Konstantinopolin ensimmäinen kirkolliskokous

Konstantinopolin ensimmäinen kirkolliskokous pidettiin Konstantinopolissa, nykyisessä Istanbulissa Turkin alueella vuonna 381. Se oli toinen ekumeeninen kirkolliskokous eli yleinen, koko "yhdeksi, pyhäksi, yleiseksi ja apostoliseksi" tunnustetun seurakunnan piispojen kirkolliskokous.

Konstantinopolin ensimmäinen kirkolliskokous kuvattuna bysanttilaisessa kuvitetussa käsikirjoituksessa (879–882).

Tämän kirkolliskokouksen kutsui koolle keisari Theodosius I useista syistä: kirkon hyväksymän patriarkan saamiseksi Konstantinopoliin, Nikean ekumeenisen kirkolliskokouksen uskon vahvistamiseksi, puoliareiolaisten palaamiseksi kirkon yhteyteen ja Konstantinopolin piispan Makedonioksen esittämien opillisten näkemysten vuoksi.

Alun perin kyseessä oli itäisten paikalliskirkkojen oma kokous, joskin vähemmistö historioitsijoista uskoo, että paavi Pyhä Damasus I oli kokouksen koollekutsumisen takana. Koolla oli 150 piispaa kirkon itäisistä osista ja 36 puoliareiolaista ja makedoniolaista piispaa. Puheenjohtajana toimi ensin Antiokian piispa Meletios ja hänen kuolemansa jälkeen peräkkäiset Konstantinopolin patriarkat pyhä Gregorios Nazianzilainen ja Nektarios. Keisari oli läsnä avajaisissa. Kun kirkolliskokous päätöksineen hyväksyttiin jälkeenpäin myös lännessä, se sai ekumeenisen kirkolliskokouksen aseman.

Ensimmäisenä kirkolliskokous vahvisti Gregorius Nazianzilaisen Konstantinopolin piispaksi. Kokouksen toimintakertomus on kadonnut lähes kokonaisuudessaan, joten sen tapahtumat tunnetaan pääosin kirkkohistorioitsijoiden Sokrates Skolastikon, Sozomenoksen ja Theodoretoksen muistiinpanoista. On perusteltua uskoa, että kokous muotoili kuvauksen kolminaisuusopista ja tuomitsi apollonarianismin harhaoppina. Tämä kuvaus on kadonnut lukuun ottamatta kokouksen ensimmäistä kanonia ja sen kuuluisaa Nikealais-konstantinopolilaista uskontunnustusta. Jäljempänä mainittua pidetään yleisesti Nikean kirkolliskokouksen uskontunnustuksena, jota on laajennettu erityisesti Pyhää Henkeä käsittelevässä osassa. On kuitenkin mahdollista, että se on pyhän Kyrillos Jerusalemilaisen käsialaa.

Kanonit

Kirkolliskokouksessa vahvistettiin kanoneja eli sääntöjä. Vanhimmissa tunnetuissa sääntökokoelmissa on kirkolliskokouksen antamina seuraavat yleisesti eli ekumeenisesti tunnustetut neljä kanonia.

• Bithynian Nikeassa kokoontuneiden pyhien isien uskontunnustusta ei lakkauteta, vaan se pysyy voimassa. Jokainen harhaoppi anatematisoidaan, erityisesti eunomialaisten eli anomealaisten, areiolaisten eli eudoksialaisten, puoliareiolaisten eli pneumatomakhilaisten, sabellanialaisten, markelliolaisten, fotiolaisten ja apollonarialaisten harhaopit.
• Hiippakuntapiispojen ei tule sekaantua omien rajojensa takaisiin kirkkoihin, eikä heidän tule sekoittaa kirkkoja: vaan kanonien mukaisesti Aleksandrian piispan tulee hoitaa vain Egyptin asioita; idän piispojen tulee hoitaa vain itää (samalla vartioiden antiokialaisten kirkolle nikealaisissa kanoneissa annettuja etuoikeuksia); ja aasialaisten hiippakuntien piispojen tulee hoitaa vain aasialaisten asioita; ja Pontuksen piispojen vain Pontuksen asioita; ja Traakian piispojen vain traakialaisten asioista. Ellei heitä kutsuta, piispojen ei tule mennä hiippakuntansa ulkopuolelle suorittamaan vihkimystä tai muita kirkollisia toimia. Jos kanonien sääntöä hiippakunnista noudatetaan, on selvää, että paikallinen synodi hoitaa asioita kussakin provinssissa, kuten Nikeassa määrättiin. Mutta Jumalan kirkkoja barbaarikansojen joukossa tulee johtaa sen tavan mukaisesti, joka oli voimassa isien aikana.
• Koska Konstantinopoli on uusi Rooma, sen piispa nauttii kunnia-aseman etuoikeuksista Rooman piispan jälkeen.
• Maksimus Kyynikkoa ja epäjärjestystä, jonka häntä ympäröi Konstantinopolissa: hänestä ei koskaan tullut piispaa eikä hän sitä ole; myöskään ne, jotka hän on vihkinyt, eivät ole minkään tason papistoa. Sekä kaikki, mitä hänelle tehtiin, että kaikki, mitä hän teki, tulee pitää mitättömänä.

