Nyrkkeily on kamppailu-urheilulaji, jossa kaksi kilpailijaa ottelee köysillä ympäröidyssä kehässä ja yrittää lyödä vastustajaansa nyrkkeilykäsineillä suojatuilla nyrkeillään. Vastustajaa saa lyödä ainoastaan nyrkin etuosalla, ei avokämmenellä tai kämmensyrjällä. Myös lyöminen niskaan, selkään, munuaisiin tai vyötärön alapuolelle on kiellettyä.[1] Lisäksi kyynärpäällä lyöminen, vastustajasta roikkuminen tai kiinnipitäminen, maassa olevan lyöminen, potkiminen ja jalan päälle astuminen ovat kiellettyjä. Vasenkätistä nyrkkeilijää kutsutaan englanninkielisellä sanalla southpaw ja oikeakätistä termillä orthodox.
Lajin kilpatasolla on nykyään kaksi muotoa: ammattinyrkkeily ja amatöörinyrkkeily. Molemmat muodot ovat perussäännöiltään samanlaiset, mutta ammattilaiset ottelevat ilman paitaa ja kypärää. Lisäksi he ottelevat amatöörejä ohuemmin hanskoin, minkä vuoksi ammattilaisottelu painottuu enemmän tyrmäyksen tavoitteluun, kun taas amatööriottelu painottuu enemmän pisteiden keräämiseen. Joskin amatööriotteluihinkin kuuluvat tyrmäykset. Lisäksi amatööriottelut kestävät vain kolme erää, kun ammattinyrkkeilyssä ottelu koostuu 4–12 erästä. Amatöörinyrkkeilyssä ottelussa on kolme kolmen minuutin mittaista erää. Ottelua valvoo kehän sisällä kehätuomari ja sen ulkopuolella arvostelutuomarit.
Nyrkkeilyottelu voi ratketa kuudella eri tavalla. Ratkaisut ovat:
- pistevoitto, jolloin kolmen (amatöörinyrkkeilyssä viiden) arvostelutuomarin äänten enemmistön saanut voittaa. Nykyään tärkeimmissä amatööriturnauksissa käytetään ns. pistekoneita. Kun viidestä arvostelutuomarista vähintään kolme painaa osuman merkiksi nappia samanaikaisesti 1,2 s:n sisällä, osuma kirjaantuu kyseisen nyrkkeilijän pisteeksi.
- luovutusvoitto (merkitään tekniseksi tyrmäykseksi).
- voitto kehätuomarin keskeyttäessä ottelun (tekninen tyrmäys, TKO)
- voitto diskvalifioinnin takia (DQ)
- tyrmäysvoitto (engl. knockout, KO), kun nyrkkeilijä on lyöty maahan eikä voi jatkaa nyrkkeilemistä 10 sekunnin kuluessa.
- voitto lyömällä vastustaja maahan kolme kertaa yhden erän aikana (tekninen tyrmäys)
Nyrkkeilyssä ottelijat määritellään painonsa mukaan sarjoihin, joissa he ottelevat.
Nyrkkeilyä on yleisesti pidetty kamppailu- ja voimailulajina, mutta Pekka Mäen mukaan sitä kuvaa täydellisesti lause teknis-taktinen fyysinen kamppailulaji, jota henkiset ominaisuudet ohjaavat.[2] Nyrkkeily perustuu lajina fysiikkaan, taktiikkaan ja älyyn.[3]
Vaikka nyrkkeily saattaa monille näyttää siltä, että se painottuu vain käsien käyttöön, todellisuudessa nyrkkeily on kokovartaloliikuntaa. Jalkatyö ja ylävartalon liike ovat merkittävässä osassa nyrkkeilyssä, ja lyödessään nyrkkeilijä pyrkii laittamaan koko kehonsa voiman lyönnin taakse. Lisäksi lyönnin voima tulee ensisijaisesti jaloista, minkä vuoksi nyrkkeilijät käyttävät kenkiä jotka saavat jalat pysymään tukevammin maassa.[4][5] Nyrkkeilijän tärkein harjoitusväline on nyrkkeilysäkki.
