Charles Leconte de Lisle
ranskalainen runoilija / From Wikipedia, the free encyclopedia
Charles Marie René Leconte de Lisle (22. lokakuuta 1818 Saint-Paul, Île Bourbonn – 17. heinäkuuta 1894 Voisins, Ranska) oli ranskalainen runoilija, joka syntyi Intian valtameren Réunionin saarella Madagaskarin ja Intian puolivälissä.
Charles Leconte de Lisle | |
---|---|
![]() |
|
Henkilötiedot | |
Syntynyt | 22. lokakuuta 1818 Saint-Paul, Île Bourbonn |
Kuollut | 17. heinäkuuta 1894 Voisins, Ranska |
Kansalaisuus | ranskalainen |
Ammatti | runoilija |
Kirjailija | |
Salanimi | Pierre Gosset [1] |
Äidinkieli | ranska |
Tuotannon kieli | ranska |
Aikakausi | 1800-luvun jälkipuoli |
![]() Nimikirjoitus |
|
Muuta tietoa | |
Ranskan akatemian jäsen |
|
Aiheesta muualla | |
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Infobox OK |
![Thumb image](http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/5/50/Young_Leconte_de_Lisle.jpg/640px-Young_Leconte_de_Lisle.jpg)
Leconte de Lisle sai erinomaisen kasvatuksen ja oli alussa Charles Fourier’n sosialististen unelmien haaveellinen kannattaja, mutta muuttui sittemmin niiden jyrkäksi vastustajaksi ja omaksui kreikkalaisen antiikin vaikutuksesta panteismin sävytteisen maailmankatsomuksen.[2]
Leconte de Lisle karkotti lyriikastaan tietoisesti hetken tunteikkaan mielenliikutuksen, sillä hänen käsityksensä mukaan se estää esittämästä havaittua tarkoin ja uskollisesti. Siksi hän aina pyrkii antamaan kuvaukselleen mahdollisimman ankarasti objektiivisen muodon kuin suinkin. Leconte de Lislen runoilijaluonteen perussävy on pessimistinen. Hän karttoi sisimmän elämänsä paljastamista yleisölle eikä siksi koskaan tullut suosituiksi. Leconte de Lislen ympärille kokoontui joukko innostuneita aateveljiä ja ihailijoita, jotka muodostivat parnassolaisten runoilijakoulun.[2]
Kokoelmassa Poëmes barbares (1862) on huomattavissa jälkiä tutustumisesta Kalevalaan[3]
Leconte de Lisle toi runouteen tieteen eli positivismin, mitä ei aikanaan hyväksytty. Hänen runonsa olivat aiheeltaan kreikkalaisia ja intialaisia, mutta joukossa on yksi suomalaisaiheinen, nimeltään "Runoia". Enemmälti kiinnostusta häneen heräsi vasta 1930-luvulta alkaen aina 1970-luvulle. Hän oli eksistentialismin edelläkävijänä. Hän käsitteli aiheitaan objektiivisesti ja etäännytti ne itsestään ja oli hyvin kurinalainen.[4]
Leconte de Lisle oli pessimisti, mutta ei runojensa kautta tuonut esiin ahdistuksensa perussyytä, ja häntä pidettiin omana aikanaan kylmänä, virtuoosina ja muotoon keskittyvänä runoilijana. Hän palvoi kauneutta, kuten häntä suomentanut Kaarlo Sarkiakin, joka on sanonut saaneensa häneltä paljon vaikutteita. Hän oli perehtynyt Intian uskontoihin ja piti ihmiselämää tragediana. Rakkaus on Leconte de Lislelle pelkkää harhaa, ja onnellisia ovat vain kuolleet. Mutta kauneus oli hänelle korkein idea, tosin Sarkian elämäkerran kirjoittanut Aune Hiisku sanoo, että jää hämäräksi, mitä kaikkea Leconte de Lislen kauneuden ideaan sisältyy.[4]
Leconte de Lisle arvosti runon musiikillisuutta ja melodisuutta, hän käytti sisäriimejä ja alkusointuja niitä luodakseen.[4]
Leconte de Lisle vaikutti hyvin merkittävästi Sarkiaan, mutta Sarkia ei kuitenkaan ollut hänen jäljittelijänsä. Heidän eronsa pessimismissä oli, että Sarkia ei etäännyttänyt aiheita itsestään, vaan kuvasi runoissaan omaa tuskaansa.[4]
Antiikin intohimoinen ihailija Leconte de Lisle käänsi ranskaksi Theokritosta ja Anakreonia, Homeroksen Iliadin ja Odysseian, Hesiodoksen, Aiskhyloksen, Sofokleen ja Horatiuksen teoksia.[2]
Leconte de Lisle valittiin 1886 Victor Hugon jälkeen Ranskan akatemian jäseneksi.[2]