sisällisota Kolumbiassa 1964– 2016 From Wikipedia, the free encyclopedia
Kolumbian sisällissota on kuutisenkymmentä vuotta kestänyt sissi- ja huumesota. Sodan osapuolina ovat olleet hallitusta vastustavat yleensä vasemmistolaiset sissiliikkeet kuten FARC, ELN ja M-19, armeija, puolisotilaalliset ryhmät, joista on syntynyt äärioikeistolainen AUC, ja Yhdysvallat.
| Kolumbian sisällissota | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Huumeiden vastaista sotaa | |||||||
 Colin Powell vierailemassa Kolumbiassa osana ns. Kolumbia-suunnitelmaa. | |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
|
Kolumbian hallitus |
Sissiliikkeet | ||||||
Tavallisesti sodan katsotaan alkaneen 1964 tai 1965 jolloin kommunistisissit aktivoituivat. Jotkut pitävät jo vuonna 1948 alkanutta konservatiivien ja liberaalien välistä La Violencia-nimellä tunnettua maaseudun väkivaltaista sisällissotaa sodan aloituksena.
Huumekartellit sekaantuivat sissotaan 1980-luvulla ja saattoivat olla hallituksen tai sissien puolella. Kolumbian hallitus ja sissiliikkeet ovat yrittäneet ajoittain hieroa rauhaa. 1980-luvun alun rauhanyritys epäonnistui pahoin. FARC:in ja hallituksen välillä vuosina 1998–2002 vallinnut aselepo purkautui myöhempinä vuosina, kunnes rauhansopimus solmittiin viimein 25. elokuuta 2016. Sekä sissit että puolisotilaalliset joukot rahoittavat toimintaansa huumekaupalla ja sota on muuttunut yhä enemmän näiden joukkojen kilpailusta siitä kuka valvoo huumekauppaa[2].
Eniten kuolonuhreja ja ihmisoikeusrikkomuksia on tuottanut ainakin osin hallituksen valvonnasta pois olevien äärioikeiston kuolemanpartioiden toiminta.lähde?
Yksi syy siihen saattaa olla Kolumbian presidentin Andres Pastranan ja Yhdysvaltain yhdessä laatima niin sanottu Kolumbia-suunnitelma. Sen näkyvänä tavoitteena on taistella huumekauppaa vastaan, mutta rivien välistä voi lukea myös toisen tavoitteen: sissien kukistamisen tai ainakin heikentämisen aselepokuntoon.
Vuonna 1958 päättyi ajoittain koko Kolumbiaan ulottunut erittäin väkivaltainen liberaalien ja konservatiivien välinen selkkaus, jossa oli mukana kommunistejakin. Vuoden 1958 jälkeen La Violencia kuivui asteittain kokoon muutamassa vuodessa. Edellisen sissisodan viimeiset rosvo- ja sissipäälliköiden kuolivat armeijan iskuihin 1958–1966. Pääosin Toliman alueelle oli jäänyt kommunistisissejä[3] jotka mm. pitivät hallussaan La Marquetalian pikkukaupunkia.
Maariitojen jatkuminen piti jonkin verran väkivaltaa yllä. Suurmaanomistajien palkkaamat pistolerot tappoivat maata ottaneita talonpoikia[4] ja tämän takia aloitettiin maauudistus joka oli alussa erittäin hidas.
Vuonna 1962 sissitoiminta vilkastui taas ja armeija hyökkäsi silloin kommunistien alueita vastaan[5]. Kolumbian lehdistö vaati kommunistisissien "itsenäisten tasavaltojen" tuhoamista, koska hallitus pelkäsi kuuban tyyppisen vallankumoukset toistuvan Kolumbiassa[6]. Merkittävin kommunistien tukialue oli Manuel Marulanda "Kympintappaja" Vélezin johtama La Marquetalia. La Marquetalian johto kannatti rauhaa, mutta halusi pysyä erillään Kolumbiasta.