Historia
- Pääartikkeli: Nyrkkeilyn historia
Varhainen historia
Nyrkkitaistelu mainitaan jo Homeroksen runoissa. Nyrkkeily oli mukana Olympian kisojen ohjelmassa ensi kertaa vuonna 688 eaa.[6] Ensimmäiset säilyneet nyrkkeilyn säännöt ovat antiikin Kreikasta. Tuolloisen antiikin kreikkalaisnyrkkeilyn otteluissa ei ollut eriä, vaan ottelu jatkui niin kauan kunnes vastustaja luovutti tai oli kykenemätön jatkamaan. Antiikin ajan suurissa urheilukilpailuissa valtaosa ottelijoista oli rikkaista ja arvostetuista suvuista. Nyrkkeilyä on kuvattu laajalti kreikkalaisessa kirjallisuudessa, muun muassa Homeroksen Iliaassa.[6]
Nykyaikaisen nyrkkeilyn kehitys
Ensimmäinen maininta virallisesta nyrkkeilyottelusta Britanniasta on vuodelta 1681, ja vuonna 1698 ryhdyttiin järjestämään säännöllisesti paljain käsin käytäviä otteluita Lontoon kuninkaallisessa teatterissa. Ottelut käytiin ilman käsineitä ja painoluokkia, eikä sääntöjä liiemmin ollut paitsi suurotteluissa.[7] Jack Broughton oli yksi paljasnyrkkiajan suurimmista ja menestyksekkäimmistä ottelijoista, ja hän kehitti vuonna 1743 lajille säännöt, jotka vähäisiä muutoksia lukuun ottamatta olivat käytössä aina vuoteen 1838 saakka, jolloin julkaistiin vuoden 1973 sääntöjä yksityiskohtaisempi London Prize Ring - sääntökirja[8][7]. Vuonna 1838 Broughtonin luomia sääntöjä kehitettiin ja yksityiskohtaistettiin London Prize Ring rules -sääntökokoelmaksi. Ensimmäinen mestaruusottelu uusilla säännöillä oteltiin seuraavana vuonna, jolloin James Burke kärsi tappion William Thomsonille.[8][7]
Vuonna 1876 Amateur Athetic Clubin John Graham Chambers kehitti lajille Queensberryn 9. markiisin John Sholto Douglasin tuella uudet säännöt, jotka antoivat enemmän painoarvoa tekniikalle ja taidolle. Queensberryn nimellä tunnetut säännöt poikkesivat Lontoon säännöistä merkittävästi. Samoihin aikoihin kehitettiin lisäksi ensimmäiset painoluokat.[9]
Brittien valtakausi päättyi lopullisesti irlantilaislähtöisen amerikkalaisen John L. Sullivanin myötä, josta tuli vuonna 1899 ensimmäinen yhdysvaltalainen maailmanmestari. Sullivanin myötä ammattilaisotteluitakin ryhdyttiin käymään Queensberry-säännöillä. Noihin aikoihin paljain nyrkein käytävät ottelut oli julistettu laittomaksi lähes kaikissa Yhdysvaltain osavaltioissa.[9]
Amatöörinyrkkeilyn kehitys
Vuonna 1880 Britanniassa perustettiin amatöörinyrkkeilyn järjestö ABA (Amateur Boxing Association), kun kaksitoista seuraa liittyi yhteen. ABA piti seuraavana vuonna ensimmäisen mestaruusturnauksensa, jossa oli käytössä neljä painoluokkaa. 1900-luvun alkupuoliskolla amatöörinyrkkeily saavutti suosiota ympäri maailmaa. Vuonna 1946 perustettiin Kansainvälinen nyrkkeilyliitto AIBA (Association Internationale de Boxe Amateur), jossa oli yhteensä 24 maata viidestä maanosasta edustettuina, ja perustamisestaan lähtien AIBA on toiminut virallisena amatöörinyrkkeilyn maailmanjärjestönä. Ensimmäiset amatöörien maailmanmestaruuskilpailut järjestettiin vuonna 1974. Nykyään AIBA:n jäsenmaita on jo 189.
