koirarotu From Wikipedia, the free encyclopedia
Vihikoira (ransk. chien de Saint-Hubert, holl. sint-hubertushond), puhekielessä usein verikoira (holl. bloedhond), on suurikokoinen belgialainen ajava metsästyskoirarotu. Myös jälkikoirana tunnettu vihikoira kuuluu FCI:n roturyhmään 6. Tieteelliseksi nimeksi on aikoinaan esitetty Canis sanguinarius[2].
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
| Vihikoira | |
|---|---|
 |
|
| Avaintiedot | |
| Alkuperämaa |
 Belgia |
| Määrä | Suomessa rekisteröity noin 500[1] |
| Rodun syntyaika | hyvin vanha rotu |
| Alkuperäinen käyttö | vainukoira |
| Nykyinen käyttö | jäljestys, seurakoira |
| Elinikä | 6–8 vuotta |
| Muita nimityksiä | verikoira, hubertuksenkoira, chien de Saint-Hubert, bloedhond, sint-hubertushond, Bloodhound, Bluthund, perro de San Huberto, blodhund, verekoer |
| FCI-luokitus |
ryhmä 6 Ajavat ja jäljestävät koirat alaryhmä 1.1 Suuret ajavat koirat #84 |
| Ulkonäkö | |
| Paino | uros 46–54 kg, narttu 40–48 kg |
| Säkäkorkeus | ihannesäkäkorkeus: uros 68 cm, narttu 62 cm |
| Väritys | punaruskea, musta tai maksanruskea punaruskein merkein |
Vihikoira on suuri ja voimakasrakenteinen, korkeuttaan pitempi koira. Rodun tunnusomaisin piirre on sen löysä nahka, joka muodostaa poimuja erityisesti pään ja kaulan seutuvilla. Vihikoiran kallo on hyvin syvä. Sen luusto on poikkeuksellisen raskas; suurin osa sen painosta on luuston painoa. Olemukseltaan vihikoira on arvokas ja rauhallinen. Korvat ovat riippuvat ja hyvin pitkät: ne ulottuvat eteenpäin vedettäessä koiran kuonon kärkeen saakka ja ylikin.
Vihikoiran karva on lyhyttä ja tiheää. Pään alueella karva on pehmeämpää kuin muualla. Sallitut värit ovat punaruskea, musta punaisin merkein ja maksanruskea punaisin merkein. Myös pienet valkoiset merkit varpaissa, rinnassa ja hännänpäässä sallitaan.
Rotu on pehmeä, rauhallinen, ystävällinen ja seurallinen ihmisten suhteen ja kiintyy syvästi omistajaansa. Sen pitää sietää muita koiria ja kotieläimiä. Sen on oltava pikemminkin pidättyväinen ja itsepäinen, ja se on yhtä herkkä niin kiitokselle kuin arvostelulle. Se ei saa olla aggressiivinen.
Luonteeltaan itsepäinen vihikoira on vahvan jäljestyshalunsa vuoksi jokseenkin hankala koulutettava.
Nykyisen vihikoiran tärkein kantarotu oli hubertuksenajokoira, joka oli peräisin 600-luvulta.[3] Ranskalainen metsästäjä (sittemmin munkki, piispa ja pyhimys St. Hubertus) Francois Hubert kasvatti oman linjansa metsästyskoiria Ranskan Ardenneilla. Hänen kuolemansa jälkeen luostarin munkit jatkoivat koirien kasvattamista.
Alun perin Pyhän Hubertuksen koirat olivat monen eri värisiä, mutta ajan kuluessa ne jakaantuivat kahteen eri linjaan: vaaleista kehittyi talbot hound ja tummista vihikoira.[3] Vilhelm Valloittaja vei vuonna 1066 mukanaan Englantiin Pyhän Hubertuksen black and tan -vihikoiria. Hänen poikansa jatkoi niiden kasvatusta Englannissa. Vihikoiria käytettiin tuolloin kauriinmetsästykseen. Lähes seitsemänsadan vuoden ajan Pyhän Hubertuksen luostarista lähetettiin kolme paria vihikoiria Ranskan kuninkaalle, joka edelleen lähetti koiria Englantiin. Alkuperäinen Pyhän Hubertuksen linja säilyi 1800-luvulle asti.
Vihikoiralla on erinomainen hajuaisti, ja sitä on käytetty esimerkiksi rikollisten ja kadonneiden ihmisten etsimiseen. Se ei ole Suomessa kovin yleinen.
Rodulla on taipumusta lonkkaniveldysplasiaan. Toinen sen yleinen sairaus on mahalaukunkiertymä. Sen voimakkaasti poimuttunut pää on myös terveysriski. Se on yksi lyhytikäisimpiä koirarotuja.
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
