Encomendero

Encomendero oli nimitys espanjalaisille konkistadoreille, jotka saivat oikeuden hallita alkuperäisasukkaita encomienda-järjestelmän kautta. Encomenderojen avulla Espanjan kuninkaiden tarkoituksena oli tehdä intiaaneista Espanjan täysivaltaisia, veroa maksavia alamaisia. Tätä tarkoitusta palveli encomienda-järjestelmä, jolla repartimientossa tai sen jälkeen encomiendan saanut encomendero kantoi intiaaneilta veroa, josta viidennes, EL Quinto, kuului kuninkaalle. Encomenderot eivät omistaneet encomiendansa maapohjaa. Verottamisen muodosta ja verojen määrästä aiheutui myöhemmin suuria hankaluuksia. Väkimäärän vähentyessä ei encomenderon maksettavaksi sovittu vero ilman muuta vähentynyt, vaan useasti encomenderot halusivat saada encomiendastaan entisen määrän tuloa vähentyneen työvoiman avulla.

Järjestelmän alkuperä

Encomienda oli perua arabeja vastaan käytyjen takaisinvaltaussotien ajoilta. Siinä kruunu antoi valloittajille ja hidalgoille oikeuden hallita valloitettuja maita ja niiden asukkaita järkevällä tavalla, johon kuului verorasite. Uudessa Maailmassa tilanne muuttui nopeasti hallitsemattomaksi. Järkevästä hallinnosta ei voinut puhua, koska jako-osuuksia saivat sellaisetkin, jotka eivät koskaan olleet käyneet Espanjan ulkopuolella. Palkattujen tilanhoitajien, escudoerojen, oli intiaanien kustannuksella yritettävä hankkia sekä encomenderolle, että itselleen nopeasti mittavat tulot Espanjaan paluutaan varten.

Nopeuttaakseen tulojaan saarelaiset lähettivät edustajiaan kuninkaan luo suostutellakseen tätä antamaan heille oikeuden pitää intiaaneja palveluksessaan ilman kuvernöörien väliintuloa. He näkivät epäkohtana sen, että intiaanien jakaminen oli kokonaan kuvernöörien vallassa, koska hänellä oli mielivaltainen ja riitoja aiheuttava oikeus antaa ja ottaa intiaaneja. Aluksi saarelaisten tarkoituksena oli saada pitää intiaaneja yhden sukupolven ajan, mutta uudet lähetystöt suuntasivat matkansa kuninkaan luo niin, että lopulta vaatimuksena oli saada pitää intiaaneja kolmen sukupolven ajan tai ikuisesti.

Isabellan ja Ferdinandin määräykset

Espanjan katoliset hallitsijat, Isabella ja Ferdinand tiedustelivat kuvernööri Ovandolta, mikä olisi edullisin tapa hyötyä intiaaneista. Olisiko kruunun kannalta tuottoisampaa lähettää intiaaneja kaivoksiin kruunun nimissä, vai olisiko parempi antaa näiden säilyttää vapautensa ja olla töissä yksityisillä, jolloin he maksaisivat veroa palkastaan.

Yksityisten espanjalaisten hallinnassa olevia intiaaneja koski määräys, jonka avulla oli tarkoitus saada mahdollisimman paljon saaren kultaa. Lisäksi saaren asukkaat hyötyisivät intiaanien palveluksista. Hallitsijat määräsivät kuvernöörin ja virkamiehet etsimään asian vaatimat keinot, mutta siten, etteivät intiaanit tule huonosti kohdelluiksi kuten siihen asti oli tapahtunut. Intiaaneille oli maksettava työstään palkka, ja heidän tahtonsa oli otettava huomioon.

Isabella antoi 20. joulukuuta 1503 määräyksen, jolla myöhempien tapahtumien valossa virallistettiin repartimientojärjestelmä. Intiaaneista tuli virallista työvoimaa, jonka palkan tason määritteli kuvernööri. Aikaisemmat intiaaneja koskevat määräykset, jotka olivat antaneet intiaaneille täydellisen vapauden, oli aiheuttanut sen, etteivät nämä suostuneet tekemään palkkatyötä espanjalaisille, eivätkä liioin olleet kiinnostuneita kristinuskosta.

