Wäinö Aaltonen
suomalainen kuvanveistäjä / From Wikipedia, the free encyclopedia
Wäinö Waldemar Aaltonen (8. maaliskuuta 1894 Karinainen [1][2] – 30. toukokuuta 1966 Helsinki)[3] oli aikansa näkyvimpiä suomalaisia kuvanveistäjiä. Julkiset veistokset olivat nuoressa valtiossa tärkeitä kansallisia symboleja, ja Aaltonen hallitsi julkista veistoa miltei yksinoikeudella 1920-luvun puolivälistä 1950-luvun loppuun saakka.[4] Tuolloin hän oli Suomen ohella Pohjoismaiden merkittävimpiä kuvanveistäjiä.[5]
Wäinö Aaltonen | |
---|---|
Wäinö Aaltonen 1920-luvulla. |
|
Henkilötiedot | |
Syntynyt | 8. maaliskuuta 1894 Karinainen |
Kuollut | 30. toukokuuta 1966 (72 vuotta) Helsinki |
Kansalaisuus | suomalainen |
Taiteilija | |
Ala | kuvanveisto |
Kuuluisimpia töitä | Paavo Nurmen patsas, Eduskuntatalon veistokset, Aleksis Kiven muistopatsas, Hämeensillan Pirkkalaisveistokset |
Palkinnot | |
Infobox OK |
Pääosa Aaltosen tunnetusta veistotaiteesta edustaa hillityn klassisoivaa realismia, joka oli Suomen julkisen taiteen valtatyyli 1920- ja 1930-luvuilla,[6] mutta hän on soveltanut myös ekspressionismia, kubismia, art decoa ja muita kansainvälisiä ja modernistisia virtauksia.[4][7] Pronssiveistosten ohella Aaltonen toi esille graniitin veistosmateriaalina ja kehitti myös puun käyttöä veistoksissa, monesti lehtikullalla viimeisteltynä.[8][7]
Tunnetuimmat veistokset ovat monumentaalisia ja usein niissä on mukana isänmaallisen herooista sisältöä. Silti monille veistoksille oli ominaista herkkä ja lyyrinen ote. Realistisuuden vastapainona hän pelkisti ja yksinkertaisti muotoja.[5] Aaltosen merkittävimpiä julkisia veistoksia ovat Paavo Nurmen patsas, Työ ja tulevaisuus -veistossarja Eduskuntatalon istuntosalissa ja Aleksis Kiven muistopatsas Helsingissä.[9]
Materiaalien suhteen Aaltonen käytti töissään pronssia ja marmoria sekä muun muassa puuta. Suomalaisen graniitin käyttäjänä hän oli uranuurtaja.[1]