Ensimmäistä kertaa nyrkkeily oli olympialaisten lajina vuoden 1904 Saint Louisin kisoissa, ja vuoden 1912 Tukholman kisoja lukuun ottamatta ne ovat olleet siitä lähtien joka kerta virallisessa kisaohjelmassa. Menestyneimmät olympialaisten nyrkkeilymaat vuosina 1974–2004 ovat olleet Kuuba ja Yhdysvallat, joista Kuuballa on 29 ja Yhdysvalloilla 21 kultamitalia.
Naisten nyrkkeily oli jo vuoden 1904 Saint Louisin olympialaisissa näytöslajina, mutta 1900-luvun aikana se kiellettiin monissa maissa. Britannian amatöörinyrkkeilyjärjestö järjesti ensimmäisen naisten nyrkkeilykilpailut vuonna 1997. 1990-luvulla AIBA vahvisti naisnyrkkeilyn uudet säännöt, ja järjesti vuonna 1999 ensimmäiset Euroopan-mestaruus- ja vuoden 2001 maailmanmestaruuskilpailut.
Pääsuojuksen käyttö tuli pakolliseksi vuoden 1984 Los Angelesin olympialaisissa, mutta vuonna 2013 se jälleen poistettiin miehiltä. Naiset käyttävät sitä edelleen. Soulin vuoden 1988 kisojen jälkeen otettiin käyttöön arvostelu pistekoneella.
Ammattilaisnyrkkeilyn kehitys
Vuonna 1891 yksityinen lontoolainen seura National Sporting Club alkoi järjestää omia, ammattilaisten hanskat kädessä käymiä otteluita, omilla ehdoillaan. Vuonna 1919 perustettiin the British Boxing Board of Control BBBC. Vuonna 1909 Lonsdalen jaarli myönsi ensimmäisen mestaruusvyön NSC:n mestaruusottelun voittajalle.
1900-luvun alkupuoliskon aikana ammattilaisnyrkkeilyn painopiste siirtyi Britanniasta Yhdysvaltoihin. Vaikka mitään virallisia maailmanmestaruuksia ei ollutkaan, yleisesti maailmanmestarina pidettiin The National Police Gazette -lehdellä listattuja nimiä. 1920-luvulla NBA (National Boxing Association) ryhtyi järjestämään maailmanmestaruusotteluita. Samaan aikaan perustettiin Ring Magazine, joka julkaisi mestarien luetteloita. Vuonna 1962 NBA vaihtoi nimensä WBA:ksi (World Boxing Association), ja seuraavana vuonna se sai ensimmäisen kilpailijansa WBC:n (World Boxing Council). Kumpikaan niistä ei ollut yleisesti tunnustettu ja tästä johtuivat muun muassa erimielisyydet maailmanmestaruuksista. Vuonna 1983 perustettiin lisäksi uusi järjestö IBF (International Boxing Federation), jolla on myös omat maailmanmestaruutensa kussakin painoluokassa. Vuonna 1988 syntyi vielä neljäs suuri maailmanlaajuinen järjestö WBO (World Boxing Organization) kun joukko puertoricolaisia ja dominikaanisia liikemiehiä riitaantui WBA:n kanssa.
Ammattilaisten ottelut kestivät pitkään viisitoista erää, ja vielä 1900-luvun alkupuolella käytiin neljänkymmenen erän otteluita.lähde? Erien määrää alettiin vähentää vasta vuonna 1982, ja 1980-luvun aikana eri ammattilaisliitot siirtyivät vähitellen järjestämään mestaruusottelunsa 12-eräisinä.
