yhdysvaltalainen yhtye From Wikipedia, the free encyclopedia
Alice in Chains on yhdysvaltalainen rockyhtye, jonka kitaristi Jerry Cantrell ja rumpali Sean Kinney perustivat Seattlessa Washingtonissa vuonna 1987. Yhtyeen alkuperäisen kokoonpanon täydensivät basisti Mike Starr, jonka korvasi yhtyeeseen vuonna 1993 liittynyt Mike Inez,[1] sekä laulaja Layne Staley, jonka aiemmalta, Alice N’ Chains -nimiseltä glam metal -yhtyeeltä Alice in Chains peri nimensä. Alice in Chains hajosi Layne Staleyn kuoleman jälkeen vuonna 2002, mutta vuonna 2005 yhtyeen muut jäsenet palasivat yhteen ja jatkoivat soittamista uuden laulajan, William DuVallin kanssa.[2]
| Alice in Chains | |
|---|---|
 Alice in Chains konsertoimassa Leedsissä vuonna 2018, vasemmalta: Mike Inez, William DuVall, Sean Kinney ja Jerry Cantrell. |
|
| Tiedot | |
| Toiminnassa | 1987–2002, 2005– |
| Tyylilaji | Grunge, heavy metal, alternative metal, sludge metal, hard rock, vaihtoehtorock |
| Kotipaikka |
 Seattle, Yhdysvallat |
| Laulukieli | englanti |
| Jäsenet |
William DuVall, laulu, rytmikitara (2006–) |
| Entiset jäsenet |
Layne Staley, laulu, rytmikitara (1987–2002) |
| Levy-yhtiö |
Columbia Records, 1990– |
| Aiheesta muualla | |
| Kotisivut | |
Alice in Chains yhdistetään usein tiiviisti grunge-tyylilajiin, mutta yhtyeen musiikissa on läsnä vaikutteita myös esimerkiksi heavy metalista. Eräs yhtyeen tummanpuhuvaksi ja raskaaksi luonnehditun soundin keskeisimmistä elementeistä on laulaja Layne Staleyn, sekä myöhemmin William DuVallin, ja kitaristi Jerry Cantrellin yhdessä laulamat harmoniat.[1][3] Alun perin vain taustoja laulaneen Jerry Cantrellin rooli yhtyeen toisena laulajana kasvoi vuoden 1992 akustisen EP-levyn Sap tekemisen myötä.[3]
Alice in Chains nousi kansainväliseen suosioon 1990-luvun alussa, ja yhtyeestä tuli eräs aikansa merkittävimmistä grunge- ja rockyhtyeistä.[2] 1990-luvulla yhtye levytti kolme studioalbumia: Facelift (1990), Dirt (1992) ja Alice in Chains (1995). Laulaja Layne Staleyn yksityiselämän vaikeudet, kuten esimerkiksi vaikea päihderiippuvuus,[4] kuitenkin varjostivat yhtyeen uraa ja pakottivat yhtyeen lopettamaan keikkailun vuonna 1996.[2][5] Alice in Chainsin ura päättyi väliaikaisesti Staleyn kuoltua vuonna 2002, mutta yhtyeen elossa olevat jäsenet palasivat yhteen vuonna 2005,[5] ja Staleyn paikan yhtyeen keulilla otti vuonna 2006 William DuVall.[2] Yhtye on sittemmin julkaissut kolme uutta studioalbumia, joista uusin on Rainier Fog (2018).
Alice in Chainsin levyjä on myyty kansainvälisesti yli 30 miljoonaa kappaletta, joista yli 14 miljoonaa pelkästään Yhdysvalloissa. Yhtye on julkaissut urallaan yhteensä kuusi studioalbumia, kolme EP-levyä ja livealbumia, neljä kokoelma-albumia, kaksi DVD-tallennetta sekä 32 singleä ja 43 musiikkivideoa. Yhtyeen singleistä yhteensä 18 on noussut Yhdysvalloissa Mainstream Rock -singlelistalla kymmenen parhaan joukkoon,[6] ja viisi edelleen ykkössijalle.[6] Yhtye on ollut myös ehdokas Grammy-palkinnon saajaksi yksitoista kertaa.
