Suomen lähiöt
From Wikipedia, the free encyclopedia
Suomen lähiöt ovat toista maailmansotaa seuranneen kaupungistumisen aikaansaamia, lähiöperiaatteen mukaan rakennettuja asuinalueita. Sana lähiö tarkoittaa Suomessa kiinteästä kaupunkirakenteesta erilleen rakennettua kerrostalovaltaista asuinaluetta, joka on riippuvainen varsinaisesta kaupungista, ja jonka olemassaolo perustuu varsinaisen kaupungin työpaikkoihin, palveluihin ja joukkoliikenneyhteyksiin. Toisaalta lähiö on myös sellainen asuinalue, jonka suunnittelussa, toteutuksessa ja markkinoinnissa on hyödynnetty kaupungin asutuksen hajakeskittämiseen perustunutta lähiöperiaatetta. Lähiöperiaatteen toi Suomeen 1940-luvulla Otto-Iivari Meurman, jonka Asemakaavaoppi-teoksesta on peräisin uudissana asumalähiö.
Toisen maailmansodan jälkeen Suomi alkoi nopeasti kaupungistua, ja asuntopulaa helpottamaan rakennettiin lähiöitä kantakaupungin ulkopuolelle. 1960-luvulla lähiöitä ryhdyttiin toteuttamaan aluerakentamiskohteina, jotka perustuivat kuntien ja rakennusliikkeiden tekemiin sopimuksiin. ”Metsälähiöt” saivat pian julkisuudessa huomiota huonoista liikenneyhteyksistään ja palveluiden puutteesta. 1970-luvulla kolme neljäsosaa pääkaupunkiseudun uudisrakentamisesta tapahtui lähiöissä, muissa kaupungeissa lähes puolet. Väljien metsälähiöiden sijaan alettiin rakentaa ”kompaktikaupunkeja”, joilla pyrittiin luomaan tiivistä ja tehokasta kaupunkirakennetta. 1980-luvulla lähiörakentaminen oli lähinnä täydennysrakentamista.[1]