Kritiikki
Ammattinyrkkeilyn kiinnostavuus ja maine ovat jo pitkään kärsineet sekavasta järjestelmästä, jossa on lukuisia lajin mestareita. Neljän valtaliiton lisäksi painoluokkia on nykyisin 17 kappaletta, ja jokaisella painoluokalla on mestarinsa kaikissa liitoissa. Painoluokkansa parhaana pidetty mestari pitää yleensä hallussaan arvostettua The Ring -lehden mestaruusvyötä. Yhdessä painoluokassa voi siis samanaikaisesti olla jopa neljä virallista maailmanmestaria, kaikki eri liittojen vöitä kantaen. Kaikki vyöt voivat olla myös yhden urheilijan hallussa, eli tällöin kyseessä on niin sanottu kiistaton mestari.[10]
Amatöörinyrkkeily
_tries_to_land_a_punch_against_Rudolf_Kraj,_2000.jpg)
Amatööri- eli olympiatyylin nyrkkeilyssä päätavoitteena on oman koskemattomuuden turvaaminen ja kerätä pisteitä hyväksytyistä iskuista,[11] eikä hakea voittoa esimerkiksi aiheuttamalla vastustajalle ruumiillista vahinkoa.[11] Olympiatyylin nyrkkeilyhansikkaat ovat kehitelty turvallisuutta lisääväksi siten, että kättä ei voi iskiessä puristaa täydellisesti nyrkkiin. Pisteitä annetaan päähän ja ylävartaloon osuneista iskuista[11], iskuista jotka osuvat nyrkkeilyhansikkaan sallitulla osuma-alueella, eli rystypinnalla, sallituille osuma-alueille. Miesnyrkkeilijät käyttivät vuosina 1984–2012 päänsuojusta, mutta vuodesta 2013 lähtien nyrkkeilevät taas ilman niitä. Naiset käyttävät edelleen päänsuojusta. Ottelut kestävät nykyään miehillä kolme kolmen minuutin erää ja naisilla neljä kahden minuutin erää. Erätauot ovat yhden minuutin pituisia. Ottelun kulkua valvoo itse kehässä kehätuomari, jonka tehtävänä on tarkkailla, että ottelijat käyttävät vain sääntöjen mukaisia keinoja. Kehän ulkopuolella ottelun kulkua seuraavat pistetuomarit.
Vyötärön alapuolelle lyöminen on kiellettyä, samoin kiinnipitäminen. Mikäli näin käy, tuomari erottaa ottelijat toisistaan. Toistuva vastustajassa roikkuminen aiheuttaa pisteiden menetyksiä ja lopulta hylkäyksen. Hylkäyksen eli diskauksen lisäksi ottelun voi voittaa osumapistein. Pistevoiton (PV.) lisäksi kehätuomarin keskeytyksellä (RSC) vastustajan ollessa ylivoimainen, ja (RSCH); eli iskujen osuessa päähän aiheuttaen nyrkkeilijässä puolustuskyvyttömän tilan eikä nyrkkeilijä kykene jatkamaan ottelua ja vastustaja on ylivoimainen, avustajan luovutuksella (AB), tyrmäyksellä (KO) ja luovutus ilman ottelua (WO eli walk over). Turnauksissa ottelun voi myös voittaa mikäli nyrkkeilijä on punnituksessa ylipainoinen, sairastunut ennen ottelua tai lääkäri kieltää ottelemisen kilpailijan terveydellisiin syihin vedoten. Tällöin toinen kilpailija voittaa WO-tuomiolla. Ottelu voi loppua myös diskaukseen (DISQ, engl. disqualification), jos nyrkkeilijä saa kolme varoitusta (esimerkiksi työntämisestä, sitomisesta ja niskaan tai vyön alle lyömisestä). Toinen nyrkkeilijä saa kaksi pistettä yhdestä vastustajan varoituksesta. Ottelu myös päättyy diskaukseen, jos nyrkkeilijä ei voi jatkaa ottelua niskaan tai vyön alle saadusta iskusta.