_--_2_July_2010.jpg)
Vuoden 1990 heinäkuussa levy-yhtiö Columbia Records julkaisi Alice in Chainsin ensimmäisen EP-levyn We Die Young, jonka oli tuottanut Dave Jerden. EP koostui kolmesta kappaleesta, ja sen nimikkokappale ”We Die Young” soi ahkerasti metallimusiikkia soittaneilla radiokanavilla. EP:n hyvä vastaanotto sai Columbia Recordsin vauhdittamaan myös Alice in Chainsin esikoisalbumin Facelift tekoa.
Faceliftin tuotti sitä edeltäneen EP-levyn tavoin Dave Jerden, ja albumi julkaistiin 21. elokuuta 1990. Kitaristi Jerry Cantrellin mukaan albumille pyrittiin luomaan ”tunnelmallinen aura”, joka oli ”suora seuraus Seattlen haurastuneesta ilmapiiristä ja tunnelmasta”. We Die Young -EP:n luomasta hyvästä lähtökohdasta huolimatta Facelift ei kuitenkaan osoittautunut välittömästi menestykseksi, sillä albumi myi ensimmäisen puolen vuoden aikana alle 40 000 kappaletta. Ratkaiseva käänne albumin kannalta tapahtui, kun Music Television otti ”Man in the Box” -singlen musiikkivideon päivittäiseen ohjelmistoonsa.[7] ”Man in the Box” nousi Yhdysvalloissa Album Rock Tracks -listan sijalle 18,[6] ja seuraava single ”Sea of Sorrow” sijalle 27.[6] Singlejulkaisujen menestys kasvatti Faceliftin suosiota huomattavasti, ja albumi myi seuraavien kuuden viikon aikana Yhdysvalloissa yli 400 000 kappaletta. Albumi saavutti vuoden 1991 kesällä korkeimman sijoituksensa Billboard 200 -albumilistalla nousten sijalle 42.[8]
Facelift sai hyvän vastaanoton myös kriitikoiden keskuudessa. Esimerkiksi AllMusicin Steve Huey on sanonut albumin olevan ”yksi tärkeimmistä levytyksistä grunge- ja vaihtoehtoisen rockin yleisön perustamisessa hard rock- ja heavy metal -kuuntelijoiden keskuudessa”.[9] Van Halen -yhtyeen laulaja Sammy Hagar on sanonut kutsuneensa Alice in Chainsin kiertueelle Van Halenin kanssa nähtyään ”Man in the Boxin” musiikkivideon esityksen Music Televisionilla.
Recording Industry Association of America sertifioi Faceliftin myyneen kultalevyyn oikeuttavat puoli miljoonaa kappaletta vuoden 1991 syyskuussa. Siitä tuli ensimmäinen kultalevyn saavuttanut Seattlen grunge-liikkeen albumi. Sittemmin se on saavuttanut Yhdysvalloissa kolminkertaisen platinalevyn, eli kolmen miljoonan myydyn kappaleen, rajan. Vuonna 1992 yhtye oli ehdokas parhaan hard rock -esityksen Grammy-palkinnon voittajaksi kappaleella ”Man in the Box”, mutta se hävisi Van Halenin albumille For Unlawful Carnal Knowledge.
Faceliftin julkaisemisen tiimoilta Alice in Chains kiersi muun muassa Van Halenin, Iggy Popin, Poisonin ja Extremen lämmittelijänä. Vuonna 1991 Alice in Chains kiersi Clash of the Titans -kiertueella Megadethin, Slayerin ja Anthraxin lämmittelijänä. Vuoden 1990 joulukuussa yhtye taltioi konserttinsa Seattlen Moore Theatressa, ja se julkaistiin vuoden 1991 kesäkuussa VHS-tallenteena Live Facelift. Se sisältää viisi yhtyeen konsertissa kuvattua kappaletta, sekä kolme musiikkivideoa. Live Facelift on myynyt Yhdysvalloissa kultaa, yli 50 000 kappaletta.