Ferdinand V saneli elokuussa 1509 ordenanzan, säädöksen, jolla intiaanit lopullisesti menettivät vapautensa rippeet. Koska intiaanit eivät olleet halukkaita raskaaseen ja heidän itsensä kannalta hyödyttömään työhön, oli määräyksiä tiukennettava. Kuitenkin oli yritettävä pitää muistissa paavillisen lähetystehtävän luonne ja tarkoitus. Valvonta petti, koska hyödynsaaja itse valvoi omia tekojaan. Tilannetta vaikeutti sekin, että intiaaneja saivat myös Espanjassa asuvat korkeat virkamiehet tai heidän suosikkinsa.

Myöhempi kehitys

Vähitellen muodostui intiaaneihin kohdistuva verotusjärjestelmä, joka perustui intiaanien verottamiseen kyläkunnittain heidän oman päällikkönsä toimiessa välimiehenä. Kuvernööri Diego Kolumbuksen vuonna 1509 saamassa kirjeessä määrätään jokaisesta depositoidusta intiaanista maksettavaksi vuosittain yksi peso. Muutamaa kuukautta myöhemmin kuningas mitätöi Diego Kolumbuksen tekemät, joidenkin espanjalaisten kannalta epäoikeudenmukaiset ja paljon riitoja aiheuttaneet jaot ja määräsi ne toimitettavaksi uudelleen. Vuosittainen veropeso pysyi edelleen voimassa. Kyseessä oli valtion määräämä pakkotyö, jota virkamiesten tuli valvoa. Hallitsijoiden tarkoituksena oli jakaa intiaani, tai jonkin alueen intiaanien verotusoikeus hallintaoikeudella niin, että lopullinen omistusoikeus, ainakin muodollisesti, pysyisi kruunulla. Itse asiassa encomendero oli kuninkaan veronkantaja, joka samalla sai sitä kautta omat tulonsa.

Vuonna 1514 saapui Hispaniolaan kaksi kuninkaan lähettämää virkamiestä, Pedro Ibáñez de Ibarra ja Rodrigo de Albuquerque, pannakseen toimeen uuden intiaanien jaon, repartimienton, koska edellinen jako oli herättänyt suurta tyytymättömyyttä. Kuuban repartidoreksi oli vuotta aikaisemmin nimitetty saaren valtaaja, Adelantado-arvonimen ja siihen kuuluvat oikeudet vuonna 1518 saava Diego de Velázquez, jonka Bernal Díaz del Castillo mainitsee olleen sukulaisensa, ja jolta hän turhaan oli odottanut saavansa intiaaneja säilytykseensä. Cortés, jolla tuolloin oli käsissään kaikki valta, antoi aseveljelleen palkkioksi encomiendan. Cortés antoi Díazille asiakirjan, jolla Díaz saa palvelukseensa Tlapan ja Potuchan kylien intiaanit. Asiakirjassa ei ole mitään, joka viittaisi encomiendaan, mutta olihan Cortés kuvernööri. Dìaz del Castillo joutui vuonna 1524 Cortésin Hondurasin-retkelle kahden vuoden ajaksi, jonka kuluessa Díazin maat ja intiaanit olivat joutuneet toisiin käsiin hänestä riippumattomista syistä. Seurauksena oli oikeudenkäyntejä ja hyvityksiä. Vuonna 1550 Bernal Díaz del Castillo otti osaa Valladolidin kokoukseen, jossa encomenderot yrittivät saada oikeutensa encomiendoihin ikuisiksi ajoiksi. Kokous ei tuottanut encomenderojen kannalta suotuisaa tulosta. Heillä oli vastassaan dominikaanien vahva rintama Bartolomé de las Casasin ja Domingo de Soton johdolla. Rintamasta puuttui Francisco de Vitoria, joka oli kuollut kolmea vuotta aikaisemmin. Kokouksessa oli dominikaanien vastustajana tohtori Ginés de Sepúlveda, kuninkaan virallinen historioitsija.

