Aarnihauta

Aarnihaudat ovat suomalaisessa kansanperinteessä taianomaisia paikkoja, joihin on haudattu aarre. Samantapaisia tarinoita on kerrottu laajalti Euroopassa.

Tarinoita aarteita vartioivista olennoista on tunnettu muuallakin. Tässä irlantilainen taruolento leprechaun laskee kultaansa.

Monin paikoin Suomessa hiidenkiukaita eli röykkiöhautoja on voitu pitää aarnihautoina. Tämä uskomus oli todennäköisesti syntynyt siitä, että röykkiöhaudoista löydettiin toisinaan vainajan mukaan laitettuja arvoesineitä. Joskus aarnihaudan uskottiin olevan salaperäisellä kentällä tai aukiolla, joskus taas suossa tai veden alla.

Monissa tarinoissa kerrottiin virvatulten eli aarnivalkeiden (tai aarretulien, aarreliekkien) palavan aarnihaudan luona. Varsinkin juhannusyönä ajateltiin virvatulten merkitsevän aarteen paikkaa. Virvatulen ilmaantuminen aarnihaudalle merkitsi yleensä otollista aikaa saada aarre nousemaan maan kätköistä, tai että aarre oli jo kohonnut esiin. Usein aarretta merkitsevän virvan kerrottiin olevan vihreä tai sininen. Harvinaisia kertomuksissa aarnihautoihin yhdistettyjä ilmiöitä ovat aarnihaudalta kohoava savu tai sieltä kantautuvat äänet, jopa aavemaiset ihmisäänet. Yleensä kertomuksiin virvatulista ei kuitenkaan kuulu savua tai ääniä, vaan virvatulet ovat tunnusomaisesti hiljaisia.

Aarnihaudalla saattoi olla vartijanaan haltiamainen olento, josta voitiin käyttää nimityksiä Aarni, Kratti tai haltija. Olento saattoi maata aarteen päällä sitä vartioiden, tai puhdistaa arvometalleja liekillä, jolloin näkyi virvatuli. Kaikkiin tarinoihin aarnihaudoista ei kuitenkaan kuulu tällaista olentoa.

Tarinat kertoivat ihmisten paenneen vainoja ja jättäneen aarnihautoihin kalleuksiaan. Aarre saattoi olla esimerkiksi rahoja kuparikattilassa. Myös alueella asuneiden lappalaisten tai taruolentojen kerrottiin lähdettyään jättäneen aarnihautoihin aarteita.

Useissa tarinoissa aarnihautoja tehdessä oli pantu sellainen uhri (katso uhrin pano), että aarteen saisi ylös vain tiettyjä tunnustekoja tekemällä tai vain tiettyyn aikaan (kuten juhannusyönä). Eräs tunnusteko oli jonkun rautaesineen heittäminen aarreliekkiin. Erään aarteen saattoi taas nostaa vain hautaajan omalla kädellä, ja tämän takia käsi varastettiin hänen haudastaan. Usein tunnusteko kuitenkin oli hyvin vaikea tai täysin mahdoton toteuttaa, kuten karauttaa paikalle yksiöisellä (eli eilen syntyneellä) orilla yksiöistä jäätä myöten, tai kyntää maa kukolla ja karhia kanalla.

Jos mies oli rikas, saatettiin hänen maillaan arvella olevan aarnihauta, josta mies kävi aika ajoin nostamassa lisää kalleuksia.

Lähteet

• Itkonen, T. I.: Suomalaisia mytologisia sanoja Inarista. Virittäjä, 1912, nro 16, s. 30.
• Peltola, Reino: Aarteen ja sen kumppanien arvoitukset. Virittäjä, 1988, 92. vsk, nro 1, s. 52.
• WSOY Facta: Aarnihauta ^{lähde tarkemmin?}