Kiertue-elämän päätyttyä Alice in Chains siirtyi takaisin studioon tarkoituksenaan äänittää demoja toisen, tulevan albuminsa kappaleista. Yhtye päätyi kuitenkin levyttämään viisi uutta akustista kappaletta, joiden tekemisen aikana rumpali Sean Kinney oli nähnyt unen, jossa yhtye oli levyttänyt Sap-nimisen EP-levyn. Yhtye päätti omien sanojensa mukaan olla ”leikkimättä kohtalon kanssa”, ja vuoden 1992 helmikuussa nimen Sap saanut EP näkikin päivänvalon. Sap ylitti kultalevyn rajan kahdessa viikossa. Kitaristi Jerry Cantrell kunnostautui EP:llä ensimmäisen kerran laulajana, sillä hän lauloi EP:n avausraidan ”Brother”. Myös Heart-yhtyeen Ann Wilson vieraili laulamassa EP:n kappaleissa ”Brother” ja ”Am I Inside”, ja kappaleessa ”Right Turn” puolestaan vierailivat Mudhoneyn Mark Arm ja Soundgardenin Chris Cornell.
Vuonna 1992 Alice in Chains esiintyi ”baariyhtyeenä” Cameron Crowen elokuvassa Singles. Yhtye levytti elokuvan soundtrackille erään tunnetuimmista kappaleistaan, ”Would?”, jonka musiikkivideo palkittiin vuonna 1993 MTV Video Music Award -palkinnolla.
Vuoden 1992 maaliskuussa Alice in Chains kokoontui studioon tehdäkseen seuraavan studioalbuminsa. Yhtye oli kirjoittanut uutta materiaalia ollessaan kiertueella. Uudet kappaleet olivat tyyliltään Facelift-albumia synkempiä, ja kolmestatoista kappaleesta kuudessa käsiteltiin päihderiippuvuutta. Kitaristi Jerry Cantrell kuvaili yhtyeen tehneen ”paljon sieluntutkiskelua” kappaleita kirjoittaessaan, ja sanoi albumin sisältävän paljon ”rankkoja tunteita”.
Yhtyeen uusi albumi sai nimekseen Dirt, ja se julkaistiin 29. syyskuuta 1992. Albumi nousi Yhdysvalloissa Billboard 200 -albumilistan sijalle kuusi,[1] ja sitä on myyty Yhdysvalloissa nelinkertaisen platinalevyn verran, mikä tekee siitä yhtyeen parhaiten menestyneen albumin. Dirt keräsi positiivisia arvioita myös kriitikoilta, ja esimerkiksi AllMusicin kriitikko Steve Huey kutsui albumia ”valtavaksi artistilliseksi kannanotoksi” sekä yhtyeen tuotannon mestariteokseksi. Guitar Worldin Chris Gill kirjoitti albumin olevan ”valtava ja pahaenteinen, mutta myös aavemainen ja intiimi” sekä ”mahtavan synkkä ja raa'an rehellinen”.
Dirt-albumilta julkaistiin viisi singleä, ”Would?”, ”Them Bones”, ”Angry Chair”, ”Rooster” ja ”Down in a Hole”, jotka kaikki menestyivät hyvin ja nousivat Yhdysvalloissa singlelistoilla 30 parhaan joukkoon.[5] Itse albumi pysytteli Billboard 200 -albumilistalla lähes kahden vuoden ajan.[5] Alice in Chains soitti albumin tiimoilta Ozzy Osbournen lämmittelijänä tämän No More Tears -albumin kiertueella vuonna 1992. Laulaja Layne Staley loukkasi jalkansa mönkijäonnettomuudessa kesken kiertueen, ja joutui esiintymään osan kiertueesta pyörätuolissa istuen.[1]
Basisti Mike Starr jätti yhtyeen vuoden 1993 alussa.[1] Starr ilmoitti eronneensa yhtyeestä, koska halusi viettää enemmän aikaa perheensä kanssa ja jättää kiertämisen vähemmälle.[5] Kitaristi Jerry Cantrell sanoi eron syyn olleen Starrin uupumus,[1] ja Layne Staley kommentoi vuonna 1994 Rolling Stonen haastattelussa Starrin eron johtuneen näkemyseroista; muu yhtye ”halusi jatkaa tiivistä keikkailua ja lehdistöjuttuja, mutta Mike oli valmis lähtemään kotiin.” Vuosia myöhemmin Starr kertoi, että hän sai todellisuudessa potkut yhtyeestä huumeriippuvuutensa vuoksi.[1][5]
