Platonilainen tietoteoria

Platonilaisen tietoteorian mukaan tieto on sisäsyntyistä, jolloin oppiminen on tosiasiassa ainoastaan asioiden uudelleen palauttamista mieleen. Tämä voi tapahtua muun muassa sokraattisen menetelmän avustuksella. Platon katsoi, että kaikki sielut olivat olemassa ennen syntymää ideataivaassa katselemassa ’Hyvän’ ideaa ja niillä oli täydellinen tieto kaikesta. Näin se, mikä vaikuttaa oppimiselta, on ainoastaan tämän jo hallussa olevan tiedon mieleenpalauttamista (anamnēsis).

Platon teki selvän eron varman tiedon ja pelkän epävarman mielipiteen välille. Mielipiteet on johdettu muuttuvasta ilmiömaailmasta, kun taas tieto on kytköksissä ajattomiin, ikuisiin ideoihin. Dialogissa Valtio Platon havainnollisti näitä käsitteitä aurinkovertauksella, jaetulla janalla ja luolavertauksella.

Tiedon kolme tasoa

Platonin dialogien Sokrateen mielestä tietoa on kolmen tasoista:

1. Alin tiedon laji on doksa (m.kreik. δοξα), joka on fyysisen päivätajunnan aineellinen luulotieto eli mielettömän mielen aistilliseen harhaan perustuva tieto (ruumiin tieto, tietämättömien tieto).
2. Toinen jo kehittyneempi tiedon laji on epistēmē (επιστημη) eli episteeminen tieto, sielullinen järjen käyttöön ja ajatteluun perustuva tieto, mikä tieto on jo oikeaa jonkin perustelun nojalla, mutta voi olla epätosi toiseen tai uudempaan perusteluun nojautuen.
3. Kolmas tiedon laji on alētheia (αλήθεια) eli peitoton totuus. Se on aina absoluuttisen oikeaa, mutta sen voi saavuttaa vain ajattomassa iäisyyskokemuksessa intuitiivisesti.

Aurinkovertaus

Pääartikkeli: Aurinkovertaus

Platon käytti Aurinkoa vertauskuvana ”älyllisestä säteilystä”, jota hän piti ’Hyvän’ ideana. Vertauskuva käsittelee äärimmäisen todellisuuden luonnetta ja sitä, kuinka tulemme tietoisiksi siitä. Lähtökohtana on silmä, jota Platon piti poikkeuksellisena aistielimistä siinä, että se tarvitsee toimiakseen välittäjän, valon. Vahvin ja paras valon lähde on aurinko: sen valossa voimme nähdä asiat selvästi. Samaa voidaan sanoa käsitettävistä olioista. Jos siis pyrimme ymmärtämään ilman mitään universaaleja, joita Platon kutsui ideoiksi, miksi asiat ovat niin kuin ne ovat tai miten asioita voidaan luokitella, epäonnistumme täydellisesti. Platonin ideamaailma on se, missä totuus ja todellisuus loistavat päivänselvinä, ja sitä valaisee muodoista korkein, ’Hyvän’ idea. Koska totuus on ideamaailmassa, meidän täytyy suunnata ymmärryksemme sitä kohti saadaksemme tietoa: muutoin joudumme tyytymään pelkkään mielipiteeseen asioista, jotka muistuttavat ohikiitäviä varjoja.

Jaettu jana

Pääartikkeli: Jaettu jana

Platon käyttää vertausta jaetusta janasta opettaakseen näkemyksensä olemassaolon neljästä tasosta ja niitä vastaavista tavoista saada tietoa asioista. Jaetussa janassa on kaksi osaa, jotka edustavat käsitettävissä olevaa maailmaa ja näkyvää maailmaa. Kumpikin näistä osista jaetaan edelleen kahteen osaan: käsitettävän maailman kaksi osaa edustavat ylempiä ja alempia ideoita, ja näkyvän maailman kaksi osaa edustavat tavallisia näkyviä olioita ja niiden varjoja, heijastumia ja muita kuvauksia. Janan osat ovat eri pituisia ja pituudet edustavat näiden alueiden ”selkeyttä tai hämäryyttä” ja niiden ”todellisuutta ja totuutta” toisiinsa verrattuna. Näin meillä on melko selkeä näkemys aistituista asioista, jotka ovat todellisempia ja todempia, kuin niiden varjoista, joita koskien meillä on vain melko epäselvä mielipide jostakin, joka ei ole täysin todellista. Aistittujen, materiaalisten olioiden ja niiden varjojen välinen suhde on vastaava kuin ideoiden ja niitä edustavien aistittavien, materiaalisten olioiden välinen suhde.

