ranskalainen kirjailija From Wikipedia, the free encyclopedia
Théophile Gautier (30. elokuuta 1811 Tarbes[1] – 23. lokakuuta 1872 Neuilly-sur-Seine) oli ranskalainen kirjailija, runoilija ja taidekriitikko.
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. Tarkennus: Pääosin lähteetön |
| Théophile Gautier | |
|---|---|
 Gautier vuonna 1856 Nadarin kuvaamana |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 30. elokuuta 1811 Tarbes, Ranska |
| Kuollut | 23. lokakuuta 1872 (61 vuotta) Neuilly-sur-Seine, Ranska |
| Kansalaisuus | Ranska |
| Ammatti | kirjailija, runoilija, taidekriitikko |
| Kirjailija | |
| Aikakausi | romantiikka, parnassolaisuus |
 Nimikirjoitus |
|
| Aiheesta muualla | |
 Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Vaikka Gautier oli lähtöisin Etelä-Ranskasta, häntä voidaan silti pitää pariisilaisena, sillä hän muutti kaupunkiin perheensä mukana jo varhain. Kouluaikana Collège Charlemagnessa Gautier tutustui Gérard Labrunieen, josta tuli myöhemmin kuuluisa kirjailija taiteilijanimellä Gérard de Nerval. Gautier kiinnostui jo nuorena runoudesta. Vuonna 1829 hän tapasi ihailemansa kirjailijan Victor Hugon. Hän puhui noihin aikoihin aktiivisesti romanttisen tyylisuunnan puolesta ja osallistui esimerkiksi Hugon Hernani-näytelmän ensi-illasta syntyneeseen mellakkaan 25. helmikuuta 1830. Mellakka syntyi perinteisen teatterin kannattajien ja Gautier’n johtamien romantikkojen välille. Ensi-illan tapahtumia kirjailija kuvasi myöhemmin humoristisesti teoksessaan Les Jeunes-France (1833).
Gautier julkaisi vuosina 1831–1832 ensimmäiset runonsa, jotka tosin jäivät ilman huomiota. Hän kuitenkin erosi muista romantiikan ajan kirjailijoista siinä, että hän kiinnitti erityistä huomiota muotoon. Kirjeromaaninsa Mademoiselle de Maupin (1835) kuuluisassa esipuheessa hän moittii näkökantaa, jonka mukaan kirjallisuuden tulisi olla hyödyllistä ja opettavaista. Hän julkaisi tuolloin myös ensimmäiset novellinsa (esim. "La Cafetière", (1831, suom. ”Kahvipannu”). Novellissa "La Cafetière" on yliluonnollisia elementtejä, joita esiintyy myös hänen myöhemmissä fantasiateoksissaan (esimerkiksi Le Roman de la momie, 1858).
Gautier julkaisi vuonna 1836 novelleja ja taidearvosteluja päätoimittaja, kirjailija Honoré de Balzacin pyynnöstä tämän lehdessä La Chronique de Paris. Myöhemmin hän julkaisi kirjoituksia muissakin lehdissä. Osa kirjoituksista ilmestyi sittemmin kokoelmina (esimerkiksi Les Grotesques ja Souvenirs littéraires). Gautier julkaisi myös runoja (La Comédie de la Mort, 1838) ja kokeili onneaan näytelmäkirjailijana (Une larme du diable, 1839). Toukokuussa 1845 Gautier teki pitkän matkan Pyreneiden yli Espanjaan ja kirjoitti kokemuksistaan matkapäiväkirjan (Voyage en Espagne) sekä runoja (España, 1845). Hän teki myöhemmin matkoja myös Algeriaan, Kreikkaan ja Egyptiin. Hän kirjoitti niistä matkapäiväkirjoja, mutta matkojen vaikutus näkyy myös hänen kaunokirjallisessa tuotannossaan.
Vuonna 1852 ilmestyi runokokoelma Émaux et Camées, jota Gautier täydensi vuoteen 1872 asti. Runokokoelman ansiosta Gautier’ta alettiin pitää koulukunnan johtajana. Muun muassa ranskalainen runoilija Charles Baudelaire omisti runokokoelmansa Pahan kukat (suom. Antti Nylén, 2011) Gautier’lle – ”virheettömälle runoilijalle”. Myös toinen ranskalainen runoilija, Théodore de Banville, ihaili Gautier’ta, jota pidetään parnassolaisen koulukunnan edelläkävijänä.
Gautier tuli tunnetuksi ”taidetta taiteen vuoksi” -ajatuksestaan. Hän koki taiteen kauneuden etsimisenä eikä niinkään romantiikan runoudelle tyypillisenä tunteiden ylikuohuntana. Gautier piti tärkeänä muodon hiomista, ja eräs säe hänen runossaan '"L’Art'" kuuluukin: ”Sculpte, lime, cisèle” eli ”veistä, hio ja kaiverra” (Émaux et Camées, 1872).