Alice in Chainsin uudeksi basistiksi pestattiin Mike Inez, joka oli soittanut aiemmin Ozzy Osbournen yhtyeessä ja johon yhtye oli tutustunut yhteisellä kiertueella.[5] Alun perin Inezin oli tarkoitus toimia Starrin tuurajana yhden, vuoden 1993 tammikuussa alkaneen Euroopan-kiertueen ajan, mutta hän jäikin yhtyeen basistiksi pysyvästi, kun Starr ei enää palannut takaisin.[5] Euroopan-kiertueella Alice in Chains konsertoi myös Suomessa, soittaen Helsingin Tavastia-klubilla helmikuussa 1993; kyseinen konsertti jäi yhtyeen ainoaksi Suomen-konsertiksi Layne Staleyn kanssa.[1]
Vuoden 1993 huhtikuussa yhtye nauhoitti elokuvan Last Action Hero soundtrackille kaksi uutta kappaletta, ”What the Hell Have I” ja ”A Little Bitter”. Vuoden 1993 kesällä yhtye päätti Dirt-albumia seuranneen kiertueensa keikkailuun Lollapalooza-festivaaleilla. Dirtiä seurannut kiertue jäi kuitenkin lopulta viimeiseksi kunnon kiertueeksi, jonka yhtye teki Layne Staleyn kanssa.[5]
.jpg)
Vuoden 1994 tammikuussa Alice in Chains julkaisi akustista musiikkia sisältäneen EP-levyn Jar of Flies, joka oli syntynyt vuoden 1993 mittavan kiertuerupeaman seurauksena sen jälkeen, kun yhtye oli Layne Staleyn mukaan ”vain halunnut mennä muutamaksi päiväksi studioon akustisten kitaroiden kanssa ja katsoa, mitä tapahtuisi”. Staleyn mukaan yhtye ei ollut suunnitellut julkaisevansa tuolloin tekemäänsä musiikkia, mutta yhtyeen levy-yhtiö oli pitänyt kuulemastaan ja halunnut julkaista uudet kappaleet EP-levynä. Jar of Flies oli sekä ensimmäinen Alice in Chains -julkaisu että kaikkien aikojen ensimmäinen EP-levy, joka nousi Yhdysvalloissa Billboard 200 -albumilistan ykköseksi.[5]
Rolling Stonen kriitikko Paul Evans kehui Jar of Fliesin olevan ”synkän upea”, ja AllMusicin Steve Huey piti EP:tä ”samanaikaisesti hillityn hämmästyttävänä, tuskallisen upeana ja ahdistavan surumielisenä”. EP-levyn singlestä ”No Excuses” muodostui yhtyeen uran ensimmäinen listaykkönen Yhdysvalloissa Mainstream Rock -listalla. EP:n toinen single ”I Stay Away” nousi listan sijalle kymmenen, ja kolmas ja viimeinen single ”Don’t Follow” sijalle 25. Jar of Flies on ylittänyt Yhdysvalloissa kolminkertaisen platinalevyn rajan, ja se myi Yhdysvalloissa vuonna 1994 yli kaksi miljoonaa kappaletta. Se oli myös ehdokas kahteen Grammy-palkintoon.
Layne Staley hakeutui vuonna 1994 vieroitushoitoon päästäkseen irti heroiinista. Yhtyeen oli määrä soittaa vuoden 1994 kesällä Metallican, Suicidal Tendenciesin, Danzigin ja Fightin kanssa, sekä Woodstock-festivaaleilla. Staley kuitenkin retkahti heroiiniin uudelleen ennen kiertueen alkua, ja yhtyeen oli pakko perua kaikki vuoden 1994 kiertue- ja keikkasuunnitelmansa. Staleyn kunto oli niin huono, että Alice in Chains joutui jäämään puolen vuoden tauolle.[5] Rumpali Sean Kinney kommentoi myöhemmin vuonna 1996 Rolling Stonen haastattelussa, että jos yhtye olisi tuolloin jatkanut normaalia toimintaansa, se olisi hyvinkin saattanut tuhoutua tien päälle koko maailman katsellessa.[5]
Alice in Chainsin tauon aikana vuonna 1995 Layne Staley liittyi mukaan grungen superyhtyeeseen Mad Season, jossa vaikuttivat Pearl Jam -kitaristi Mike McCready, The Walkabouts -basisti John Baker Saunders ja Screaming Trees -rumpali Barrett Martin. Mad Season julkaisi yhden albumin, jonka single ”River of Deceit” nousi Mainstream Rock -listan kakkossijalle.
