Suomalaisten alkuperä on muiden länsiuralilaisten ja itämerensuomalaisten kansojen tavoin Volga-, Oka- ja Kama-jokien välillä nykyisen Venäjän alueella. Tällä alueella syntyi myös tulevien itämerensuomalaisten geneettinen perusta.[1] Suomalaisten esivanhempien muuttoaaltoja länteen on ollut ainakin kaksi. He alkoivat siirtyä Dneprin yläjuoksulle ja sieltä Väinäjoen yläjuoksulle, josta he lopulta siirtyivät jokea pitkin kohti Itämerta 1250–1000-luvuilla ennen ajanlaskun alkua. Toinen muuttoaalto toi itämerensuomalaisten pääjoukon Suomen lounaisrannikolle noin 800-luvulla eaa.[2][3]
Muuttoaaltojen noin 80–100 sukupolven aikana kieli muutti täysin muotoaan, vaikka säilyttikin suomalais-ugrilaiset juurensa. Myös aineellinen kulttuuri muuttui siirtymisen aikana, vaikkakin Itämeren rannoilla muodostunut itämerensuomalainen kulttuuri säilytti jatkuvasti juurensa naapureistaan erottuvalla tavalla.[4][5]
Suomalainen aineellinen kulttuuri itsenäistyi laajemmasta itämerensuomalaisesta kulttuurista 600–700-luvuilla, ja 800-luvulle tultaessa Suomessa vallinnut metalliesinekulttuuri oli kehittynyt omintakeiseksi.[6][7] Samaa ajankohtaa voidaan pitää laajasti katsottuna itsenäisen suomen kielen syntyajankohtana, vaikkakin sen esihistoria ulottuu muiden itämerensuomalaisten kielten tavoin pitkälle menneisyyteen.[6]
Kielitieteen perusteella sitä länsiuralilaista kieltä, josta haarautuivat myöhemmin itämerensuomi, saame ja mordva, puhuttiin alun perin jossain Volga-, Oka- ja Kama-jokien alueella. Tällä alueella syntyi myös tulevien itämerensuomalaisten geneettinen perusta.[1] Tästä alkukodista uralilainen kieli levisi itään ja länteen.[8][9][10]
Alueelta tunnetaan monia erilaisia arkeologisia kulttuureja ja keramiikkatyylejä ja se on ollut monille varhaisille ihmisryhmille houkutteleva alue. Tärkeimpiä alueen arkeologisia kulttuureja olivat kuoppakampakeramiikka, Volosovon kulttuuri, sekä sen syrjäyttänyt Fatjanovon kulttuuri. Näiden ja muiden alueella vaikuttaneiden kulttuurien vuorovaikutuksessa syntyi erilaisia etnisiä ryhmiä, joista yksi oli pääasiassa tekstiilikeramiikkaa valmistanut ja länsiuralilaista kieltä puhunut ryhmä. Tämän tekstiilikeramiikkaa valmistaneen ryhmän alueen eteläpuolella puolestaan syntyi ajanlaskua edeltäneen toisen vuosituhannen jälkipuolella uudenlainen, niin sanotuksi kehittyneeksi tekstiilikeramiikaksi kutsuttu keramiikkaryhmä. Näistä keramiikkaryhmistä muodostui taas ajan laskua edeltäneen ensimmäisen vuosituhannen alussa niin sanottu Ananjinon kulttuuri.[1]
Ensimmäinen muuttoaalto
Tältä alueelta lähtivät ensin liikkeelle saamelaisten esivanhemmat. Nämä tekstiilikeramiikka valmistaneet ja kielellisesti pohjoista länsiuralilaista kieltä puhuneet ryhmät lähtivät luoteeseen Volgan keski- ja yläjuoksun alueelta 1700–1300-luvuilla ennen ajanlaskun alkua. Liikkumiseensa ryhmät käyttivät ikivanhoja kulkureittejä pitkin Pohjois-Venäjän jokia. Osa näistä ihmisistä sijoittui Karjalaan, Laatokan ja Ilmajärven välimailla ja vielä idemmäs. Yhdestä näistä Sisä-Suomen järvialueelle päätyneistä ryhmistä muodostuivat myöhemmin saamelaiset.[11][12]
Saamelaisten esivanhempien eteläpuolella asuneiden suomalaisten ja muiden itämerensuomalaisten esivanhemmat, alkoivat puolestaan siirtyä länteen 1250–1000-luvuilla ennen ajanlaskun alkua. Nämä niin sanottua kehittynyttä tekstiilikeramiikka valmistaneet ryhmät liikkuivat länteen vanhoja käytössä olleita reittejä pitkin, ensin Dneprin yläjuoksulle ja sieltä Väinäjoen yläjuoksulle, jota pitkin he lopulta siirtyivät kohti Itämerta.[4][12]