Artikkelien ja runojen lisäksi Gautier kirjoitti elämäkerran Honoré de Balzacista ja julkaisi kaunokirjallisia teoksia, esimerkiksi historiallisen seikkailukirjan Le Capitaine Fracasse (1863). Kirja on ilmestynyt suomeksi nimellä Kapteeni Kalske vuonna 1977 (suom. Anja Leppänen). Gautier nimettiin Mathilde Bonaparten kirjastonhoitajaksi, ja hän oli aktiivisesti mukana Ranskan toisen keisarikunnan kirjallisissa ja taiteellisissa seurapiireissä. Taiteellisissa piireissä Gautier kiinnostui muusikoista ja taidemaalareista, joista hän kirjoitti elämäkertoja. Hän on kirjoittanut Giselle-baletin libreton.
Gautier kuoli 1872. Hän jätti jäljen oman aikansa kirjalliseen ja taiteelliseen elämään. Hänen taiteelliset näkemyksensä elävät yhä, ja hänen monipuolista tuotantoaan arvostetaan edelleen.
Théophile Gautier syntyi 30. elokuuta 1811[1] Tarbesin kaupungissa Etelä-Ranskassa. Kaupungista avautuvat Pyreneiden vuoriston jylhät maisemat jäivät Gautier’n mieleen. Perhe päätti muuttaa Pariisiin pojan ollessa kolmivuotias, mutta uuteen ympäristöön sopeutuminen oli hänelle vaikeaa[1]. Nuoresta iästään huolimatta Gautier jäi kaipaamaan lapsuudenmaisemiaan ja elämää Etelä-Ranskassa. Hän kirjoitti Tarbesin kuuluisasta ”sinisten vuorten siluetista” vielä vanhoilla päivilläänkin.
Théophile Gautier osoitti suurta lahjakkuutta nuorella iällä: hän oppi lukemaan varhain ja luki kokonaisia teoksia jo viisivuotiaana[1]. Erityisesti Daniel Defoen Robinson Crusoe sekä Jacques-Henri Bernandin de Saint-Pierren Paul ja Virginia tekivät häneen lähtemättömän vaikutuksen. Gautier haaveili Crusoen tavoin merimiehen elämästä, kunnes kiinnostui teatteritaiteesta ja etenkin lavastemaalauksesta[1].
Vuonna 1820 tuolloin yhdeksänvuotias Gautier opiskeli vähän aikaa pariisilaisessa Louis-le-Grandin sisäoppilaitoksessa. Vanhemmat päättivät kuitenkin siirtää pojan jo muutaman kuukauden kuluttua toisaalle, sillä hän kuihtui silmissä[1]. Gautier viihtyikin paremmin, kun sai asua kotona ja käydä koulua Collège Charlemagnessa toisella puolella Pariisia. Siellä hän tapasi nuoren Gérard Labrunien (sittemmin taiteilijanimen Gérard de Nerval ottanut maineikas kirjailija). Tuolloin Gautier’ta alkoi kiehtoa myöhemmän keisarikauden latinankielinen runous ja sen erikoinen kieli.
Ensimmäisenä vuonna hän alkoi myös viettää paljon aikaa kuvataiteilija Louis-Édouard Rioult’n (1790-1855) ateljeessa Marais’n sydämessä, ja hänelle selvisi, että hän on likinäköinen[1].
Gérard Labrunie ja Petrus Borel esittelivät Gautier’n Victor Hugolle kesäkuussa 1829. Tapaaminen vauhditti Gautier’n uraa kirjailijana, sillä Hugosta tuli sittemmin hänen ”oppi-isänsä”. Helmikuun 25. päivänä 1830 Gautier osallistui Hugon Hernani-näytelmän jälkeen syntyneeseen mellakkaan. Hänellä oli yllään huomiota herättänyt punainen liivi[2], joka painui pysyvästi ihmisten mieliin.
Gautier kirjoitti ensimmäisen runokokoelmansa romantiikan protestiliikkeen hengessä. Hänen isänsä rahoitti runokokoelman julkaisemisen. Teos ilmestyi vuonna 1830, mutta jäi ilman huomiota. Siitä huolimatta ensimmäiset runot osoittivat Gautier’n olevan todella taitava nuori runoilija, joka seurasi maineikkaiden edeltäjiensä jalanjälkiä. Gautier’n runous osoittautui toisaalta myös hyvin omaperäiseksi, kuten runojen luonnollinen rytmi sekä puhdas ja tarkka ilmaisutapa todistavat.