Vuoden 1995 keväällä Alice in Chains aloitti kolmannen albuminsa äänittämisen Bad Animals -studiossa tuottaja Toby Wrightin kanssa. Äänittämisen aikana varhainen versio uudesta kappaleesta ”Grind” vuosi radioon, jossa se sai paljon soittoa. Yhtye julkaisi kappaleen virallisesti vuoden 1995 lokakuussa hillitäkseen kappaleen laitonta nauhoittamista ja levittämistä eteenpäin.
Alice in Chainsin nimikkoalbumi, 7. marraskuuta 1995 julkaistu Alice in Chains debytoi Yhdysvalloissa albumilistan ykkösenä ja on sittemmin ylittänyt kolminkertaisen platinalevyn myynnin. Albumilta julkaistiin neljä singleä: ”Grind”, ”Again”, ”Over Now” ja ”Heaven Beside You”, joista kolmessa lauloi Jerry Cantrell. Albumin jatkoksi yhtye julkaisi joulukuussa videotallenteena pseudodokumentin The Nona Tapes, jossa yhtyeen jäseniä haastatteli Jerry Cantrellin näyttelemä journalisti Nona Weisbaum. Yhtye kuitenkin päätti, ettei se lähtisi Alice in Chainsin tiimoilta lainkaan kiertueelle, mikä lisäsi jo entuudestaan vahvoja huhuja yhtyeen heikosta tilanteesta ja Layne Staleyn huumeidenkäytöstä.
Yhtye palasi julkisuuteen vuoden 1996 huhtikuussa, kun se soitti ensimmäisen konserttinsa kahteen ja puoleen vuoteen Music Televisionin televisio-ohjelmassa MTV Unplugged. Yhtye soitti ohjelmassa monia tunnetuimmista kappaleistaan, sekä uuden, Jerry Cantrellin laulaman kappaleen ”The Killer is Me”. Esitys julkaistiin kesällä 1996 Billboard 200 -albumilistan sijalle kolme nousseena livealbumina, sekä videotallenteena. Unpluggedin jälkeen Alice in Chains vieraili vielä Saturday Night Specialissa soittamassa kappaleen ”Again”, sekä The Late Show with David Lettermanissa, jossa se esitti kappaleet ”Again” ja ”We Die Young”.
Vuonna 1996 Alice in Chains soitti vielä neljä konserttia Yhdysvalloissa, kun yhtye lämmitteli alkuperäiseen kokoonpanoonsa palannutta Kiss-yhtyettä Alive/Worldwide Tour -kiertueella. Neljäs konsertti, joka järjestettiin Kansas Cityssa 3. heinäkuuta 1996, jäi Layne Staleyn viimeiseksi julkiseksi esiintymiseksi yhtyeen laulajana. Hieman konsertin jälkeen Staley otti yliannostuksen heroiinia ja joutui sairaalaan; Staley toipui tapahtuneesta, mutta Alice in Chains oli jälleen pakotettu tauolle.
Vaikkei Alice in Chains koskaan virallisesti hajonnutkaan, Staleysta tuli erakko joka poistui harvoin seattlelaisesta asunnostaan sen jälkeen, kun hänen entinen morsiamensa Demri Parrott kuoli huumeiden yliannostukseen 29. lokakuuta 1996[10]. "Huumeet toimivat minulle vuosia", Staley kertoi Rolling Stone -lehdelle helmikuussa 1996, "ja nyt ne kääntyvät minua vastaan ... nyt kävelen helvetin läpi ja tämä on syvältä. En halunnut fanieni ajattelevan, että heroiini oli siistiä. Mutta sitten fanit ovat tulleet luokseni ja osoittaneet peukkua ja kertoneet olevansa pilvessä. Juuri sitä en halunnut tapahtuvan...[11]"
Koska Cantrell ei pystynyt jatkamaan uuden Alice in Chains -materiaalin parissa, hän julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa Boggy Depot vuonna 1998, jolla soittivat myös Sean Kinney ja Mike Inez[12]. Cantrell ja Kinney olivat mukana myös Metallican vuoden 1998 albumilla Garage Inc vierailevina muusikkoina kappaleessa Tuesday's Gone, joka oli Lynyrd Skynyrdin cover[13].