Syytä näiden ihmisryhmien vaellukselle ei tiedetä. Samalta alueelta olivat lähteneet länteen tuhansia vuosia aiemmin myös kampakeraamiset metsästäjä-keräilijät ja kymmenet muut yhteisöt ennen heitä ja heidän jälkeen. Kehittyneen tekstiilikeramiikan eli itämerensuomalaisten esivanhempien ensimmäisen muuttoaallon saapuivat nykyisen Viron alueelle noin 1100–100-luvuilla ennen ajanlaskun alkua.[4]
Toinen muuttoaalto
_mukaan.png)
Toiselle muuttoaallolle tyypillistä ovat vesireittien varrelle toistensa yhteyteen perustetut linnoitetut asuinpaikat, karjankasvatus ja alkeellinen maanviljely sekä hevosten käyttäminen ratsuina.[14][15] Asuinpaikkoja ryhdyttiin rakentamaan Volgan ja Okan alueelle noin 1000–900-luvulla ennen ajanlaskun alkua ja ne levisivät sieltä nopeasti länteen, samaa reittiä kuin ensimmäinen muuttoaalto. Linnoitettujen asuinpaikkojen yhteisöt olivat suurempia kuin Itämeren rannoille aiemmin asettuneet heimot. Ne koostuivat noin 50–100 hengen kiinteistä yhteisöistä, joilla oli melko varmasti jonkinlainen aiempia heimoja selkeämpi valtahierarkia, ja ne todennäköisesti olivat sotaisampia. Näiden yhteisöjen käyttäytymisestä kertoo esimerkiksi se, että Kivutkalnsissa nykyisen Latvian alueella ne perustivat oman linnoitetun asuinpaikkansa paikallisten ihmisten hautapaikan päälle.[15]
Itä-Latviaan ja Väinäjoen alajuoksulle linnoitetut asuinpaikat laajenivat 1000-luvun jälkeen eaa. ja Viron rannikolle ne saapuivat 800-luvun keskivaiheilla eaa. Tämä länsiuralilaisten vaellus kulki läpi Dneprin rantojen balttilaisten asuinpaikkojen. Sen seurauksena erityisesti Väinäjoen alueella syntyi länsiuralilaisten ja balttilaisten seka-asutuksen kulttuuri, mikä näkyy nykyisen suomen kielen sanastossa laajasti.[15]
Muuttoaalto ei ollut yhden suuren ihmisryhmän vaeltamista kuormastojen kanssa, vaan se koostui monien ryhmien liikkumisesta pitkin länteen vieviä vesireittejä. Vaellukseen kuuluivat etujoukot, perusväki, jäljessä tulevat osan taivaltaessa nopeasti ja toisten hitaammin. Matkalle myös varmasti jäätiin, ja osa saattoi kulkea myös vastakkaiseen suuntaan.[14]
Viron pohjois- ja länsirannikolle muuttoaallon pääjoukko saapui noin 800-luvun keskivaiheilla eaa. Siellä he kohtasivat varhaista germaanikieltä puhuneita ryhmiä, joiden kieli vaikutti itämerensuomen äännerakenteeseen ja tarjosi kieleen lukuisia uusia lainasanoja. Ensimmäisen muuttoaallon ryhmät olivat pysyneet loitolla germaaninkielisestä väestöstä, mutta linnoitettujen asuinpaikkojen toinen muuttoaalto perusti asuinpaikkansa aivan heidän keskelle. Pääjoukko ei myöskään pysähtynyt Viron rannikolle vaan suuntautui pian myös meren yli Suomeen, jonne muuttoaallon etujoukot olivat päätyneet jo aiemmin. Yhdessä Laatokan suunnalta tulleen väestön kanssa nämä ryhmät asuttivat myös Keski-Ruotsin itäosan. johon muuttoaalto pysähtyi. Seuraavia vuosisatoja luonnehtii Viron, Suomen ja Keski-Ruotsin rannikkoalueiden tiiviit yhteydet, jotka perustuivat niiden väestöjen yhteiseen itämerensuomalaiseen etniseen taustaan.[16]
Kulttuuri ja kieli leviävät ja hajoavat
