Kirkkolainsäädäntö tarkoittaa Suomessa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon säädettyä järjestysmuotoa. Kirkkolainsäädännön ytimenä on kirkkolaki (KL). Kirkkolaki säädetään erityisessä kirkkolain säätämisjärjestyksessä.
Kirkkolain lisäksi säädettyyn järjestysmuotoon kuuluvat kirkkolain nojalla annettu kirkkojärjestys (KJ) ja kirkon vaalijärjestys (KVJ). Nämä säädökset julkaistaan Suomen säädöskokoelmassa. Lisäksi säädettyyn järjestysmuotoon kuuluvat delegointivaltuutuksen nojalla eräissä asioissa piispainkokouksen ja kirkkohallituksen antamat määräykset, jotka julkaistaan kirkon säädöskokoelmassa. Laajassa merkityksessä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon säädettyyn järjestysmuotoon kuuluvat seurakuntien ja seurakuntayhtymien antamat ohje- ja muut säännöt. Pappia sitovaa normistoa on lisäksi messukirjassa ja kirkollisten toimitusten kirjassa.
Muissa maissa on erityiset kirkkolainsäädäntönsä. Paikallisten kristillisten kirkkojen järjestysmuodosta on annettu erillistä lainsäädäntöä ainakin Ruotsissa, Tanskassa, Norjassa ja Englannissa.
Ruotsin valtakunnan ensimmäinen varsinainen kirkkolaki säädettiin 1686. Laki käännettiin myös suomeksi, ja se oli voimassa vuoteen 1870 saakka, myös Suomen siirryttyä Venäjän vallan alle 1809.[1] — Ruotsissa vuoden 1686 laki oli voimassa vuoden 1992 loppuun.
Kirkkolaki, kuten muutkin sen ajan Ruotsin vallan ajalta periytyvät lait, antoi hallitsijalle hyvin suuren vallan. Näin ollen keisarille oli hyvin edullista pitää voimassa vanha kirkkolaki. Ei kuitenkaan ollut ongelmatonta, että itsevaltias monarkki kuului toiseen uskontokuntaan kuin valtakunnan pääväestö. Tämän ristiriidan sovittamiseksi ryhdyttiin 1840 valmistelemaan kirkon omaa järjestysmuotoa. Yhdessä vaiheessa oli tarkoituksena perustaa kirkolliskokous, jolla olisi omissa asioissa valta antaa itse kirkkolaki. Lopullinen vuoden 1869 kirkkolaki (AsK 30/1869) synnytti nykyisen järjestelmän, jossa kirkolliskokous antoi ehdotuksen kirkkolaista. Kirkkolain hyväksyi keisari. Eduskunnan perustamisen jälkeen kirkkolain ja sen muutokset hyväksyi eduskunta.
Kirkkolain tarkoituksena oli turvata kirkon sisäinen itsenäisyys ja riippumattomuus suhteessa valtioon. Tämän johdosta vuoden 1869 kirkkolaki tosiasiassa mursi varsinaisen valtiokirkkojärjestelmän Suomessa. Monet valtiokirkkojärjestelmän piirteet kuitenkin säilyivät vielä uskonnonvapauslain säätämiseen saakka 1922 ja osittain vielä sen jälkeenkin.
Vuoden 1869 jälkeen on kolme kertaa säädetty kokonaan uusi kirkkolaki, vuosina 1964 (AsK 635/1964), 1993 (SDK 1054/1993) ja 2023 (652/2023). Vuoden 1993 kirkkolaki on sisällöltään huomattavasti entistä suppeampi, ja se siirsi kirkkojärjestyksellä päätettäväksi useita sellaisia asiaryhmiä, joista ennen oli säädetty kirkkolaissa.
Nykyinen kirkkolakijärjestelmä on saanut alkunsa Frans Ludvig Schaumanin kirkkolaissa vuodelta 1869. Järjestelmä on säilynyt pääsääntöisesti ennallaan nykypäivään saakka.
Suomen perustuslain (2000) 76 §:n mukaan kirkkolaissa säädetään evankelis-luterilaisen kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta. Kirkkolain säätämisjärjestyksestä ja kirkkolakia koskevasta aloiteoikeudesta on voimassa, mitä niistä mainitussa laissa erikseen säädetään.