Luolavertaus

Pääartikkeli: Luolavertaus

Platon käyttää luolavertauksessa luolan seinälle heijastuvia varjoja vertauksena inhimillisestä aistimisesta. Luolaan kahlehditut vangit voivat katsella vain varjoja, jotka muodostuvat heidän selkänsä takana olevista nukeista, kun samoin heidän selkänsä takana olevan nuotion tuli valaisee niitä. Jos yksi vangeista vapautetaan, hän oppii, että hänen aiemmin havaitsemansa todellisuus olikin vain varjoja, ja nuket todellisempia. Jos hän astuu ulos luolasta, hän oppii, että ulkopuolella onkin todellisia asioita, joista nuket ovat vain jäljitelmiä. Näin mielipide korvautuu vähitellen tiedolla ja henkilö saavuttaa vähitellen suuremman tietämyksen todellisuudesta.

Esimerkki: rakkaus ja viisaus

Hyvä esimerkki siitä, kuinka Platon katsoi tiedon saamisen tapahtuvan, on esitettynä hänen opetuksessaan ”rakkauden tikapuista”. Pidoissa (210a–211b) ”rakastaja” määritellään henkilöksi joka rakastaa, ja ”rakkaus” määritellään haluksi, joka suuntautuu sellaiseen, jota henkilöllä ei vielä ole. Rakastaja nousee tikapuita poikkipuu kerrallaan edeten rakkauden ilmeisimmästä muodosta sen puhtaimpaan muotoon seuraavasti:

1. Kaunis ruumis – Rakastaja alkaa tästä kaikkein ilmeisimmästä rakkauden muodosta: hänen rakkautensa kohteena on ruumiillisesti kaunis kohde.
2. Kaikki kauniit ruumiit – Jos rakastaja tutkiskelee rakkauttaan ja tekee tutkimuksia, hän huomaa, ettei tämä ruumiillinen kauneus ole ainutlaatuista, vaan se sisältyy kaikkiin, jotka ovat ruumiillisesti kauniita.
3. Kauniit sielut – Pyrittyään mitä ilmeisimmin saamaan kaiken ruumiillisesti kauniin, rakastajan tulisi ymmärtää, että jos yksi rakkaus ei tyydytä, ei ole syytä uskoa, että useampikaan tyydyttäisi. Näin ”jokaisen kauniin ruumiin rakastajan” tulee Platonin sanoin ”katsoa sielun kauneus ruumiin kauneutta arvokkaammaksi”. Rakkaus siis siirretään kohdistumaan soveliaampaan kohteeseen, sieluun.
4. Kauneus laeissa ja instituutioissa – Seuraava looginen askel rakastajalle on rakastaa kaikkia kauniita sieluja ja sen jälkeen siirtää rakkaus kohdistumaan siihen, mikä on vastuussa niiden olemassaolosta: maltilliseen, sopusointuiseen sosiaaliseen järjestykseen.
5. Kaunis tieto – Edettyään tähän rakastaja alkaa luonnollisesti kaipaamaan ja rakastamaan sitä, mikä tuottaa järkevät sosiaaliset instituutiot: tieto.
6. Kauneus itsessään – Tämä on platoninen ’Kauneuden’ idea, ”kauneuden suuri meri”, itsessään. Se ei ole mikään yksittäinen asia, joka on kaunis, vaan kauneuden idea ja syvin olemus. Platon kuvaa tämän kauneuden muodon olevan ”ikuista, syntymätöntä ja häviämätöntä, lisääntymätöntä ja vähenemätöntä” ja ilmenevän ”itsestään ja itsessään aina yhtäläisenä olevana, ja kaikki muut kauneuden muodot ovat siihen osallisia”.

Tieto kaikista muista asioista saadaan samalla tavalla edistymällä etsityn asian ensimmäisestä vaikutelmasta (tai varjosta) sen todelliseen ideaan eli etsittyyn asiaan itseensä. Nämä askelmat seuraavat samaa kuviota joka esiintyy sekä aurinkovertauksessa, vertauksessa jaetusta janasta että luolavertauksessa: edistyminen johdattaa meidät lähemmäksi ja lähemmäksi todellisuutta, kun jokainen askel selittää, miksi edellisen askeleen todellisuus oli vain suhteellista.

Katso myös

• Platonismi

Kirjallisuutta

• Pitkänen, Pirkko: Platonisen filosofian perusteet: Johdatus Platonin metafyysiseen epistemologiaan. (Joensuun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja. Sarja B, Oppimateriaalia 8) Joensuu: Joensuun yliopisto, 1994. ISBN 951-708-271-1

Aiheesta muualla

• Silverman, Allan: Plato's Middle Period Metaphysics and Epistemology The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)