Itämerensuomi kehittyi Pohjois-Virossa myöhäiskantasuomeksi, jossa omaleimainen aineellinen kulttuuri kehittyi jatkuvasti ja josta vaikutteet levisivät lähialueille. Tältä alueelta kehittyivät lopulta kaikki muut itämerensuomalaiset kielet paitsi eteläviro. Täältä tuleva suomen kieli levisi ensin kapealle ja rajalliselle alueelle Suomen lounais- ja länsirannikolle vanhemmalla roomalaisella rautakaudella, missä oli jo varhaisempaa itämerensuomalaista asutusta. Geneettisten isälinjojen pohjalta voidaan arvella, että valtaosa Etelä-Suomeen aiemmin vaeltaneista saamelaisten esivanhemmista ei vaeltanut muualle, vaan he vaihtoivat kielensä tämän kehityksen aikana itämerensuomeksi. Seuraavaksi kulttuuri levisi ensin Kokemäenjoen suistoon ja sieltä sisämaahan Hämeeseen ja itään aina Karjalaan ja Vepsään asti. Karjalaan päädyttyään 600–700-luvuilla itämerensuomen sisäinen yhtenäisyys oli hävinnyt, ja yhteys sen kulttuurin ja kielen etäisempien osien välillä heikkeni tai katkesi kokonaan.[17]
Suomalaisen kulttuurin itsenäistyminen
Suomalainen aineellinen kulttuuri itsenäistyi 600–700-luvuilla, vaikka se säilytti myös yhteneväisyyksiä Pohjois-Viron kanssa. Nyt se kuitenkin muodosti monia omaperäisiä esinetyyppejä joita tavataan muualta vain tuontitavarana. Näitä olivat esimerkiksi useat erilaiset soljet, rannerenkaat sekä omat keihäänkärki- ja taisteluveitsityypit.[6] 800-luvulle tultaessa Suomessa vallinnut metalliesinekulttuuri, erityisesti naisten korut ja eri asetyypit, oli kehittynyt omintakeiseksi, ja sillä oli kotoperäisiä piirteitä runsaammin kuin milloinkaan aiemmin. Tämän kehityksen pyrkimyksenä oli mahdollisesti tarkoitus ilmaista erityistä ”suomalaista” identiteettiä, joka syntyi mielikuvasta yhteisestä alkuperästä ja keskinäisestä samankaltaisuudesta.[7] Varhaista viikinkiaikaa, noin 800-lukua, voidaan pitää itsenäisen suomen kielen syntyajankohtana, vaikkakin sen esihistoria ulottuu muiden itämerensuomalaisten kielten tavoin pitkälle menneisyyteen. Kieli ei kuitenkaan ollut yhtenäinen edes Länsi-Suomessa, vaan se koostui erilaisista puhetavoista. Esimerkiksi lounaisrannikon kieli poikkesi vahvan germaanivaikutuksen vuoksi Hämeen murteesta, jota pidetään pohjoisen itämerensuomen puhtaimpana seuraajana.[6]
Ristiretkiajalla, noin 1000-luvulta eteenpäin, Suomen kulttuurialueet voidaan jakaa naisten käyttämien korujen perusteella lounaissuomalaiseen, hämäläiseen ja savolais-karjalaiseen kulttuurialueeseen.[18]
Suomalaisten DNA on samankaltainen muun Euroopan geenien kanssa ja niiden perusta syntyi länsiuralilaisten kansojen lähtöalueella Volga-, Oka- ja Kama-jokien välillä nykyisen Venäjän alueella.[1][19] Kaikilla Euroopan kansoilla on idästä tulleita geneettisiä jälkiä, eikä suomalaisten itäinen osuus ole verrattain merkittävä. Itäisyys nousee vähän kerrallaan itään mentäessä ja laskee hitaasti mentäessä länteen. Suomalaisten länsipuolella olevilla kansoilla on hivenen enemmän läntistä komponenttia kuin suomalaisilla, itäpuolella taas hivenen enemmän itäistä.[20] Isältä pojalle periytyvä Y-kromosomi näyttää kuitenkin kahden geneettisesti eroavan alueen olemassaolon.[19]
Isälinjat
Suomen yleisin miesten haploryhmä on N3a (toisen merkintätavan mukaan N1c1), jota esiintyy 63,2 prosentilla miespuolisesta väestöstä. Pohjois-Savossa tämän isälinjan esiintymistiheys on lähes 80 %.[21] Tämä Sisä- ja Itä-Suomessa erityisen yleinen haploryhmä on yleinen myös muilla suomalais-ugrilaisia ja balttilaisia kieliä puhuvien kansojen keskuudessa. Esimerkiksi virolaisilla (35,7 %), karjalaisilla (43 %), saamelaisilla (47,2 %), kuten myös balttialaisilla liettualaisilla ja latvialaisilla (36,7–41,9 %) se on yleinen. Sitä esiintyy usein myös joillain Siperian kansoilla, kuten nenetseillä (40,5 %), hanteilla (38,3 %) ja udmurteilla (56,3 %) Tätä haploryhmää ei kuitenkaan esiinny Keski-Euroopassa. Skandinaviassa se on harvinainen Pohjois-Norjaa lukuun ottamatta. Kaikilla N3a-haplotyypin haaroilla on yhteinen esivanhempi noin 5 000 vuoden päässä menneisyydessä, jossain idässä.[19]