Yleisesti tunnustamattomat säännöt

Ortodoksinen kirkko tunnustaa lisäksi seuraavat kolme eli yhteensä seitsemän kanonia tämän kirkolliskokouksen antamiksi. Koska asiakirjoja on säilynyt vähän, on kiistanalaista, ovatko viides, kuudes ja seitsemäs aitoja kokouksen hyväksymiä sääntöjä vai myöhempiä lisäyksiä. Viidennessä kanonissa mainittu "läntinen kirja" ei ole säilynyt; se on todennäköisesti puolustanut Paavali Antiokialaista.

• Läntisestä kirjasta: olemme myös tunnustaneet ne Antiokiassa, jotka tunnustavat Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen yhteisen jumaluuden.
• On monia, jotka ovat taipuvaisia sekoittamaan ja kumoamaan kirkon hyvän järjestyksen ja siksi tekaisevat vihan ja panettelunhaluisuuden vuoksi tiettyjä syytöksiä kirkkoja johtavia oikeauskoisia piispoja vastaan. Heidän tarkoituksensa on vain tahrata pappien maine ja nostattaa hätää rauhaarakastavien maallikkojen keskuudessa. Konstantinopoliin kokoutunut pyhä piispainkokous on tästä syystä päättänyt olla sallimatta syytöksiä ilman etukäteen tehtyä tutkimusta, ja olla sallimatta kaikkien esittää syytöksiä kirkon johtajia vastaan -- mutta kieltämättä sitä kaikilta. Joten jos joku esittää yksityisen (eli henkilökohtaisen) valituksen piispaa vastaan sillä perusteella, että syyttäjää on petetty tai muulla tavalla kohdeltu epäoikeudenmukaisesti, tällaisen syytöksen ollessa kyseessä syyttäjän luonnetta tai uskoa ei tutkita. Sekä se, että piispalla tulisi olla puhdas omatunto, että se, että sen joka väittää tulleensa väärinkohdelluksi, mikä hänen uskonsa onkaan, tulee saada oikeutta, on olennaista.

Mutta jos piispaa vastaan esitetty syytös on kirkollinen, silloin sen esittävien luonteet tulisi tutkia etenkin, jotta harhaoppisia voitaisiin estää esittämästä syytteitä oikeauskoisia piispoja vastaan kirkollisissa asioissa. (Me määrittelemme "harhaoppiset sellaisiksi, jotka on aiemmin julistettu pannaan kirkossa ja myös sellaisiksi, jotka olemme myöhemmin itse erottaneet: ja lisäksi sellaisiksi, jotka väittävät tunnustavansa oikean uskon, mutta jotka ovat eronneet ja pitäneet kokouksia piispoja vastaan, jotka ovat ehtoollisyhteydessä meidän kanssamme.) Toiseksi henkilöiden, jotka on aiemmin mistä tahansa syystä tuomittu ja karkotettu kirkosta, tai ne, jotka on karkotettu joko pappis- tai maallikkosäädystä, ei sallita syyttää piispaa, ennen kuin he ovat ensin puhdistaneet oman rikoksensa. Samalla tavalla ne, joita jo syytetään jostain, eivät saa syyttää piispaa tai muuta papistoa, ennen kuin he ovat todistaneet oman syyttömyytensä rikoksiin, joista heitä syytetään. Mutta jos henkilöt, jotka eivät ole harhaoppisia tai karkotettuja, ja joita ei ole aiemmin tuomittu tai syytetty mistään rikkomuksesta, sanovat, että heillä on jokin kirkollinen syytös piispaa vastaan, pyhä kokous määrää, että heidän tulisi ensin esittää syytöksensä provinssin kaikkien piispojen edessä ja todistaa heille rikokset, joihin piispa on syyllistynyt. Jos ilmenee, etteivät provinssin piispat ole kykeneviä oikaisemaan piispan tekemiä rikoksia, tulee asia viedä korkeammalle alueen piispainkokoukselle, joka kutsutaan käsittelemään asiaa, eikä syyttäjien tule esittää syytöksiään sille ennen kuin he ovat kirjallisesti luvanneet alistua yhtäläisiin rangaistuksiin, mikäli heidät todetaan syyllisiksi vääriin syytöksiin piispaa vastaan, kun asiaa tutkitaan.

