuri vetäisee hatustaan kaniinin, koska silinterihatun välipohjasta on jo tullut klisee, mutta tekniikkaa silti yhä käytetään. Salalokeroiden ja varsinkin oman käden käyttö esineiden piilottamiseen vaatii usein huomattavaa näppäryyttä. Taikureiden on harjoiteltava kauan saadakseen kolikon piilottaneen kätensä näyttämään luonnolliselta (palmeeraus).
Yksi perustekniikoista on harhauttaminen, jossa yleisön mielenkiinto kohdistetaan toisaalle, jotta se ei huomaisi taikurin puuhaavan sillä välin jotakin muuta. Taikuri voi esimerkiksi napsauttaa sormiaan tai pyytää yleisöä katsomaan kättään. Vaikka yleisön huomio kiinnittyisi käteen vain silmänräpäyksen ajaksi, taitava taikuri ehtii sillä välin hoitaa tarvittavat asiat toisella kädellään. Optisia illuusioita käytetään esineiden kadottamiseen tai niiden koon muuttamiseen. Näitä voivat olla peilit tai esimerkiksi laatikon kylkeen maalatut optiset harhat, jotka saavat laatikon näyttämään pienemmältä kuin se todellisuudessa on.
Taikatempun tarkoitus on viihdyttää ja ihmetyttää. Vaikka yleisö tietää taikurin huijaavan, se saa nautintoa taikurin taitavuudesta ja oveluudesta. Yleensä taikurit eivät paljasta salaisuuttaan yleisölle. Salaisuuden kertomisen on oletettu tuhoavan taikomisen taiteenlajina, sillä jos katsoja tietää tempun toimintatavan, hän ei enää nauti esityksestä. Koska taikurien on saatava toimeentulonsa, he harvoin paljastavat kenellekään salaisuuksia. Luvallista on kuitenkin paljastaa salaisuuksia henkilöille, jotka haluavat tulla taikureiksi. Siksi useimpien temppujen salaisuus on paljastettu erilaisissa taikakirjoissa ja -lehdissä, mutta niissäkin kielletään salaisuuksien paljastaminen ulkopuolisille. Tämä ei ole kuitenkaan vähentänyt taikatemppujen suosiota esitysmuotona, sillä uusia taikatemppuja keksitään jatkuvasti.
Televisiotaikurien ei yleensä hyväksytä käyttävän hyväkseen kameroiden tai videonauhan editoinnin suomia petkutusmahdollisuuksia. Sellaisen rajaamiseksi pois useimmat heistä esiintyvät elävän yleisön edessä.