Toinen suuri haploryhmä on Länsi-Suomessa noin 40 % osuudella esiintyvä haploryhmä I1. Satakunnassa sen osuus on yli 50 %. Tämä kertoo alueen yhteyksistä Skandinaviaan, missä kyseinen haploryhmä on kokonaisuudessaan yleisin, sekä myös Keski-Eurooppaan. Haploryhmän yleisyys Itämeren itärannikolla jää kuitenkin yleisesti ottaen pieneksi, Latviassa ja Liettuassa sen osuus on alle 5 %, vaikkakin Virossa se esiintyy noin 15 prosentilla miesväestöstä.[19]
Äitilinjat
.PNG)
Äidiltä tyttärelle periytyvän mitokondrion DNA:n analyysi on osoittanut huomattavaa samankaltaisuutta niin Suomen eri alueiden välillä kuin suomalaisten ja muiden eurooppalaistenkin välillä.[22]
Kansojen juurien tietoinen etsiminen alkoi eri puolilla Eurooppaa 1800-luvun kuluessa. Vielä 1700-luvun Saksassa kansan (saks. Volk) nähtiin olevan yhteiskunnan alimman kerroksen muodostava väkijoukko ja vastakohta saman yhteiskunnan eliitille. Tämä muinaisajoilta juontuva näkemys johtui siitä, että vähääkään mutkikkaammassa yhteiskunnassa tavallisen kansan ja eliitin geneettiset taustat ja mahdollisesti myös kieli erosivat toisistaan. Kansallismielisyyden kehitys 1800-luvun jälkipuolella johti ajatukseen etnisestä identiteetistä ja biologiseen ("rodulliseen") ominaislaatuun, sekä kieleen ja kulttuuriin perustuvasta kansan etnisestä yhteenkuuluvuudesta. Tämä näkökulma hyväksyttiin pian läpi tiedekentän, minkä avulla voitiin kuvata näiden homogeenisten kokonaisuuksien toimintaa nykyaikana ja menneisyydessä. Tämä johti kielitieteen saralla kiinnostukseen kielten polveutumisesta ja sukulaisuudesta, sekä arkeologian saralla erilaisten arkeologisten kulttuurien tutkimiseen.[23]
Tietoisuus suomalais-ugrilaisten kansojen niin kutsutusta keskinäisestä sukulaisuudesta syntyi kuitenkin aiemmin ennen edellä mainittujen tieteellisten menetelmien ja näkökulmien omaksumista. Jo 1600-luvun lopulla ja 1700-luvun alussa kirjava joukko aikansa älymystöä, maantieteilijöitä, pappeja ja upseereita keksi sukulaisuusajatuksen. Tieteelliset tutkimusmatkat Karjalaan, Lappiin ja Venäjällä asuvien suomalais-ugrilaisten kansojen luokse alkoivat 1800-luvun alussa. Esimerkiksi A. J. Sjögren teki vuosina 1824–1829 noin 20 000 kilometrin mittaisen tutkimusmatkan Venäjälle. M. A Castrén suoritti ensimmäisen laajemman Helsingin yliopiston johtaman retken vuosina 1841–1844 samojedien ja komien luokse. Vastaavanlaisia retkiä järjestivät Helsingin yliopisto, Suomalais-ugrilainen seura ja Suomen muinaismuistoyhdistys aina ensimmäiseen maailmansotaan asti. 1800-luvun alun tutkimuksen pohjalta ymmärrettiin, että itämerensuomalaiset kielet ovat peräisin idästä, niin sanotusta "alkukodista".[23]