Jos kukaan ilmaisee halveksuntaa yllä mainittuja määräyksiä kohtaan ja rohkenee vaivata joko keisarin tai maallisten oikeusistuinten korvia tai rohkenee häpäistä kaikki alueen piispat ja vaivata ekumeenista kokousta, ei ole kysymystäkään siitä tuleeko hänen antaa esittää syytöksensä, sillä hän on tehnyt pilkkaa kanoneista ja vahingoittanut kirkon hyvää järjestystä.

• Ne, jotka syleilevät oikeauskoisuutta ja liittyvät niihin, jotka pelastetaan harhaoppisilta, me otamme vastaan seuraavalla vakinaisella ja säännönmukaisella tavalla: Areiolaiset, makedoniolaiset, sabbatiolaiset, novatiolaiset, itseään kathareiksi ja aristeiksi kutsuvat, kvartodesimaanit tai tetradiitit, apollonariaanit - heidät me vastaanotamme, kun he antavat lausunnot ja anatematisoivat jokaisen harhaopin, joka ei ole samaa mieltä pyhän katolisen ja apostolisen Jumalan kirkon kanssa. Ensin heidät sinetöidään eli voidellaan pyhällä öljyllä otsaan, silmiin, sieraimiin, suuhun ja korviin. Kun sinetöimme heidät, sanomme: "Pyhän Hengen lahjasinetti." Mutta eunomiaanit, jotka on kastettu yhdellä upotuksella, montanistit (joita tässä kutsutaan fryygialaisiksi), sabelliaanit, jotka opettavat Isän ja Pojan yhtäläisyyttä ja saavat aikaan eräitä muita hankaluuksia, ja kaikki muut lahkot -- koska niitä on monia, eikä häviten niitä, jotka ovat lähtöisin galatalaisten maasta -- me otamme vastaan kaikki, jotka tahtovat jättää nämä lahkot ja syleillä oikeauskoisuutta, kuten me kreikkalaisina teemme. Ensimmäisenä päivänä me teemme heistä kristittyjä, toisena katekumeeneja, kolmantena me manaamme heitä hengittämällä kolmesti heidän kasvoihinsa ja korviinsa, ja siten opetamme heitä ja saamme heidät viettämään aikaa kirkossa ja kuuntelemaan pyhiä kirjoituksia; ja sitten kastamme heidät.

Kokouksen päätös

Kokouksen päätös oli, että Jumala on yksi mutta ilmenee kolmena persoonana. Myös Pyhän Kolminaisuuden salaisuusluonnetta korostettiin.^[1] Konstantinopolin piispan Makedonioksen oppi, että Pyhä Henki ei ole Jumalan persoona vaan vain Jumalan voima, tuomittiin harhaopiksi. Lisäksi Nikean uskontunnustus vahvistettiin eräin lisäyksin.^[2]

Katso myös

• Ekumeeniset kirkolliskokoukset
• Ortodoksinen kirkko

Lähteet

1. Suuret ekumeeniset kirkolliskokoukset Evl.fi. Arkistoitu 11.1.2005. Viitattu 24.6.2009.
2. Harhaopit ja kirkolliskokoukset (Ortodoksinen maailma) Internetixopinnot. Avoin. Viitattu 24.6.2009.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Konstantinopolin ensimmäinen kirkolliskokous Wikimedia Commonsissa