Pyhä Cyprianus (Thascius Caecilius Cyprianus) (n. 200 – 14. syyskuuta 258) oli Karthagon piispa ja merkittävä kristinuskon alkuvaiheen teologi ja kirjoittaja. Hänet lasketaan kirkkoisien joukkoon.
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Elämä
Nuoruusvuodet
Cyprianus syntyi Rooman valtakuntaan kuuluneessa Pohjois-Afrikassa, mahdollisesti Karthagossa, ja oli varakkaasta pakanallisesta perheestä.[1] Hänen on arveltu olleen joko puunilainen tai berberi.lähde? Cyprianus sai hyvän koulutuksen, ja myöhemmin hänestä tuli retoriikan opettaja. Hän oli juuri kohoamassa yhteiskunnan huipulle, kun hän koki dramaattisen kääntymyksen vuonna 245.[1] Cyprianuksen alkuperäinen nimi oli Thascius.lähde? Hän otti lisänimekseen Caecilius sen seurakunnanvanhimman muistoksi, jota hän kiitti kääntymyksestään. Kasteensa jälkeen hän antoi koko omaisuutensa pois Karthagon köyhille.
Valinta Karthagon piispaksi
Melko pian kääntymyksensä jälkeen Cyprianus nimitettiin presbyteeriksi. Vuoden 249 alussa hänet valittiin Karthagon piispaksi. Hän oli suosittu kaupungin köyhien keskuudessa, kun taas osa seurakunnanvanhemmistosta vastusti valintaa huolimatta hänen oppineisuudestaan, diplomaattisuudestaan ja kirjallisista kyvyistään. Vastustus ei lakannut hänen uransa aikana koskaan täysin.[2]
Koko yhteisö joutui kuitenkin pian testiin. Pohjois-Afrikan kristittyjä ei ollut vainottu moneen vuoteen, minkä seurauksena kirkko oli itsevarmassa tilassa. Vuonna 250 keisari Decius antoi määräyksen uusista vainoista. Ensin vaadittiin, että piispat ja muut kirkon johtohenkilöt uhraisivat keisarille uskollisuuden osoituksena. Kristityt pitivät tällaista loukkaavana. Tämän jälkeen jokaisen kristityn tuli uhrata keisarille, ja he jotka kieltäytyivät vangittiin ja tuomittiin kuolemaan. Cyprianus pakeni Kartagosta ennen kuin hänet pidätettiin.[3]
Kristillisten kirkkoisien kirjoituksista käy ilmi, että uskonyhteisö jakautui tämän seurauksena niihin, jotka nousivat siviilivastarintaan ja vastustivat käskyjä huolimatta hinnasta, ja niihin, jotka myöntyivät sanoissa ja teoissa mutta eivät ajatuksissa uhraamaan keisarille, ja saivat teostaan merkiksi libellumin, eräänlaisen "kuitin". Cyprianuksen vastustajat tulkitsivat hänen salaisen pakonsa Karthagosta pelkuruudeksi ja uskottomuudeksi, ja he järjestivät hänet syytteeseen Roomassa asti. Rooman seurakunnan johto kirjoitti Cyprianukselle paheksuvasti. Cyprianus vastasi, ettei hän ollut hylännyt seurakuntaansa vaan oli henkisesti yhä läsnä.[4] Hän oli paennut näkynsä ja jumalallisen ohjauksensa mukaisesti. Cyprianus johti seurakuntaansa maanpaosta käyttäen erästä uskollista diakonia välittäjänään.
Väittely uskosta luopuneista ja kasteesta
Kirkon lähteiden mukaan vainot olivat erityisen ankaria juuri Karthagossa. Rooman valtakunnan viralliset lähteet vaikenevat vainoista. Monet kristityt luopuivat uskostaan, mutta hakeutuivat takaisin kirkkoon jälkeenpäin. Aluksi heidät otettiin takaisin, mutta Cyprianus vaati heiltä katumuksenosoituksen. Vapaamielisemmät rippi-isät sallivat satojen palata kirkkoon.