Gautier kuului yhä Victor Hugon lähipiiriin. Romantiikan taiteilijoiden seurassa hän tapasi myös kuvataiteilija Céléstin Nanteuil’n, joka kuvitti Gautier’n runokokoelman hyvin omaperäisillä etsauksilla, kun se julkaistiin uudelleen Albertus-teoksessa vuonna 1833[1]. Gautier tapasi niin ikään romantiikan teoksia toimittaneen kustantajan Eugène Renduelin, joka oli vastikään julkaissut Paul Lacroix’n teoksen Les Soirées de Walter Scott[3]. Gautier kirjoitti Renduelin pyynnöstä vuonna 1833 Les Jeunes-France -novellikokoelman, joka kertoi värikkäin sanakääntein seurueeseen kuuluneiden nuorten romantiikan taiteilijoiden elämästä. Barokkityylisessä teoksessaan Gautier oli olevinaan näiden romantiikan ajan ”sievistelevien hupsujen” selväjärkinen ja sarkastinen silminnäkijä[1]. Kaksi vuotta myöhemmin hän julkaisi Renduelin kustantamana myös teoksen Mademoiselle de Maupin (1835).
Théophile Gautier muutti pian sen jälkeen pois lapsuudenkodistaan Place des Vosgesin aukiolta. Hän muutti asuntoon Doyonnélle nykyisen Place du Carrousel -aukion läheisyyteen. Siellä asuivat myös hänen taiteilijaystävänsä Camille Rogier, Arsène Houssaye ja Gérard Nerval[1].
Tunnettu kirjailija ja kriitikko Honoré de Balzac piti Gautier’ta ja hänen nuoria taiteilijaystäviään lahjakkaina. Vuonna 1836 hän lähetti sihteerinsä Jules Sandeaun tarjoamaan heille töitä La Chronique de Paris -sanomalehdessä[4]. Gautier julkaisi lehdessä taidearvosteluja sekä novelleja (muun muassa La Morte amoureuse ja La Chaîne d’or). Gautier ihaili suuresti Honoré de Balzacia, ja kunnioittikin myöhemmin hänen muistoaan kirjoittamalla elämäkerrallisia teoksia oppi-isästään[5].
Gautier kirjoitti myös La France littéraire -aikakauslehteen sekä La Presse -päivälehteen. La Pressessä hän julkaisi aluksi etenkin taidearvosteluja. Hän kirjoitti lehteen arviolta yli kaksi tuhatta taidearvostelua, kirjallisuuskritiikkiä ja artikkelia. Niistä osa on koottu kokoelmiksi, jotka käsittelevät muun muassa kuvataidetta, nykytaidetta, venäläistä taidetta, romantiikkaa, sekä taidemaalarien historiaa.
Artikkelit on kirjoitettu kepeällä tyylillä, ja niiden kieli on selkeää, moitteetonta ja lennokasta. Gautier’n tapa kirjoittaa taidearvosteluja oli ainutlaatuinen. Hän ei pyrkinyt vain arvioimaan ja analysoimaan teoksia, vaan hylkäsi perinteiset menetelmät ja kirjoitti arvioita omalla tavallaan, kuvaillen ja tulkiten, luoden teoksen esteettisen olemuksen uudelleen proosansa kautta. Hän pyrki pukemaan sanoiksi vaikutelman, jonka alkuperäisen taideteoksen kuuleminen ja näkeminen sai aikaan. Gautier’n elämä pyöri pitkälti artikkeleiden ja arvostelujen ympärillä, sillä hän työskenteli omien sanojensa mukaan ”kaikkialla missä kirjoitetaan”. Niin La Presse, Figaro, La Caricature, Musée des Familles, Revue de Paris kuin Revue des Deux Mondes julkaisivat hänen kirjoituksiaan. Kiireisestä työstään huolimatta Gautier harrasti nyrkkeilyä ja soutamista[1] sekä jatkoi runojen ja novellien kirjoittamista. Vuonna 1838 ilmestyikin runokokoelma La Comédie de la Mort, joka on tyyliltään varsin erilainen kuin Gautier’n aiemmat teokset. Siinä Shakespearelta, Goethelta ja Dantelta vaikutteita saanut Gautier käsittelee kuolemaa vivahteikkaasti ja rohkeasti. Vuotta myöhemmin teatteritaidetta jo pienestä pitäen ihaillut Gautier antoi viimein periksi kiusaukselle ja kirjoitti näytelmät Une larme du diable, Le Tricorne Enchanté ja Pierrot Posthume. Gautier’n näytelmissä lyyriset, mahdottomat ja kuvitteelliset elementit sekoittuvat. Gautier kirjoitti myös monia samanhenkisiä librettoja baletteihin, joista kaikkein kuuluisin on 28. heinäkuuta 1841 ensi-iltansa saanut, suunnattomaksi menestykseksi osoittautunut Giselle.