Tuomarin tärkein tehtävä on kuitenkin taata ottelijoiden turvallisuus.[11] Tyrmäykset ovatkin amatöörinyrkkeilyssä varsin harvinaisia, sillä tuomari yleensä keskeyttää epätasaiset ottelut ennen kuin mitään ehtii tapahtua.[11] Myös avustaja voi tehdä luovutuksen heittämällä pyyhkeen kehään kesken ottelun havaittuaan vastustajan olevan ylivoimaisesti suojattiaan paremman. Muutenkin nyrkkeilijöiden turvallisuudesta huolehditaan tarkasti erityisin säännöin. Väistämisen taito lisää myös turvallisuutta, sivuväistöt, U-väistöt, taaksenykäisyväistö, pudotusväistö ja taakseaskelväistö opetetaan jo seurojen nyrkkeilykoulujen alkeissa. Myös iskujen poimimiset kyynärvarsilla, veitsitorjunnat sivukoukuille ja päähän kohdistettujen iskujen poimimiset/torjumiset kämmeneen lisäävät koskemattomuutta ja siten lajin turvallisuutta. Ottelijoilla täytyy olla muun muassa voimassa oleva lääkärintodistus, lisenssivakuutus ja kilpailukirja. Myös alasuojat, hammassuojat, käsisiteet sekä pääsuoja (vain naisilla) ovat sääntöjen mukaan pakolliset ja lisäävät konkreettisesti ottelijoiden turvallisuutta. Turnauksissa lääkäri tarkastaa nyrkkeilijöiden kunnon ennen jokaista ottelua.
Toisinaan amatöörinyrkkeilystä käytetään nimitystä olympiatyylin nyrkkeily, sillä nimitystä amatöörinyrkkeily pidetään harhaanjohtavana – myös amatöörinyrkkeilijä joutuu harjoittelemaan ammattimaisesti päästäkseen huipulle.[11]
Amatöörinyrkkeilyn painoluokat
Vuosina 1984–2000 olympianyrkkeilyssä oli peräti 12 painoluokkaa[11], mutta Ateenan vuoden 2004 kisoihin tultaessa 67 kilogramman (välisarja) ja 71 kilogramman (kevyt keskisarja) painoluokat korvattiin yhdellä 69 kilogramman sarjalla.[11]
|
|
Ammattilaisnyrkkeily
Nykyään ammattilaiset voivat osallistua olympialaisiin. Vaikka ammattilaisnyrkkeily on perussäännöiltään hyvin pitkälle samanlainen kuin amatöörimuoto, on se luonteeltaan hyvin erilainen. Ammattilaisnyrkkeilyssä arvostetaan voimaa ja tyrmäykset ovat yleisiä. Ammattilaiset ottelevat ilman paitaa[12] ja kintaat ovat kovemmat.[1] Ammattinyrkkeilyhanskojen sisällä on teipillä sidotut nyrkit.[1] Ammattilaisnyrkkeilyssä erät kestävät 2[13] – 3[14] minuuttia.