Cortés jatkoi Kolumbuksen ja saarten kuvernöörien aloittamaa intiaanien alistamista. Vuonna 1512 säädetyt niin sanotut Burgosin lait, joiden tarkoituksena oli estää intiaaneihin kohdistuneet väärinkäytökset, osoittautuivat tehottomiksi. Vuoden 1523 kesäkuussa Kaarle V näki aiheelliseksi, käytyään sitä ennen perusteellisia keskusteluja neuvonantajiensa kanssa, antaa Cortésille määräyksen,joka itse asiassa oli nuoren kuninkaan antama lähtölaukaus Valkoiselle Legendalle ja yritys toimia paavin antaman lähetystehtävän mukaisesti.

Uuden Espanjan niin sanottu toinen audiensia sai ohjeikseen vuonna 1530 salaisen kuninkaallisen määräyksen, jonka tarkoituksena oli korjata ensimmäisen audiensian väärinkäytöksiä, jotka koskivat encomiendoihin "talletettuja" intiaaneja. Saman vuoden marraskuussa myös kuninkaan oli tehtävä vastaavanlaisia myönnytyksiä konkistadoreille. Tosiasioiden edessä oli veroviidenneksistään nauttivan kuninkaan hyväksyttävä asioiden kehittyminen intiaanien kannalta huonompaan suuntaan. Tilanteen kohentamiseksi oli jotakin kuitenkin tehtävä. Lokakuussa 1535 Kaarle V antoi määräyksen, jolla koetettiin hidastaa encomiendojen siirtymistä uusille haltijoille ja estää mahdollisen feodaali­valtion syntyminen Uuteen Maailmaan. Asetuksesta käy selväksi jako-osuuksiin etuoikeutetut. Vuosien edetessä intiaanien ja espanjalaisten väliset suhteet muodostuivat hyvin epäselviksi. Kuningas yritti selventää tilannetta. Encomiendojen tarkoitusperiä selvitetään Kaarle V:n määräyksessä vuodelta 1554.

Las Casas mainitsee historiateoksensa kolmannessa kirjassa, miten lait, vaikka niitä olisi enemmän kuin mitä niitä on partidoissa, eivät kuitenkaan pystyisi tuomaan parannusta intiaanien oloihin ilman encomiendajärjestelmän lakkauttamista. Espanjassa alkoi esiintyä eriäviä mielipiteitä espanjalaisten oikeudesta hallita löydettyjä maita ja niiden asukkaita. Keskustelun keskipisteenä oli kuningas, jolle paavi oli lahjoittanut löytömaat.

Encomenderojen vastuulla oli järjestää intiaaneilleen uskonnonopetus. Asia ei ollut helposti toteutettavissa. Käännytystyötä tekevät munkit ja papit koettivat suojella intiaaneja omia etujaan ajavien maallisen vallan edustajien ja encomenderojen sorrolta. Kuninkaallisista määräyksistä ilmenee, että encomenderojen tärkeimpänä tehtävänä oli huolehtia intiaanien kasvattamisesta katoliseen uskoon ja huolehtia varallisuutensa mukaisesti puolustuslaitteista.

Cortésin edustajanaan lähettämä Francisco de Montejo, joka Espanjasta palattuaan valloitti Jukatanin, ja joka sai adelantadon arvon, ei monen muun tavoin hoitanut encomiendaansa kuninkaan toivomalla tavalla. Tarkastusviranomaiset totesivat muiden laiminlyöntien muassa, etteivät Montejon perhekunnan naiset pystyisi puolustautumaan intiaaneja vastaan kyllin tehokkaasti.

Lähteet

• Aguado, Pedro de; Historia Santa Marta y Nuevo Reino de Granada. 1568.
• Casas, Bartolomé de las; Historia de las Indias. Helsingin yliopiston kirjasto.
• Díaz, Bernal de Castillo; Verdadera historia de la conquista de la Nueva España. Meksiko 1960.
• Martínez, José Luis; Documentos cortesianos Meksiko 1992.
• Zavala, Silvio; La encomienda indiana. Meksiko 1993.