Kirkkolain 2 luvun 2 §:n mukaan kirkolla on yksinoikeus ehdottaa kirkkolakia kaikesta, mikä koskee ainoastaan kirkon omia asioita, sekä kirkkolain muuttamista ja kumoamista. Kirkon ehdotuksen tekee kirkolliskokous. Kirkolliskokouksen ehdotuksen tutkiminen ja vahvistaminen on tasavallan presidentin ja eduskunnan tehtävä. Kirkolliskokouksella on myös oikeus tehdä esityksiä kirkkoa koskevasta muusta lainsäädännöstä. Lisäksi kirkolliskokouksen tekemää kirkkolakiehdotusta tutkittaessa voidaan oikaista ehdotuksessa oleva sellainen lainsäädäntötekninen virhe, joka ei vaikuta kirkkolakiehdotuksen sisältöön.
Suomen kirkkolakijärjestelmässä ehdotuksen kirkkolaiksi antaa kirkolliskokous. Eduskunta voi hyväksyä tai hylätä ehdotuksen, mutta ei muuttaa sitä. Eduskunnan hyväksymisen jälkeen kirkkolaki on osa valtakunnassa sovellettavaa oikeutta.
Kirkkolain antaman valtuutuksen nojalla kirkolliskokous antaa yksin kirkkojärjestyksen ja kirkon vaalijärjestyksen. Kirkkolaki ja kirkkojärjestys puolestaan sisältävät delegoitua norminantovaltuutusta piispainkokoukselle ja kirkkohallitukselle, sekä seurakunnan sisäisissä asioissa seurakunnalle itselleen erilaisten ohje- ja muiden sääntöjen kautta.
Tavanomainen tapa säätää lakia on yksin eduskunnan käsissä. Tällä tavalla on säädetty muun muassa laki ortodoksisesta kirkosta. Myös Ruotsissa Ruotsin kirkon asema on säädetty tavallisella valtiopäivien säätämällä lailla Lag om svenska kyrkan.
Kirkkolakijärjestelmän tarkoituksena on taata kirkon itsenäisyys suhteessa valtioon. Kirkkolakijärjestelmä on toiminut esikuvana muun muassa Ahvenanmaan itsehallintolain säätämisjärjestykselle, joka myös poikkeaa tavanomaisesta menettelystä. Nyttemmin Ahvenanmaan itsehallintojärjestelmää pidetään yleismaailmallisesti itsehallintojärjestelmien hyvänä esimerkkinä.
Perustuslain mukaan kirkkolaissa säädetään kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta. Kirkkolain mukaan kirkolla on mahdollisuus tehdä ehdotus kaikesta, mikä koskee kirkon omia asioita. Tarkasti ottaen kirkkolain ulkopuolelle jäävät perustuslain mukaan muun muassa kirkon tunnustus ja talous.
Kirkkolain oman määritelmän mukaisen rajauksen "mikä koskee kirkon omia asioita" on tulkittu tarkoittavan sitä, että yhteiskuntaa ja kirkkoa koskettavat erityiskysymykset on säädetty tavallisilla laeilla. Tällaisia ovat muun muassa kirkon eläkelait, laki kirkon työmarkkinalaitoksesta sekä laki kirkon keskusrahastosta. Kirkkoa koskevista tavallisista laeista käytetään termiä kirkolliset lait.
Kirkkolainsäädäntöä koskevan asian voi panna vireille taho, jolla on aloite- tai esitysoikeus kirkolliskokoukselle. Kirkolliskokoukselle voivat tehdä aloitteita kirkolliskokousedustajat. Esityksiä voivat tehdä piispainkokous, kirkkohallitus sekä hiippakuntavaltuustot (KL 20:9).
Kirkkolainsääsännön vireillepanomahdollisuus on huomattavan laaja. Hiippakuntavaltuustolle voivat tehdä aloitteita seurakuntien kirkko- tai seurakuntaneuvostot sekä seurakuntayhtymien yhteiset kirkkoneuvostot. Kirkko- tai seurakuntaneuvostoille puolestaan jokainen seurakunnan jäsen voi tehdä esityksiä. Näin periaatteessa kaikilla seurakunnan jäsenillä on mahdollisuus vaikuttaa kirkkolainsäädäntöön.lähde?