Karthagon seurakunnassa syntyi skisma siitä mitä uskostaan luopuneille tulisi tehdä. Seurakunnan karismaattiset maallikkojohtajat kannattivat välitöntä takaisinkutsumista kun taas eräiden oppineiden mielestä heidät tulisi sulkea seurakunnasta pysyvästi. Cyprianus esitti keskitietä, jossa luopuneet saisivat palata seurakuntaan katumusajan jälkeen. Päätös takaisinkutsumisesta kuuluisi yksin piispalle.[5]
Vaikka Cyprianus oli pysynyt itse eristyksissä, hän kielsi nyt kaiken leväperäisyyden langenneiden käsittelyssä, ja kielsi heiltä synninpäästöt kaikissa muissa tapauksissa paitsi kuolettavassa sairaudessa. Lopullisen kysymyksen siitä, sallitaanko heidän palata kirkkoon ja jos niin kuinka, hän halusi siirtää johonkin rauhallisempaan ajankohtaan. Eräs Felicissimus, jonka oli nimittänyt diakoniksi seurakunnanvanhin Novatianus Cyprianuksen poissa ollessa, vastusti kaikkia Cyprianuksen luottomiesten toimia. Cyprianus pani hänet ja hänen kannattajansa Augendiuksen viralta sekä julisti heidät kirkonkiroukseen. Felicissimusta puolustivat Novatianus sekä neljä muuta seurakunnanvahinta, ja näin määrätietoinen oppositio oli muodostunut.
Kun Cyprianus palasi seurakuntaansa neljäntoista kuukauden jälkeen, hän puolusti poissaoloaan kirjeissään muille Pohjois-Afrikan piispoille. Hän myös kutsui Pohjois-Afrikan piispat koolle Karthagoon käsittelemään langenneiden käsittelykysymystä ja Felicissimuksen kanssa syntynyttä skismaa. Tämä tapahtui vuonna 251. Kokouksen kerrotaan asettuneen enimmäkseen Cyprianuksen puolelle ja tuominneen Felicissimuksen, vaikka kokouksesta ei olekaan säilynyt dokumentteja. Libellatici, eli keisarille uhraamiseen suostuneet henkilöt, jotka olivat allekirjoittaneet libellin, tultaisiin ottamaan takaisin kirkkoon yhdellä kertaa, jos he katuisivat vilpittömästi. Ne, jotka olivat itse ottaneet osaa pakanallisiin uhrimenoihin, tultaisiin ottamaan takaisin kirkkoon ainoastaan juuri ennen kuolemaa. Jälkeenpäin näitä säännöksiä lievennettiin huomattavasti, ja jopa viimeksi mainitut otettiin takaisin jos he katuivat välittömästi ja etsivät synninpäästöä innokkaasti. Langenneet kirkonmiehet kuitenkin pantiin viralta, eikä heitä palautettu tehtäviinsä.
Skisma kuitenkin eskaloitui ja Novatianuksen kannattajat huusivat hänet Roomassa vastapaaviksi.[6] Karthagossa Felicissimuksen kannattajat valitsivat Fortunatuksen omaksi piispakseen Cyprianuksen haastajaksi.lähde? Oppositio erkani omaksi seurakunnakseen ja laajeni koko Rooman valtakuntaan. Kataareiksi eli puhtaiksi itseään kutsunut liikehdintä tunnettiin nimellä novatiolaisuus, ja sitä tavattiin vielä 600-luvulla.[6]
Nämä äärimmäisyydet kuitenkin vahvistivat viisaan ja maltillisen mutta silti periksiantamattoman Cyprianuksen vaikutusvaltaa, ja hänen vastustajiensa seuraajien määrä pieneni pienenemistään. Hänen kannatuksensa kasvoi yhä suuremmaksi, kun kansa näki hänen itsensä kieltävän omistautumisensa seuranneen ruton ja nälänhädän aikana. Cyprianus kehotti kannattajiaan harjoittamaan laupeutta köyhiä kohtaan. Hän näytti heille esimerkkiä omalla elämällään.
Karthagon seurakunnan kahtiajako johti nyt kiistaan kasteesta. Kiista koski harhaoppisten, lähinnä novatiolaisten, suorittaman kasteen pätevyyttä ja Cyprianus joutui törmäyskurssille paavi Stefanus I:n kanssa. Cyprianuksen näkemykset hyväksyttiin Karthagon kirkolliskokouksessa 256, mikä syvensi harhaoppisten kasteriitaa. Riidassa käsiteltiin myös paavin ja piispan välistä määräysvaltaa.[7] Suurin osa Pohjois-Afrikan piispoista oli Cyprianuksen puolella. Idässä hänellä oli voimakkaana liittolaisenaan Firmilianos, Kesarean piispa. Stefanuksen näkemys sai kuitenkin yleisen hyväksynnän.
