Moderni tanssi

Moderni tanssi on tanssitaiteen muoto, joka alkoi kehittyä 1900-luvun alkupuoliskolla vastalauseena klassisen baletin esteettisille ihanteille ja muotokielelle.

Brasilialainen modernin tanssin ryhmä esityksessään.

Historia

Modernin tanssin ensimmäisiä kuuluisia edustajia oli Isadora Duncan (1877–1927), amerikkalainen itseoppinut tanssija, joka ei kuitenkaan pystynyt siirtämään perintöään eteenpäin oppilailleen. Hänen aikanaan yleisöjen shokeeraamiseen riitti tanssiminen paljain jaloin, mutta monet Duncanin ajatukset tanssin vapauttamisesta kahlitsevista säännöistä ja siitä, kuinka tanssi-ilmaisun pitää käyttää koko kehoa instrumenttinaan, muodostuivat lopulta modernin tanssin tärkeiksi perusperiaatteiksi. Isadora ei koskaan saanut taiteelleen ymmärrystä kotimaassaan, mutta hänen esiintymisillään Euroopassa oli suuri vaikutus uudenlaisen tanssiajattelun kehitykselle. 1910-1930-luvuilla oli keskieurooppalaisen voimistelun ja tanssin piirissä syntynyt uusia aatteita. Liikuntakasvatuksella nähtiin olevan suuri merkitys ihmisen fyysiselle, mentaaliselle ja emotionaaliselle kehitykselle. Varsinkin naisia ajatellen kehitettiin uudenlaista rytmistä kokonaisliikuntaa, jossa korostettiin luonnollista, terveellistä liikettä ja tietoisuutta kehon omasta rytmistä suhteessa musiikin rytmiin. Tämä ajattelu yhdistyi pyrkimykseen löytää tanssiin uutta, baletista poikkeavaa estetiikkaa ja sisältöä. Euroopassa tärkeitä uranuurtajia olivat unkarilaissyntyinen tanssiteoreetikko ja opettaja Rudolf von Laban, Mary Wigman, Harald Kreutzberg, Gret Palucca, Valeska Gert, Trudi Schoop (joka myöhemmin keskittyi tanssiterapiaan), Dore Hoyer ja Kurt Jooss (Labanin oppilas, Essenin Folkwang-koulun johtaja, tanssiteatterin kehittäjä).

Toinen maailmansota katkaisi alkaneen kehityksen Euroopassa, mutta Yhdysvalloissa kehitys jatkui. Siellä syntyivät tanssia uudistaneiden koreografien luomat modernin tanssin tekniikat kuten Martha Grahamin, José Limonin ja Merce Cunninghamin. Moderni tanssi loi uutta estetiikkaa joka hylkäsi klassisen baletin keveyden ja pinnalliset, usein satuihin perustuvat, aihepiirit. Tanssiliikkeen haluttiin kumpuavan sisältäpäin ja hakevan muotonsa ja sanottavansa tanssijan tunteista itsenäisenä taidemuotona, joka ei ole alisteista musiikille, kuvataiteelle tai kirjallisuudelle. Modernin tanssin ideat kytkeytyvät vahvasti muiden taiteiden modernistisiin ajatuksiin.

Tyyli

Modernin tanssin lähtöajatus on perinteen hylkääminen ja uudistaminen. Niinpä uudet tanssisukupolvet haluavat sanoutua irti edeltäjiensä ja opettajiensa taiteesta ja luoda oman tyylinsä ja tanssifilosofiansa. Nykyään suositaankin termiä nykytanssi, jolloin moderniksi tanssiksi käsitetään nimenomaan tanssityylin varhaisempien edustajien luoma taide. Käsitteiden käyttö on kuitenkin häilyvää ja niiden merkitys päällekkäinen. Suositeltavaa onkin ehkä käyttää nimikettä nykytanssi kaikesta tähän samaan historialliseen kehityskaareen kuuluvista vaiheista ja tyyleistä. Tanssilajin tunnusmerkiksi nousee kyseenalaistaminen, oman persoonallisen tyylin hakeminen ja vaikutteiden kerääminen kaikesta ympärillä olevasta kulttuurista. Nykytanssissa merkittävimmin omanlaistaan verrattuna muuhun tanssiin on pohjalla oleva ajattelu, joka saattaa käyttää ilmaisussaan mitä tahansa liikettä.

Kirjallisuutta

• Suhonen, Tiina (koonnut): Hetken vangit: Koreografien ja tanssikriitikkojen kirjoituksia. Suomennos: Tiina Suhonen, Susanna Rossi. Teatterikorkeakoulun julkaisusarja nro 12. Helsinki: VAPK-kustannus, 1991. ISBN 951-37-0021-6.