Ammattinyrkkeilijät käyttävät suojina vain hammas- ja alasuojaa.[1] Alemmissa sarjoissa ottelijat käyttävät kahdeksan unssia painavia nyrkkeilyhanskoja.[1] Ylemmissä sarjoissa käytetään 10 unssin hanskoja.[1]
Ottelut ovat huomattavasti amatööriotteluita pitempiä ja ne voivat kestää jopa 12 erää.[1] Tuomari voi keskeyttää ottelun, mikäli näyttää siltä, että toinen ottelijoista ei kykene jatkamaan tai ole muuten täysissä voimissaan.[1] Ottelu voi keskeytyä myös toisen vastustajan reilun ylivoimaisuuden takia. Tällöin vastustaja julistetaan voittajaksi teknisellä tyrmäyksellä (engl. TKO = technical knockout). Tekninen tyrmäys seuraa myös, mikäli ottelija saa haavan, eikä lääkäri anna hänelle lupaa jatkaa ottelua.[1] Ottelu voidaan myös päättää luovutukseen, joka yleensä ilmoitetaan avustajien kehään heittämällä pyyhkeellä.[1] Ottelu voi päättyä myös diskaukseen, mikäli ottelija ottelee sääntöjen vastaisesti.[1] Mikäli ottelu päättyy ennen neljättä erää vahingossa tapahtuneen loukkaantumisen vuoksi esimerkiksi ottelujoiden päiden törmättyä yhteen tahattomasti, ottelun tulos mitätöidään[1] (eli ei tuomiota). Mikäli neljä erää on tullut täyteen, julistetaan voittaja tuomariäänin.[1]
Tyrmäys ammattilaisnyrkkeilyssä
- Pääartikkeli: Tyrmäys
Mikäli ammattilaisottelu ei pääty tyrmäykseen (engl. KO = knockout) tai hylkäykseen (diskvalifiointi, lyhenne DQ), otetaan käyttöön tuomarien pistekortit. Ammattilaisotteluissa kolme tuomaria antavat pisteitä siten, että tuomarit antavat kunkin erän voittajalle 10 pistettä ja häviäjälle 9 siten, että pisteitä vähennetään sääntöjen vastaisista otteista ja jaloillaan pysymättömyydestä. Mikäli tuomarin mielestä erä päättyy tasan, ovat pisteet 10–10. Suuri ero amatööripistelaskuun on se, että jos erässä tapahtuu maahanlyönti, lyönnin suorittanut ottelija voittaa erän 10–8 mikäli on muuten hallinnut tapahtumia.[1] Näin ollen ammattilaissääntöjen pistelasku suosii selkeästi tyrmäykseen pyrkivää ottelutapaa, toisin kuin amatöörisäännöt. Ottelun päätyttyä kaikki pisteet lasketaan yhteen. Mikäli kaikkien tuomarien mielestä sama ottelija on voittaja, on päätös yksimielinen[1] (engl. unanimous decision, tai yksinkertaisemmin points decision). Ottelu voi ratketa myös enemmistöpäätöksellä, jos kaksi tuomaria on samaa mieltä yhtä vastaan (engl. split decision, eli hajaääni). Mikäli taas esimerkiksi ensimmäisen tuomarin korteissa ottelija A ja toisen tuomarin korteissa ottelija B on voittaja, ja kolmannen tuomarin korteissa pisteet menevät tasan, päättyy ottelu ratkaisemattomaan (engl. draw, eli tasapeli). Ottelu on myös ratkaisematon, jos kahden tuomarin korteissa pisteet menevät tasan, riippumatta siitä mitä kolmas tuomari on merkinnyt.
Nyrkkeilyssä ottelijat ovat kookkaampia kuin ennen.[3] 1970-luvulla 190 cm pitkä ja 100 kg painava nyrkkeilijä oli jättiläinen.[3] Koska kookkaammat nyrkkeilijät iskevät lujempaa kuin pienemmät, on nyrkkeilyyn kehitetty painoluokat.[3] Nyrkkeilijöiden koon kasvu tarkoittaa sitä, että otteluissa nähdään entistä enemmän yhden iskun tyrmäyksiä.[3] Nykyisin ottelussa pienikin erehdys voi olla ottelijalle kohtalokas.[3] Tätä kautta raskaansarjan nyrkkeilijät ryhtyvät harvoin suoraan iskujenvaihtoon verratessa pienempikokoisiin nyrkkeilijöihin.[3] Tämä johtaa myös ottelutempon hidastumiseen.[3] Alemmissa painoluokissa ottelut ovat nopeatempoisempia kuin ylemmissä.[3] Entisajan nyrkkeilijät saattoivat pienempikokoisina pitää yllä kovempaa tahtia kuin tämän päivän isokokoiset miehet.[3] Nyrkkeily on myös muuttunut voimalajin suuntaan.[3]
Ammattilaisnyrkkeilyn painoluokat
- Pääartikkeli: Luettelo nyrkkeilyn painoluokista
Sekä WBA, WBC, IBF ja WBO käyttävät samaa painoluokkajärjestelmää, vaikka muutamista luokista käytettävät englanninkieliset nimitykset eroavatkin toisistaan. Jokaisella painoluokalla on oma maailmanmestaruutensa, eikä sama nyrkkeilijä saa enää nykyään pitää hallussaan useampaa kuin yhden painoluokan mestaruutta kerrallaan.