Lokakuussa 1998 Staley liittyi jälleen yhteen Alice in Chainsin kanssa äänittääkseen kaksi uutta kappaletta, "Get Born Again" ja "Died". Nämä kappaleet olivat alkujaan tarkoitettuja Cantrellin seuraavalle sooloalbumille, mutta yhtye työsti ne uudelleen ja julkaisi ne Music Bank -nimisellä box-set-kokoelmalla syksyllä 1999. Kokoelma sisältää 48 kappaletta, mukaan lukien harvinaisuuksia, demoja sekä aiemmin julkaistuja albumikappaleita ja singlejä[14]. Yhtye julkaisi myös 15 kappaletta sisältävän kokoelmalevyn Nothing Safe: Best of the Box, joka toimi "esimakuna" Music Bankin sisällöstä. Yhtye julkaisi myös Live-nimisen livealbumin 5. joulukuuta 2000, jota seurasi toinen kokoelmalevy Greatest Hits vuonna 2001[15].
Marraskuussa 1998 Staley äänitti coverin Pink Floydin kappaleesta Another Brick in the Wall Class of '99 -superyhtyeen kanssa. Superyhtyeeseen kuuluivat kitaristi Tom Morello Rage Against the Machinesta, basisti Martyn LeNoble ja rumpali Stephen Perkins Porno for Pyrosista ja Jane's Addictionista sekä kosketinsoittaja Matt Serletic. Kappale oli mukana samana vuonna ilmestyneen Kauhun oppitunnit -elokuvan soundtrackilla[16].
Sean Kinney ja Queensrÿche-kitaristi Chris DeGarmo perustivat uuden Spys4Darwin-yhtyeen kierrettyään Cantrellin sooloyhtyeen mukana vuonna 1998. Mike Inez ja Spongen laulaja Vin Dombroski liittyivät superyhtyeeseen pian perustamisen jälkeen. Yhtye julkaisi vuonna 2001 ensimmäisen ja ainoan levytyksensä, joka oli 6-raitainen Microfish-EP[17]. Kesäkuussa 2001 Mike Inez liittyi Zakk Wylden Black Label Society -yhtyeeseen Ozzfestin jäljellä oleville päivämäärille basisti Steve Gibbin lähdettyä terveyssyistä[18]. Inez liittyi yhtyeeseen uudelleen vuonna 2003 sen länsirannikon ja Japanin-kiertueelle[19].
Jerry Cantrell sai valmiiksi toisen Degradation Trip -studioalbuminsa vuoteen 2002 mennessä. Vuonna 1998 sävelletyn albumin sanoitukset keskittyivät vahvasti siihen, minkä Cantrell näki Alice in Chainsin rappiona. Tämä rappio oli edelleen ilmeistä albumin lähestyessään julkaisuaan kesäkuussa 2002. Cantrell kuitenkin kommentoi asiaa saman vuoden maaliskuussa seuraavasti: "Olemme kaikki vielä olemassa, joten on mahdollista, että [Alice in Chains] voisi tehdä jotain jonain päivänä, ja toivon täysin, että jonain päivänä teemme niin.[20]"
Pohdiskellessaan yhtyeen hiljaiseloa haastattelussa vuonna 2011 Sean Kinney sanoi, ettei Staley ollut ainoa, joka taisteli riippuvuutta vastaan. "Hän oli keskipiste, kuten laulajat ovat. He nostivat hänet siksi esiin. Mutta totuus oli, että se koski melkein kaikkia. Minulla oli ehdottomasti käsi tiukasti ratissa, kun lähdimme alas jyrkänteeltä. Syy siihen, että vetäydyimme - lopettaminen kun on kaksi levyä listaykkösenä, se ei ole kovin hyvä siirto uralle - mutta teimme sen, koska rakastamme toisiamme emmekä halunneet kuolla julkisuudessa. Ja tiedän varmasti sydämessäni, että jos olisimme jatkaneet, en olisi nyt puhelimessa puhumassa sinulle. En olisi selvinnyt. En vain olisi.[21]"
Taisteltuaan vuosikymmenen huumeriippuvuutta vastaan, Layne Staley löydettiin kuolleena asunnostaan Seattlesta 19. päivä huhtikuuta 2002. Ruumiinavaus- ja toksikologiaraportin mukaan Layne kuoli otettuaan speedballia, joka on heroiinin ja kokaiinin sekoitus. Raportissa todettiin Staleyn kuolleen huhtikuun 5. päivänä eli kaksi viikkoa ennen ruumiin löytämistä[22]. Cantrell omisti kahta kuukautta myöhemmin ilmestyneen Degradation Trip -sooloalbuminsa Staleyn muistolle[23]. Mike Starr väitti myöhemmin Celebrity Rehab -ohjelmassa olleensa viimeinen henkilö, joka näki Staleyn elävänä. Hän myönsi tunteneensa syyllisyyttä, ettei ollut soittanut hätänumeroon kun Staley oli varoittanut häntä siitä. "Kunpa en olisi ollut niin pöllyssä bentsoista [sinä iltana], en olisi vain kulkenut ovesta ulos", Starr sanoi[24].