Kesäkuussa 1964 Kolumbian armeija hyökkäsi La Marquetaliaan ehkä Yhdysvaltojen kahotuksesta. Pian La Marquetalian johto ilmoitti rauhan päättyneen ja La Marquetalian perustaneen sissijärjestön taistelemaan hallitusta vastaan[6], koska hallitus aloitti väkivallan. Kolumbian armeija hävitti La Marquetaliaa neljä kuukautta muun muassa napalmilla, tykistöllä, konetuliaseilla ja raketeilla. Yhdysvaltain ilmavoimat ja helikopterit tukivat operaatiota pienellä konemäärällä. Kolumbian armeija poltti 100 taloa ja aiheutti muutenkin suuret aineelliset vahingot. Armeija tappoi yli 200, kidutti kymmeniä ja vangitsi 2 000. Hallituksen joukot veivät ravinnokseen runsaasti maalaisten karjaa korvauksia maksamatta. Tämä pienialainen mutta kallis sissien kukistamissota maksettiin osin Yhdysvaltain, osin Latinalaisen Amerikan puolustusliiton kassasta, osin julkisista varoista[7]. Marquetalian jälkeen armeija puhdisti samalla tavoin muut "itsenäiset tasavallat" joita olivat El Pato, Guayabero ja Riochiquito[8]. El Paton pommitusten jälkeen KKP hyväksyi aseellisen taistelun[9].
Niinpä muutaman vuoden kestänyt hauras rauha loppui uusien sissiliikeiden syntyyn. Marquetalian tapahtumat johtivat talonpoikaisen FARC-sissiliikkeen syntyyn toukokuussa 1966 yhdistymällä väkivaltakauden erillisistä kommunistiryhmästä[10]. FARC:n perustaja Pedro Antonio Marín oli alkujaan liberaali, joka liittyi kommunisteihin, koska hänen mielestään liberaalieliitti ei halunnut uudistaa Kolumbiaa[11]. FARC:n ensimmäinen johtaja oli Manuel Marulanda Velez jota kutsuttiin Tirofijoksi eli "tarkka-ampujaksi"[12].
FARC oli tuohon aikaan aivoa Neuvostoliittoon kallellaan oleva toimiva sissiliike Latinalaisessa amerikassa. KKP uskoi 60-luvulla parlamentarismiin vallankumouksen toteuttamisessa, vaikkakin siellä todettiin etteivät Kolumbian massat olleet siihen valmiit[13].
1960-luvulla maan talous kasvoi nopeasti ja rikkaiden ja köyhien tuloerot laajenivat.lähde? Tämä loi pohjaa vasemmistolaisille sissiliikeille, joiden ideologia pyrki tasoittamaan ihmisten tuloeroja. Sissiliikeitä edisti myös se, että liberaalien ja konservatiivien poliittinen liitto sulki muut puolueet pois politiikasta.
Kuubassa koulutettu Fabio Vásquez Castaño perusti vuonna 1964 ELN:n. ELN veti puoleensa pääosin yliopistoväkeä, muun muassa opiskelijapastori Camilo Torres Restrepon vuonna 1965. Torresin kirjoitukset olivat alkaneet muuttua vasemmistolaisiksi La Marquetalian tapahtumien jälkeen. Torres oli eräs Latinalaisen Amerikan vasemmistolais-katolisen "vapautuksen teologian" edelläkävijöistä, ellei peräti liikkeen perustaja. Torres kuoli vuonna 1966 taistelussa ja hänestä tuli Che Guevaran kaltainen kuollut vallankumoussankari ja marttyyri.[14][15][16]
Sekä FARC että ELN toimivat maaseudulla 1960-luvulla, mutta pienellä teholla. Näiden seuraksi syntyi monia uusia sissiryhmiä vuosien vieriessä. Vuonna 1967 syntyi maolainen EPL-sissiryhmä. ELN ja EPL eivät uskoneet FARC:n tavoin puolustukselliseen sotaan japarlamentarismiin, vaan halusivat tehdä vallankumouksen hyökkäämällä hallituksen kimppuun[17].