Nyrkkeilykehä
Nyrkkeilykehän mitat ovat 6x6 metriä.[1] Nyrkkeilijöistä toinen ottelee punaisesta kulmauksesta ja toinen sinisestä.[1] Muut kulmat ovat niin sanottuja puolueettomia kulmauksia joihin kehätuomari voi komentaa ottelijan esimerkiksi luvunlaskun ajaksi.[1] Valmentaja ja muut nyrkkeilijän avustajat eivät saa neuvoa puolueettomassa kulmauksessa olevaa nyrkkeilijää.[1]
Nyrkkeilyvammat
- Katso myös: Dementia pugilistica
Varsinkin ammattinyrkkeilyn tyypillisiä piirteitä on mahdollisimman kovan voiman saaminen suoritettavaan iskuun. Virheellinen lyöntitekniikka voi aiheuttaa vakavia vammoja käden eri luihin. Nykyaikana useimmat valmentajat eivät anna nyrkkeilijöiden harjoitella ja sparrata ilman kämmeneen käärittyjä siteitä (suojaavat kämmenen luita) ja kintaita.
1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä ammattinyrkkeily menetti suosiotaan. Mustat silmät ja ruhjeet alkoivat aiheuttaa huolta pysyvistä silmä- ja aivovammoista. Lääkärintarkastuksista ja otteluiden tarkkailusta tuli tärkeä osa nykypäivän nyrkkeilyä sekä amatööri- että ammattilaistasolla. 1980-luvulla amatööripuolella käyttöön otettiin pääsuojus, joka suojaa haavoilta ja ruhjeilta, mutta sen ei kuitenkaan katsota suojaavan päätä ja sitä kautta aivoja kovinkaan hyvin voimakkailta iskuilta. Usein lyönnit kohdistetaan leukaan, jota kypärä ei yleensä edes peitä.
Aikoinaan ammattilaisten ottelut kestivät viisitoista erää, ja vielä 1900-luvun alkupuolella edes yli neljänkymmenen erän ottelut eivät olleet aivan tavattomia. Vuonna 1982 korealaisen Kim Duk-Koon kuoltua Ray Mancinia vastaan käydyn ottelun aiheuttamaan aivovammaan, asiaan tuli muutos. Vuonna 1988 säädettiin ammattilaisotteluiden erien ylärajaksi 12 erää, ja minuutin erätaukopituus puoleksitoista minuutiksi.
Nyrkkeilijän iskunkestävyys
Nyrkkeilijän iskunkestävyyteen vaikuttavat mm. seuraavat tekijät:
- Pään sisällä (aivojen ympärillä) oleva nesteen määrä. Mikäli nestettä on paljon, vaimentaa tämä osaltaan päähän osuneen iskun vaikutusta aivoihin. Nesteen suurempi määrä vaimentaa aivojen törmäystä kallon luihin.
- Kaulan ja niskan muoto ja lihaksisto. Lyhytkaulaisen ja paksuniskaisen pää ei heilahtele kovin paljoa. Tällöin aivotkin pysyvät paremmin hölskymättä.
- Keskittyminen ja iskujen näkeminen. Mikäli nyrkkeilijä ehtii näkemään kohti tulevan iskun, hän jännittää lihaksensa ja hermosto ehtii varautua sen vastaanottamiseen.
