Optinen tähtitiede

Optinen tähtitiede on tähtitieteen tutkimuksen osa-alue, jonka havainnot tehdään kaukoputken avulla pääasiassa näkyvän valon sekä myös sitä ympäröivien pitkäaaltoisen infrapunasäteilyn sekä lyhytaaltoisen ultraviolettisäteilyn taajuudella. Optinen tähtitiede kattaa aallonpituudet 400–800 nanometriä. Tutkimusmenetelmiä ovat valokuvaus filmille tai nykyisin lähinnä valoherkälle elektroniselle kennolle, kohteen lähettämän valon määrää mittaava fotometria, valon jakautumista aallonpituuden suhteen tutkiva spektroskopia sekä valon polarisaation astetta määrittelevä polarimetria.

Sähkömagneettisen säteilyn spektri, josta vain pieni osa on valon alueella.

Optinen tähtitiede muodostaa valtaosan havaitsevasta tähtitieteestä. Maan ilmakehä päästää näkyvän valon lähes esteettä pinnalle asti, toisin kuin useimmat muut aallonpituudet, joten useimmat maanpäälliset tähtitieteen havaintovälineet ovat nimenomaan optisia kaukoputkia. Avaruudessa päästään kuitenkin suurempaan tarkkuuteen pienemmillä laitteilla, koska siellä ilmakehän virtaukset eivät aiheuta kuviin ylimääräistä epäterävyyttä. Myös maanpäälliset kaukoputket sijaitsevat usein kuivilla ja vuoristoisilla seuduilla, jossa sää on mahdollisimman usein selkeä ja ilma sisältää mahdollisimman vähän vesihöyryä. Tähtitieteen harrastus keskittyy lähes yksinomaan optiseen tähtitieteeseen.

Aiheesta muualla

• Astrofysiikkaa (pdf) Turun yliopisto. Arkistoitu 2.2.2019. Viitattu 2.2.2019.
• Jetsu, Lauri; Hackman, Thomas; Willamo, Teemu: Havaitsevan tähtitieteen peruskurssi I Helsingin yliopisto. Viitattu 2.2.2019.