Tutkimuksen kehittyessä itämerensuomalaisten saapumista nykyisille asuinsijoilleen varhaistettiin jatkuvasti. Aluksi ajankohta sijoitettiin ajanlaskun jälkeisen ensimmäisen vuosituhannen jälkipuoliskolle, sitten ajankohtaan ennen ajanlaskun alkua, jonka jälkeen se siirrettiin noin vuoteen 3000 eaa. ja lopulta suomalais-ugrilaisia pidettiin jo ensimmäisen jääkauden ensimmäisinä maahantulijoina 11 000 vuotta sitten.[24] Myöhemmin kielihistoriallinen tutkimus sijoitti suomalais-ugrilaisten hajaantumisen Volgan–Kaman ja Uralin väliseltä seudulta kivi- ja pronssikauden rajalle, noin 2000-luvulle ennen ajanlaskun alkua. Tämä johti yhdessä geenitutkimuksen kanssa uusiin johtopäätöksiin itämerensuomalaisten liikkeistä.[25]
Jatkuvuusteoria
1960-luvulla arkeologiset tiedot olivat jo niin laajat, että aikaisemmalle näkemykselle Lounais-Suomen asutuksen katkeamisesta ei enää nähty perusteita. Carl Fredrik Meinander osoitti asutuksen jatkuneen pronssikaudelta rautakaudelle.[26] Melko nopeasti jatkuvuus ulotettiin kivikauteen saakka, ja Tvärminnen symposiumissa vuonna 1980 arkeologit jo yleisesti kannattivat Lounais-Suomen suomalaisen jatkuvuuden venyttämistä kivikauteen, vaikka kielentutkijat eivät vielä yleisesti yhtyneetkään tähän näkemykseen.[27] Kuitenkin seuraavina vuosikymmeninä suomalaisten alkuperän osalta vakiintui niin sanottu maltillinen jatkuvuusteoria, jossa Suomen uralilaistuminen liitettiin tyypillisen kampakeramiikan leviämiseen (noin 3900 eaa.), ja Lammin symposiumiin 1997 tultaessa kielitieteilijöidenkin enemmistö oli asettunut tukemaan maltillista jatkuvuusteoriaa.[28]
Kuitenkin jo 1970-luvulla oli ehdotettu, että arkeologisen aineiston perusteella Suomessa olisi asuttu yhtäjaksoisesti jo noin 10 000 vuotta, joten jo Suomen ensimmäiset asuttajat olisivat olleet suomalaisten esivanhempia. Tällöin väläyteltiin ensimmäistä kertaa, että jo Suomen alkuasuttajat olisivat saattaneet olla kieleltään uralilaisia.[29] (Tätä näkemystä voidaan kutsua radikaaliksi tai syväksi jatkuvuusteoriaksi.) Kuitenkin vasta 1980-luvun lopulla ajatus asutusjatkuvuudesta Suomessa jääkaudesta alkaen alkoi saada kannatusta tutkijapiireissä,[30] ja alettiin enenevässä määrin esittää, että myös kielellinen jatkuvuus palautuisi jo alkuasuttajiin.[31][32] Radikaali jatkuvuusteoria ei kuitenkaan saavuttanut laajempaa suosiota, koska sen nähtiin olevan ristiriidassa kielitieteen tulosten kanssa. Lisäksi havaittiin, että maltillista ja radikaalia jatkuvuusteoriaa perusteltiin aivan samoilla jatkuvuusargumenteilla, joten metodi osoittautui epäluotettavaksi.[33][34]
Vielä 1700-luvulla uskottiin, että suomalaiset ovat Nooan jälkeläisiä, jotka olivat muuttaneet Pohjolan perukoille vedenpaisumuksen jälkimainingeissa[35]. 1800-luvun Euroopassa syntyi käsitys suomalaisten mongolisuudesta, ja tiedemiehet, jotka eivät olleet välttämättä edes nähneet suomalaisia, kirjoittivat suomalaisten itäisestä ulkonäöstä. Suomalaisten kerrottiin olevan tummia, lyhytkasvuisia ja vinosilmäisiä. Erään ranskalaisen tutkijan mukaan suomalaiset olivat muutoin saamelaisten näköisiä, paitsi että suomalaisilla oli tummempi iho. Eräs Suomessa käynyt saksalainen ihmetteli, miksei Suomessa asunutkaan suomalaisia, kun kuvatunlaisia ihmisiä ei löytynyt. Eräs Helsingin-matkaaja taas luuli nähneensä sekä germaaneja että mongoleja – ja mongoleillakin sen germaanipiirteen, että nämä olivat vaaleita.[36]
Kraniometrisissä tutkimuksissa suomalaisten on havaittu muistuttavan kallonmuodoiltaan paljon ruotsalaisia, vaikka nämä ryhmät eroavatkin geneettisesti enemmän toisistaan. Mongolidisia piirteitä itämerensuomalaisissa ei ole jäljellä.[37]
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