Restrepon hallitus kiihdytti maareformia vuodesta 1966–1970. 70-luvulla syntyivät Quintin Lame, ADO ja PRT[4]. Kun maareformi Restrepon jälkeen 1970 hidastui, ANUC-järjestö radikalisoitui ja löysi hengenhaimolaisen ihmisoikeussisseistä Quintin Lamesta.
Kolumbian hallitus järjesti sissejä vastaan muutaman operaation Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA:n avustuksella.
1970-luvun alkuvuosina ELN ajautui sisäiseen kriisin ja hallitus eteni hyvin taistelussaan ELN:ää vastaan.
Kun vuonna 1970 pidettiin presidentinvaalit, joissa olivat vastakkain aiempi sotilasdiktaattori Gustavo Rojas Pinilla ja Misael Pastrana Borrero, Pastrana voitti vaalit, joita vaalitulosta vastusteneet väittivät vilpillisiksi, muttei suoria todisteita tästä saatu.
Tällöin vuonna 1973 syntyi pääosin kaupungissa toimiva M-19[18] eli "Huhtikuun 19. päivän liike". Vasemmistolais-kansallismielinen M-19 ryösteli pankkeja ja tavarataloja ja jakoi rahaa ruokaa köyhille[19]. Vuosina 1970–1978 maan poliittinen kehitys pysähtyi paikoilleen. 70-luvulla ilmeni selvästi, ettei muut puolueet pois sulkenut liberaalien ja konservatiivien hallituskoalitio ollut kyennyt estämään hallituksen vastaista väkivaltaa. ANUC painosti ja valtasi maata, mikä piti maareformia käynnissä. Reformi eteni yhä hitaasti. Vuosien 1962–1979 välillä oli maata jaettu vain 250 000 perheelle[20]. Lama levisi Kolumbiaankin 70-luvun puolivälissä öljykriisistä. Monien Kolumbian vientituotteiden maailmanmarkkinahinnat laskivat, minkä takia köyhyys alkoi olla tuskallista kaupunkien slummeissa. Nuoriosotyöttömyys räjähti pilviin muun muassa Medellinissä. Vanhemmilla ei ollut varaa lähettää lapsiaan kouluun[21]. 1970-luvulla nouseva huumekauppa vaihtoi marihuanasta kovempaan kokaiiniin, ja Kolumbiasta tuli aluksi lähinnä jalostusmaa raakakokasta kokaiiniksi. Viranomaiset eivät puuttuneet huumekauppaan, koska se rikastutti Medelliniä ja huumekauppiaat lahjoivat köyhät poliisiviranomaiset[22].
Sissitoiminta ei juuri koko maan taloutta häirinnyt, koska se oli niin pienialaista [20]. Sekä FARC että M-19 kituuttelivat nälkärajalla 70-luvulla, jolloin rahoitusta oli vaikeaa saada. FARC:lla lienee ollut koko 70-luvun vain hieman yli 100 jäsentä[23] ja järjestö sai rahoja lähinnä muutamista ryöstöistä ja sieppauksista[23].
Vuonna 1978 presidentiksi noussut Turbay salli laittomat keinot sissejä vastaan. Näihin aikoihin hallitus helpotti ihmisten pidättämistä[24].
Armeijan ja poliisin kuolemanpartiot kiihdyttivät toimiaan kiduttamalla ja tappamalle sissejä ja näiksi epäiltyjä. Hallituksen suosio oli laskussa. Huumekauppa nosti päätään 70–80-lukujen vaihtuessa, kun Yhdysvalloissa alettiin suosia kokaiinipohjaista crackia. Vuonna 1982 FARC oli passivointunut, M-19 ja ELN heikentyneet, että presidentti Turbay saattoi väljentää sissien vastaista kontrollia, joka oli ollut vaihtelevan laajuinen jo 30 vuotta. Vuonna 1982 valittu presidentti Belisario Betancur pyrki rauhaan. Vuonna 1984 hallitus neuvotteli FARC:n kanssa tulitauon[25], vapautti sen sissejä ja sama onnistui M-19:n kanssa. Myös EPL tuli mukaan prosessiin, jossa tulitauot solmittiin 1983-1984[26], mutta ELN ei suostunut minkäänlaisiin neuvotteluihin.