Staleyn kuoleman jälkeen Mike Inez liittyi Heartiin ja kiersi yhtyeen kanssa vuodesta 2002 vuoteen 2006[25]. Jerry Cantrell teki yhteistyötä eri artistien kanssa, kuten Heart[26], Ozzy Osbourne[27] ja Damageplan[26]. Vuonna 2004 Cantrell perusti Cardboard Vampyresin The Cult -kitaristin, basistin ja rumpalin Billy Duffyn, Chris Wysen ja Josh Howserin sekä Mötley Crüe -laulaja John Corabin kanssa[28].
Lokakuun 22. päivänä 2004 Sony BMG lopetti Alice in Chainsin levytyssopimuksen, mikä tapahtui 15 vuotta levytyssopimuksen solmimisen jälkeen vuonna 1989[16].
Vuonna 2005 Sean Kinney sai idean hyväntekeväisyyskeikan järjestämisestä vuoden 2004 Intian valtameren maanjäristyksen uhrien hyväksi. Kinney soitti Alice in Chainsissa soittaneille kavereilleen, ja muille ystävilleen musiikkiteollisuudessa, kuten Alice in Chainsin entisele managerille Susan Silverille. Kinney yllättyi idean saamasta innokkaasta vastauksesta.[29] 18. helmikuuta 2005 Jerry Cantrell, Mike Inez ja Sean Kinney palasivat yhteen ensimmäistä kertaa yhdeksään vuoteen K-Rock Tsunami Continued Care Relief Concertissa Seattlessa.[30] Tapahtumaa varten kootussa yhtyeessä oli laulajana Damageplanin Pat Lachman, sekä muita erikoisvieraita kuten Toolin Maynard James Keenan ja Heartin Ann Wilson.[30] Muutama kuukausi tapahtuman jälkeen yhtye soitti Susan Silverille ja Cantrellin managerille Bill Siddonsille, ja he sanoivat haluavansa kiertää taas Alice in Chainsin nimellä.[31]
Maaliskuun 10. päivänä 2006 yhtyeen jäsenet esiintyivät VH1:n Decades Rock Live! -konsertissa, jonka tarkoitus oli kunnioittaa Heart-yhtyeen seattlelaisia Ann ja Nancy Wilsonia. He soittivat kappaleen "Would?" Panteran ja Downin laulaja Phil Anselmon ja Guns N' Rosesin ja Velvet Revolverin basisti Duff McKaganin kanssa. Kappaleen lopuksi Cantrell omisti konsertin Layne Staleyn ja Pantera-kitaristi Dimebag Darrellin muistolle. He soittivat myös kappaleen "Rooster" Comes with the Fallin laulajan William DuVallin ja Ann Wilsonin kanssa.[32][33] Konserttia seurasi lyhyt Yhdysvaltojen klubikiertue "Finish What We Started", useita festivaalikeikkoja Euroopassa, ja lyhyt kiertue Japanissa. Duff McKagan liittyi yhtyeeseen taas mukaan paluukiertuelle, soittaen rytmikitaraa joillakin kappaleilla. Kiertueen aikana yhtye näytti 5-minuuttisen tribuuttivideon Staleylle vaihtaessaan soittimensa akustisiin.[34][35]
|
|
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
