Sinfonia nro 5 (Mahler)

Gustav Mahlerin sinfonia nro 5 cis-molli on säveltäjän tunnetuimpia teoksia. Alkuperäislaitos syntyi vuosina 1901–1902, mutta säveltäjä työsti teosta lähes kuolemaansa saakka. Sävellyksen ensiesitys oli säveltäjän johdolla Kölnissä vuonna 1904, ja se sai heti suuren suosion. Teos on viisiosainen, ja sen esityskesto on noin 65 minuuttia:

1. Trauermarsch (surumarssi), noin 14 minuuttia – alun trumpettifanfaari lainattu 4. sinfoniasta.
2. Stürmisch bewegt (myrskyisästi), noin 15 minuuttia.
3. Scherzo, noin 18 minuuttia – sisältää tunnetun käyrätorvisoolon.
4. Adagietto, noin 10 minuuttia – käytetty esimerkiksi elokuvassa Kuolema Venetsiassa.
5. Rondo – finaali, noin 17 minuuttia.

I. Trauermarsch

Esittäjä Peabody Symphony Orchestra

II. Stürmisch bewegt, mit größter

III. Scherzo

IV. Adagietto

V. Rondo Finale

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Viides sinfonia aloittaa Mahlerin instrumentaalisinfonioiden trilogian. Se on hänen helpoimmin lähestyttäviä sinfonioitaan ja siten myös yksi suosituimmista neljännen ja kahdeksannen ohella.

Kaksi ensimmäistä ja kaksi viimeistä osaa muodostavat niin ikään omat kokonaisuutensa, joten teos voidaan hahmottaa myös kolmiosaiseksi. Ensimmäisenä on surullisen torvifanfaarin aloittama hautajaismarssi ja toisena myrskyinen, brutaali osa. Nämä kaksi osaa muodostavat kokonaisuuden, ja niissä käytetään osin samoja teemoja. Molemmissa osissa voimakkaat kohdat katkaisevat toistuvasti rauhalliset ja kauniit vaiheet.

Kolmantena osana on lähes kaksikymmentä minuuttia pitkä leikkisä scherzo, jossa melodiaa soitetaan monessa kohdassa kellopelillä. Eloisien kohtien lisäksi mukana on pizzicaton ja vaimeiden torvien leimaamia suvantovaiheita. Scherzon puolivälistä eteenpäin nopeammat kohdat yltyvät usein voimakkaaksi. Neljäntenä osana on kuuluisa Adagietto, jonka kesto on noin kymmenen minuuttia. Se on tunnettu elokuvasta Kuolema Venetsiassa, ja lisäksi se soitettiin John F. Kennedyn hautajaisissa. Adagietton äänimaisemaa leimaavat jousisoittimet sekä harppu. Puhaltimia eikä lyömäsoittimia käytetä. Viimeisenä osana on suoraviivainen ja iloinen rondo, joka lainaa melodiassaan adagietton huipentumaa.

Levytyksiä

• Sir John Barbirolli, New Philharmonia Orchestra (EMI, 1968)
• Herbert von Karajan, Berliinin filharmonikot (DG, 1973)
• Leonard Bernstein, Wienin filharmonikot (DG, 1987)
• Simon Rattle, Berliinin filharmonikot (EMI, 2002)

Tämä musiikkiin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.