80-luvun puolivälissä huumekauppa oli laajentunut ja huumekartellien valta näkyvää viranomaisten lahjomistakin. Medellinin huumekartellin johtaja Pablo Escobar rakennutti kotikaupunkiinsa runsaasti halpoja asuntoja köyhille ja pääsi näin vaaleissa varamieheksi kongressiin. Kokaiinin viljely kasvoi 80-luvun alkuvuosina räjähdysmäisesti Kolumbiassa[23]. Pablo Escobar valittiin Kolumbian kongressiin 1982[27].
FARC laajeni vuoteen 1984 mennessä parissa vuodessa 2 050 jäsenen järjestöksi juuri valvontaan ottamansa huumekaupan siivun ansiosta[23]. FARC teki suojelusopimuksia kokaiininviljelijöiden kanssa, siten että FARC lupasi puolustaa viljelmiä joiltain huumekauppiailta kerättyjä veroja vastaan[28]. Huumeraha mahdollisti FARC:n kasvun vaaralliseksi terrori- ja sissijärjestöksi[28]. Toisaalta huumerahoitus johti jo 80-luvun puolivälin tienoille mentäessä poliittisten periaatteiden löystymiseen[28]. Huumeraha tuli poliittisen päämäärän tilalle. Sissit ajautuivat sotaan myös rikkaiden huumekauppiaiden kanssa, joiden kanssa he olivat alussa tehneet yhteistyötä. Sissit nimittäin alkoivat siepata rikkaita huumekauppiaita lunnasrahoja saadakseen. Vastapainoksi huumekauppiaat perustivat puolisotilaallisia itsepuolustusjoukkoja, jotka nyt taistelivat sissejä vastaan[2]{{. Näin syntyi huumekoplien kuolemanpartio MAS.
Medellinin huumekartelli murhasi monia virkamiehiä ja poliitikkoja pyrkien suojaamaan ja edistämään laitonta toimintaansa.
Vuonna 1984 murhan kohteeksi joutui oikeusministeri Rodrigo Lara Bonillan, koska Betancourtin hallitus oli avoimesti asettunut huumekartelleja vastaan. Seuranneessa ensimmäisessä hallituksen huumekartellien vastaisessa operaatioissa moni alempi huumepomo jäi kiinni ja luovutettiin Yhdysvaltoihin.
FARC synnytti vuonna 1985 virallisesti hyväksytyn "Isänmaallisen liiton" UP:n osana Betancurin rauhanhanketta. Kuitenkaan FARC ei laskenut aseitaan, mikä alkoi kasvattaa pian jännitettä sen ja hallituksen välillä. M-19 aloitti taistelun uudestaan 1985, koska sen mukaan joitain sen jäseniä vastaan oli uhkailtu ja hyökätty. 6. marraskuuta 1985 M-19 hyökkäsi Kolumbian oikeuspalatsiin pitäen sen virkamiehistöä panttivankeinaan. Seuranneessa sotilasoperaatiossa kuoli 120 henkilöä, mm. 12 Korkeimman oikeuden tuomaria.
Vuonna 1986 maassa sodittiin entiseen malliin[29]. Lokakuussa 1987 armeijan, maanomistajien, huumekauppiaiden ja muiden vasemmiston vastustajien kannattamat tahot murhasivat UP:n vuoden 1986 vaaleissa olleen presidenttiehdokkaan Jaime Pardo Lealin ja sen jälkeen ainakin 1 000, IP:n mukaan jopa 3 000 UP:n jäsentä kuoli kuolemanpartioiden käsiin. 1987 sissit alkoivat koordinoida toimintojaan yhteistyöksi "Simon Bolivarin rintamassa". 1980-luvun loppupuoli oli erittäin väkivaltainen Kolumbiassa, mistä olivat vastussa lähinnä hallituksen kuolemanpartiot.