Nyrkkeilytyylien käsitteistö
 |
Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Tarkenna korjauspyyntöä tai poista tarpeeton korjauspyyntö |
Nyrkkeilyssä kahden eri nyrkkeilijän nyrkkeilytavat eivät ole täysin samanlaisia keskenään. Kunkin nyrkkeilijän tapa nyrkkeillä on tärkeä osa lajin taktiikkaa. Alla olevat käsitteet ovat yleisimmät nyrkkeilytavat, joiden mukaan nyrkkeilijöitä jaotellaan. Huomattavaa on, että nyrkkeilijä voi vaihdella nyrkkeilytapaansa eri otteluissa. Tästä hyvänä esimerkkinä on Bernard Hopkins.
Boxer/out fighter
Klassinen nyrkkeilijä tunnetaan myös nimellä "out fighter". Tässä tyylissä on tärkeää säilyttää tietty välimatka vastustajaan. Tässä tyylissä hyödynnetään omaa ulottuvuutta sekä jabia eli etummaisen käden suoraa ja vähitellen väsytetään vastustajaa. Tällä ottelutyylillä vastustaja voitetaan usein tuomariäänin täysien erien jälkeen vaikka jotkut nyrkkeilijät, kuten Lennox Lewis voittavat monet otteluistaan tyrmäyksellä. Tällä ottelutyylillä on kohtalaisen helppo kontrolloida ottelun tempoa.
Boxer/Puncher
Iskijä eli puncher hyödyntää otteluissaan käsiensä nopeutta, sekä iskuvoimaa. Ottelija tulee iskemään lähietäisyydeltä nopeita iskusarjoja vastustajaan ja joissain tapauksissa tyrmäämään vastustaja yksittäisellä kovalla iskulla. Joskus ottelut päättyvät pistevoittoon, mutta useimmiten ne tulevat tyrmäyksellä.
Brawler/slugger
Brawlerit ovat ottelijoita jotka eivät useinkaan liiku kehässä paljoa. Heillä on paljon iskuvoimaa. Tyyliin kuuluu myös etukädellä vastustajan kaukana pitäminen, ja sen jälkeen isku takakädellä. Tätä tyyliä käyttäville vaikeita vastustajia ovat vastaiskijät, jotka saattavat väistää kovan iskun, ja lyödä nopean koukun takaisin.
Swarmers
Lähiottelijat pyrkivät usein pysyttelemään vastustajan lähellä lyöden nopeita koukkusarjoja, sekä yllättäviä kovia iskuja. Hyvällä lähiottelijalla on usein hyvä iskunkestävyys, sillä kauempaa lyövä vastustaja ehtii lyödä paljon jabiaan ennen kuin toinen pääsee lähelle. Lähiottelija on yleensä lyhyt. Usein lähiottelijat taitavat tarvittaessa myös kauempaa ottelemisen.
Nyrkkeilytyylien vaikutus otteluun
Yleensä out fightereilla on etu boxereihin, boxereilla punchereihin ja punchereilla etu brawlereihin.lähde? Luonnollisesti monet muutkin tekijät, kuten ottelijoiden taitotasot vaikuttavat huomattavasti otteluiden tulokseen. Ilmiöstä käytetään termiä "styles makes fights". lähde?
Puncherit yleensä voittavat swarmerit tai in-fighterit. Kuuluisa esimerkki tyylin vaikutuksesta ottelun kulkuun on George Foreman vs Joe Frazier. Vaikka Swarmerit pärjäävät usein hyvin hitaita iskijöitä vastaan, niiden helpoin vastustaja lienee silti out fighter tai boxer. Swarmerit pääsevät yleensä kohtalaisen helposti vastustajan iholle kiinni, jossa puncherit eivät ole parhaimmillaan johtuen pienestä välimatkasta ottelijoiden välillä. Esimerkiksi Joe Frazier (swarmer) sai Muhammad Alin (out fighter) pahoihin vaikeuksiin heidän kaikissa otteluissaan. George Foreman (Puncher) voitti Frazierin ylivoimaisesti, mutta hävisi Alille.selvennä
Katso myös
Lähteet
Aiheesta muualla
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