Vainot Valerianuksen aikana
Kasteriidan ollessa vielä käynnissä, aloitti keisari Valerianus uudet vainot kristittyjä vastaan vuonna 256.[8] Sekä Stefanus että hänen seuraajansa paavi Sixtus II kärsivät marttyyrikuoleman Roomassa.
Cyprianus vietiin Rooman prokonsuli Aspasius Paternuksen eteen 30. elokuuta 257. Hän kieltäytyi uhraamasta pakanallisille jumalille ja tunnusti uskoaan Kristukseen. Konsuli määräsi hänet maanpakoon autioon Churubikseen, josta hän jatkoi seurakuntansa johtamista sen mukaan mitä pystyi. Siellä hän myös näki näyssä häntä odottavan kohtalon. Vuoden kuluttua hänet kutsuttiin takaisin, ja häntä pidettiin käytännössä vankina hänen omassa huvilassaan odottamassa yhä tiukempia vainoja. Kristillisten kirjoittajien mukaan lopulta kaikki kirkonmiehet määrättiin teloitettaviksi.
13. syyskuuta 258 Cyprianus vangittiin uuden prokonsulin, Galerius Maximuksen, käskystä. Seuraavana päivänä häntä kuulusteltiin viimeisen kerran, ja hänet tuomittiin mestattavaksi. Hänen ainoa vastauksensa oli: "Kiitos olkoon Jumalalle!" Teloitus toteutettiin saman tien avoimella paikalla kaupungin lähellä. Suuri joukko ihmisiä seurasi Cyprianusta tämän viimeisellä matkalla. Hän riisui vaatteensa ilman apua, polvistui ja rukoili. Kaksi hänen apulaistaan sitoi hänen silmänsä. Hän määräsi 25 kultarahaa annettavaksi pyövelille, joka mestasi hänet.lähde?
Kristityt hautasivat Cyprianuksen ruumiin teloituspaikan lähelle. Sen päälle ja myös varsinaiselle teloituspaikalle nousi myöhemmin kirkkoja. Vandaalit tuhosivat ne kuitenkin myöhemmin. Kerrotaan, että Kaarle Suuri olisi siirrättänyt luut Ranskaan. Lyon, Arles, Venetsia, Compiegne ja Roenay väittävät omistavansa marttyyrin pyhäinjäännöksiä.lähde?
Teokset
Kirjeiden, jotka on koottu osittain yhteen niihin tulleiden vastausten kanssa, lisäksi Cyprianus kirjoitti joukon tutkielmia. Niistäkin jotkut ovat tyyliltään paimenkirjeitä. Cyprianus sai sekä tyyliinsä että ajatteluunsa paljon vaikutteita Tertullianukselta.
Varhaisina vuosina kääntymyksensä jälkeen Cyprianus kirjoitti kirjeen Epistola ad Donatum de gratia Dei ("Kirje Donatukselle koskien Jumalan armoa"), sekä kolme kirjaa nimellä Testimoniorum adversus Judaeos ("Todistus juutalaisia vastaan"). Ne seuraavat paljolti Tertullianuksen antamaa esimerkkiä. Kirjoitukset ovat varhaisen juutalaisvastaisuuden kirjallisia muistomerkkejä. Hän saattoi kirjoittaa myös teoksen De idolorum vanitate ("Jumalankuvien turhuudesta"), joka oli lyhyehkö essee epäjumalien hyödyttömyydestä, mutta teos ei ole varmuudella hänen kirjoittamansa.
Cyprianuksen merkittävin teos on De unitate ecclesiae ("Kirkon ykseydestä"). Se tekee yhdestä kirkosta, ei Rooman vaan koko kristillisestä kirkosta, kirkon kivijalan. Teoksessa Cyprianus kirjoittaa: "Se, jolla ei ole kirkkoa äitinään, ei voi pitää Jumalaa isänään [..] Se joka kokoontuu muualle kuin kirkkoon hajottaa Kristuksen kirkon" (vi) ja "Eikä myöskään ole muuta uskovien kotia kuin yksi kirkko".[9] Cyprianuksen tunnetuin sanonta, joka käännetään yleensä puolinaisesti "kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta" ja jonka muun muassa paavi Pius IX hyväksyy mielihyvin teoksessaan Errores, on peräisin hänen kirjeestään LXXII, Ad Jubajanum de haereticis baptizandis: "Quia salus extra ecclesiam non est".