Kuolemanpartioiden ylläpitäjien mielestä UP oli pelkkä FARC:n kulissi.
FARC katkaisi neuvottelut hallituksen kanssa 1987.
FARC aktivoitui uudestaan ja laajensi toimintaansa 1990-luvulla. FARC:n voimistuminen pohjautui mm. sieppauksista ja huumekaupasta saatuihin tuloihin.
18. elokuuta 1989 Medellinin kartelli murhautti liberaalien presidenttiehdokkaan Luis Carlos Galanin. Tämä oli vain piste i:n päälle aiempien huumekartellien jäsenten tekemien murhien sarjassa, kun ne pyrkivät estämään viranomaisten yritykset heikentää ja estää liiketoimiaan[30]. Samoin kuoli myös erään toisen puolueen presidenttiehdokas. Tämän takia armeijan ja hallituksen toteuttamassa hallituksen suuroperaatiossa pidätettiin 10 000 kartellien jäsentä ja heiksi epäiltyä. Hallitus tappoi erään mahtavimmista "huumeperoneista", José Gonzalo Rodríguez Gachan. Kartellien pommi-iskut surmasivat näihin aikoihin satoja.
Vuonna 1991 Kolumbiassa säädettiin laki, jonka mukaan maan kansalaisia, esimerkiksi huumerikollisia ei saanut luovuttaa ulkomaille.
Vuoden 1991 alussa Medellinissä alkoi toimia nuorten vapaaehtoinen asejoukko MP Milicias Populares, joka surmasi huumeidenkäyttäjiä, huumekauppiaita, varkaita ja prostituoituja. Samanlaisia "suojeluskuntia" syntyi muun myös muissa kaupungeissa[31].
1990-luvulla hallitus ja Yhdysvallat tukivat Calin kartellia taistelussa Medellinin kartellia vastaan. Vuonna 1993 vankilasta karannut Pablo Escobar kuoli poliisin erikoisjoukkojen luoteihin tulitaistelussa. Calin kartelli valtasi osan Medellinin kartellin huumemarkkinoista. Calin kartellin johtajat vangittiin 1995.
Sillä välin vuonna 1990 hallitus hyökkäsi sissejä vastaan, ja nämä vastasivat suurella operaatioilla yli 80 tukialueeltaan. Sissit muun muassa rikkoivat öljyputket ja onnistuivat pimentämään Bogotan kaupunginosia katkaisemalla sähköt. Sissit myös onnistuivat monesti vetäytymään ennen kuin armeija ehti saapua paikalle. Sissien toiminta laajeni 90-luvun edetessä, ja sissit suojelivat kokaiinin kasvattajien viljelyksiä viranomaisten toimia vastaan. FARC katkaisi välinsä Kolumbian kommunistiseen puolueeseen 1993.
Presidentti Ernesto Samper Pizanon 1994–1998 presidentinvaalikampanja oli osin Calin kartellin tukema, ja Kolumbiaa sanottiin "narkodemokratiaksi"[32]. Yhdysvallat vetäytyi joksikin aikaa hänen hallitessaan maata Kolumbian huumesodasta. Puolisotilaalliset tapporyhmät liittyivät AUC:ksi ja siirtyivät FARC:n toiminta-alueelle kohdistaen vihaansa myös siviileihin. FARC:n kannatus kasvoi 90-luvulla muun muassa hallituksen puolella olevian paramilitaarien raakuuksien takia.
Vuonna 1996 200 000 kokaiinin kasvattajaa aikoi marssia pääkaupunkiin vastustamaan hallituksen huumesotapolitiikkaa. FARC ei kokaiininviljelijöiden liikettä perustanut, mutta pyrki hyötymään siitä. Vuosina 1997–1998 FARC ajoi joistain pikkukaupungeista hallinnon virkailijoita pois. Samoihin aikoihin FARC teki monia onnistuneita hyökkäyksiä poliisia ja armeijaa vastaan. Samperin hallituksen vastaus tähän oli hylätä armeijan pieniä haavoittuvia tukikohtia sissialueiden läheltä.