Kirkkolain (2:1 §) mukaan kirkon hallinnosta säädetään tarkemmin kirkkojärjestyksessä, jossa annetaan määräyksiä myös kirkon toiminnasta. Kirkkojärjestyksen antaa kirkolliskokous.
Kirkkojärjestys vastaa säädöshierarkiassa jossain määrin asetusta. Kirkkojärjestys on kirkon oman itseymmärryksen mukaan kuitenkin vahvempi säännöstö kuin asetus valtion puolella, koska kirkkojärjestys on vaaleilla valittujen kirkon edustajien kirkolliskokouksessa hyväksymä.
Kirkkojärjestys antaa kirkkolakia yksityiskohtaisempia säädöksiä kirkon hallinnosta. Se säätää lisäksi kirkon toiminnasta. Kirkkojärjestys on määrällisesti laajempi kuin kirkkolaki ja sisältönsä puolesta keskittyy kirkkolakia selvemmin kirkon hengellisen ja toiminnallisen elämän järjestämiseen. Esimerkiksi ehtoollisesta kirkkolaki määrää vain, että "seurakunta huolehtii – – ehtoollisen toimittamisesta", kun taas kirkkojärjestys määrää yksityiskohtaisesti keillä on oikeus jakaa ja keillä vastaanottaa ehtoollista jne.
Kirkolliskokous hyväksyy kirkkojärjestyksen 3/4 enemmistöllä ja tulee voimaan sellaisenaan.
Kirkon vaalijärjestyksessä annetaan määräyksiä kirkollisista vaaleista. Tällaisia vaaleja ovat
- seurakuntavaalit
- kirkkoherran vaali
- piispan vaali
- tuomiokapitulin pappisasessorin vaali
- lääninrovastin vaali
- kirkolliskokousedustajien vaali
- hiippakuntavaltuuston jäsenten vaali
Kirkolliskokous hyväksyy vaalijärjestyksen yksinkertaisella enemmistöllä.
Piispainkokoukselle ja kirkkohallitukselle on kirkkolaissa ja -järjestyksessä annettu tarkasti rajatuissa asioissa valta antaa täydentäviä määräyksiä (KL 2:3 §). Määräykset julkaistaan erillisessä kirkon säädöskokoelmassa.
Piispainkokous antaa määräykset, jotka koskevat jumalanpalvelusta, kirkollista toimitusta tai opetusta tai niihin liittyviin tehtäviin pyrkivältä vaadittavaa koulutusta ja kielitaitoa. Erityisesti piispainkokous antaa pappisvirkaa ja muita hengellisiä virkoja koskevia määräyksiä.
Kirkkohallitus on antanut täydentävät määräykset kirkonkirjoista perittävistä maksuista, lomauttamisestä sekä papin, lehtorin ja kanttorin viran haltijan vuosilomasta, virkavapaudesta ja vapaa-ajasta.
Täydentävien määräysten antamisen lisäksi kirkkohallitukselle on annettu eräiden asioiden ratkaisuvaltaa. Tällainen on muun muassa päätös seurakuntien kielisuhteista.
Kirkkolaki ja -järjestys määräävät kirkollisia toimielimiä ja seurakuntia laatimaan tietyt erityiset normit sisäistä työskentelyä varten. Useilla toimielimillä on sisäinen työjärjestys. Seurakuntien työtä ohjaavat lisäksi ohje- ja johtosäännöt.
Ohjesäännöt ovat vahvoja sisäisiä normeja, joiden hyväksyminen alistetaan tuomiokapitulin vahvistettavaksi. Seurakunnissa on muun muassa kirkkoneuvoston ohjesääntö ja rippikoulun ohjesääntö.
Seurakunnallisilla viroilla ja johtokunnilla on omat johtosäännöt, joissa säädetän viran tehtävistä tai johtokunnan tehtävistä.
Seurakuntien ja seurakuntayhtymien virkojen kielitaidosta säädetään erillisessä kielisäännössä.
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