Cyprianuksen teos Demetrianukselle (Ad Demetrianum) on apologeettinen puolustuspuhe erästä kristittyjä syyttänyttä Demetrianusta vastaan. Kuolemantaudista (De mortalitate) antaa kristityille neuvoja siitä, kuinka näiden tulisi suhtautua elämässä kohdattaviin onnettomuuksiin ja lopulta kuolemaan. Herran rukouksesta (De dominica oratione) on Tertullianuksen teoksen De oratione sovellus. Cyprianus hyödynsi myös Tertullianuksen teosta De patientia teoksessaan De bono patientiae.
Seuraavat teokset ovat aitoudeltaan epäillyksen alaisia: De spectaculis ("Julkisista huvituksista"); De bono pudicitiae ("Vaatimattomuuden hyveestä"); De idolorum vanitate ("Jumalankuvien turhuudesta", joka saattaa olla Novatianuksen kirjoittama); De laude martyrii ("Marttyyrien ylistykseksi"); Adversua aleatores ja De montibus Sina et Sion. Tutkielman nimeltä De duplici martyrio ad Fortunatum julkaisi vasta Erasmus Rotterdamilainen. Se oli todennäköisesti myös hänen kirjoittamansa ja ainoastaan laitettu Cyprianuksen nimiin.
Jälkimaailmalle on ollut helpompaa muodostaa näkemys Cyprianuksen luonteesta kuin monista hänen aikalaisistaan. Hänessä yhdistyi ajatuksen lennokkuus aina läsnä olevaan virka-aseman ja arvon tuntemiseen. Hän eli harrasta, kohtuullista ja itsensä kieltävää elämää, minkä johdosta häntä on arvostettu suuresti. Hänen marttyyrinkuolemansa ei ole himmennyt aiempien paosta seuranneiden raukkamaisuussyytösten vuoksi. Kirjoittajana häntä ei ole kuitenkaan pidetty erityisen omaperäisenä tai syvällisenä.
Teologia
Cyprianus kuitenkin, että kirkon ulkopuolella ei ollut oikeaa kastetta, ja siksi harhaoppisten suorittama kaste oli pätemätön ja mitätön. Siksi hän kastatti tällaisen kasteen aiemmin saaneet ihmiset uudelleen, ikään kuin ensimmäistä kertaa. Jos joku oli saanut oikein toimitetun kasteen aiemmin ja sortunut välillä harhaoppeihin, häntä ei kastettu uudelleen, jos hän katui ja halusi palata takaisin kirkkoon. Paavi Stefanus I julisti, että harhaoppisten toimittama kaste on oikea, jos se vain on suoritettu Kristuksen ja Pyhän kolminaisuuden nimissä. Tämä oli kirkon yleinen käsitys eikä kahdesti kastamista katsottu hyvällä.[7]
Nykyiset katoliset kirjoittajat haluavat painottaa, että riita koski enemmän kirkon kurinpidollisia asioita kuin doktriinia. Nykyisin katolisen kirkon kanta on, että harhaoppisten ja jopa ateistien tai muiden ei-kristittyjen suorittama kaste on oikea, jos se on tarkoituksella suoritettu kirkon kastekaavan mukaan.
Cyprianuksen mukaan kaikki piispat olivat samanarvoisia. Hänen mukaansa paavin eli Rooman piispan asema oli samanarvoinen kuin hänen omansa, sillä Jeesus osoitti sanansa ainoastaan Pietarille.[10] Stefanus I vetosi Rooman istuimen ylivaltaan suhteessa kaikkiin kirkon hiippakuntiin ja rikkoi ehtoollisyhteyden Cyprianuksen ja Karthagon kanssa, mutta ei kuitenkaan todennäköisesti edennyt Cyprianuksen viralliseen kirkonkiroukseen julistamiseen asti.
Cyprianuksen sanonta "kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta" viittaa hänen näkemykseensä kirkosta. Kirkolla hän tarkoittaa koko kristikuntaa ja siitä eroaminen kadotusta.[11] Cyprianuksen näkemys kirkosta sai aikaan sen, että hänestä tuli eräänlainen yhdistävä linkki hänen ankaran Tertullianukselle tyypillisen mallinsa ja donatolaisten näkemyksen, joka jakoi myöhemmin koko Pohjois-Afrikkaa, välille.selvennä Riita koski yleisemmin messun pätevyyttä, jos sen oli toimittanut kelvoton pappi.
Lähteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