Puolisotilaalliset hallituksen valvonnasta pois olevat tapporyhmät estivät rauhan teon hallituksen ja sissien välille. Vuonna 1998 presidentiksi valittu Andrés Pastrana Arango pyrki rauhaan antaen FARC:ille Sveitsin kokoisen suoja-alueen. Armeija vetäytyi 90-luvun lopussa FARC:n valvomalta alueelta, mutta yhteenotot jatkuivat. Vuonna 2000 FARC:illa arvioitiin olleen 17 000 miestä aseissa[33].
FARC:n toiminta keskittyi 2000-luvun alussa etelään ja huumekartellien ja kuolemanpartioiden pohjoiseen, ja hallitus valvoi maan keskiosia. FARC:n väitettiin valvovan jopa 40 %:a Kolumbiasta ja sillä oli aseissa 12 000 miestä.[11]. Katkonaiset rauhanneuvottelut hallituksen ja FARC:n välillä loppuivat 2002 FARC:in kaapattua lentokoneen ja senaattorin. Sissit voimistivat sotaansa. Samana vuonna astui virkaansa Álvaro Uribe, joka oli luvannut olla kova sissejä vastaan. Armeija menestyikin hyvin sissejä vastaan vuosina 2002–2004, jolloin se onnistui hajottamaan laajoja alueita vallassaan pitäneet sissit yksittäisiksi ryhmiksi. Uriben aikana armeija surmasi sissejä vastaan sotiessaan paljon siviilejä[34]. Syyksi väitettiin sitä, että armeija halusi näyttää Yhdysvalloille surmaavansa runsaasti sissejä ja varmistaa Yhdysvaltain sotilaallisen tuen jatkumisen[35]. Kolumbian armeijan komentaja joutui eroamaan siviilien surmien takia[36]. Uriben hallituksella oli myös kulissien takaisia yhteyksiä puolisotilaallisiin joukkohin[37] ja Uribea epäiltiin yhteyksistä Medellinin huumakartelliin.
Äärioikeiston AUC alkoi neuvotella rauhasta 2003.
Vuonna 2005 ELN aloitti neuvottelut, ja FARC:n omistama alue oli kutistunut hallituksen operaatioissa.
FARC:n toiminta näytti taas hetkeksi voimistuvan vuonna 2010[38] uuden presidentin astuessa virkaan niin kuin yleensäkin vallanvaihdosten yhteydessä. Mutta sissit olivat edellisinä vuosina ajaettu yhä syrjäisimmille seuduille ja FARC:n jäsenmäärä pienentynyt 7000–8000:een[39].
Syyskuussa 2010 armeija surmasi ilmaiskussa FARC:n kakkosmiehen "Mono Jojoyn" eli Jorge Briceño Suarezin [40][41]. Suarez oli FARC:n aseellisen toiminnan pääsuunnittelija ja järjestöä rahoittaneen huumekaupan johtaja. Kolumbian hallitus uskoi FARC:n olevan ajettu ahtaalle, vaikka järjestö jatkoikin yllätyshyökkäyksiään. Kolumbian presidentti puhui maan turvallisuusongelmien ratkaisusta ja "uudesta aikakaudesta"[39].
Kolumbian hallitus ja FARC solmivat pysyvän rauhansopimuksen 23. kesäkuuta 2016.[42] Eräät sissiliikkeet kuten vasemmistolainen ERC ja oikeistolaisten kuolemanpartioiden AUC:n jotkin paikalliset jäänteet[43] jäävät toistaiseksi sopimuksen ulkopuolelle.[44] Sopimus kaatui kuitenkin sitovassa kansanäänestyksessä 50,2 prosentin vastustaessa sitä. Äänestämässä kävi alle puolet väestöstä.[43]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