Gautier matkusti Espanjaan 5. toukokuuta 1840. Maa oli hänelle jo tuttu Alfred de Musset’n esikoisteoksesta Contes d'Espagne et d'Italie ja Victor Hugon runokokoelmasta les Orientales. Gautier’n Voyage en Espagne -matkapäiväkirjaa leimaa katseen tuoreus, yllättävä tarkkanäköisyys ja äärimmäinen pyrkimys totuudenmukaisuuteen. Näistä vaikutelmista syntyi myös España, runo, joka on julkaistu runokokoelmassa Poésies complètes 1845. Ensimmäinen matka ei suinkaan jäänyt Gautier’n viimeiseksi: Vuonna 1845 hän matkusti Algeriaan, 1850 Italiaan, 1852 Kreikkaan ja Turkkiin, 1858 Venäjälle ja 1869 Egyptiin (Ranskan hallituksen tiedotuslehti le Journal Officiel lähetti hänet Suezin kanavan avajaisiin). Matkojen seurauksena syntyi matkapäiväkirjoja, kuten Italia ja Constantinople. Gautier sai matkoillaan inspiraatiota varsinkin moniin kaunokirjallisiin teoksiin, kuten romaaneihin, novelleihin ja runoihin.
Gautier kirjoitti kirjallisuuskritiikkejä Moniteur universel -lehteen, mutta hän oli aina erityisen mieltynyt runouteen. Runojen kirjoittaminen oli Gautier’n intohimo ja päivittäinen ajanviete. Vuonna 1852 Gautier’n ollessa Konstantinopolissa ilmestyi hänen ensimmäinen ruonokokoelmansa Émaux et Camées, jota päivitettiin uusilla runoilla aina vuoteen 1872 asti.
Vuonna 1857 Gautier asettui Ernesta Grisin (balettitanssija Carlotta Grisin siskon), tytärtensä, Judithin ja Estellen, ja kahden vanhemman siskonsa kanssa pieneen taloon Neuilly-sur-Seinessä. Sinne hän kutsui mielellään ystäviään, joihin kuuluivat muun muassa Charles Baudelaire, Alexandre Dumas nuorempi, Ernest Feydeau, Gustave Flaubert, Puvis de Chavannes ja Gustave Doré.
Gautier’lla oli myös poika, Théophile Gautier nuorempi, aikaisemmasta suhteestaan Eugénie Fortin kanssa. Poika avusti isäänsä Moniteur universel -nimisessä sanomalehdessä.
Mathilde Bonaparten kirjallisuussalongissa Gautier tapasi monia kuuluisia kirjailijoita, taidemaalareita, kuvanveistäjiä ja tiedemiehiä. Tuttavuuksiin kuuluivat muun muassa Hippolyte Taine, Charles Augustin Sainte-Beuve, Prosper Mérimée, Jean-Léon Gérôme, Claude Bernard, Louis Pasteur ja Marcellin Berthelot. Gautier’ta pidettiin tuohon aikaan koulukunnan johtajana. Charles Baudelaire julistautui hänen oppipojakseen (ja myös omisti hänelle kuuluisan runokokoelmansa Pahan kukat) ja Théodore de Banville omisti hänelle runoja. Vuonna 1844 Gautier perusti tunnetun psykiatrin, Jacques-Joseph Moreaun, kanssa ryhmän "club des Hashischins", jossa taiteilijat kokeilivat erilaisia huumausaineita perehtyäkseen niiden vaikutuksiin. Ryhmään kuului monia kuuluisuuksia, kuten Charles Baudelaire.
Vuonna 1862 Gautier valittiin Ranskan kansalliset kuvataideyhdistyksen (Société nationale des Beaux-Arts) puheenjohtajaksi. Yhdistyksen muita jäseniä olivat sen ajan kuuluisimmat taidemaalarit: Eugène Delacroix, Pierre Puvis de Chavannes, Édouard Manet, Albert-Ernest Carrier-Belleuse ja Gustave Doré. Gautier’n valinta aiheutti kateutta joidenkin vähemmän tunnettujen kirjailijoiden keskuudessa.
Ranskan-Preussin sodasta syvästi liikuttuneena Gautier palasi vuonna 1870 Pariisiin, missä hän eli loppuelämänsä sairastaen, mutta jatkaen opetustyötä nuoremmille sukupolville. Gautier menehtyi sydänkohtaukseen 23. lokakuuta 1872. Stéphane Mallarmé kirjoitti hänen muistokseen runon Toast funèbre eli ”hautajaismalja”, joka on julkaistu runokokoelmassa ”La Tombeau de Théophile Gautier” (Théophile Gautier’n hauta). Théophile Gautier on haudattu Montmartren hautausmaalle Pariisiin.
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
