Kenttäpuhelin

Kenttäpuhelimet ovat sotilaskäyttöä varten suunniteltuja siirrettäviä puhelimia. Niitä voidaan käyttää laitteen omalla paristolla (LB - local battery), puhelinkeskuksen virralla eli keskusparistolla (CB, central battery) tai erillisellä virtalähteellä.

Saksalaiset laskuvarjojääkärit käyttämässä kenttäpuhelinta 21. kesäkuuta 1944

L. M. Ericssonin valmistama P 78-kenttäpuhelin on eräs useimpien suomalaisten joukkojen käyttämä viestiväline.

Kenttäpuhelimia käytettiin ensimmäisen kerran ensimmäisessä maailmansodassa joukkojen johtamiseen, jolloin se korvasi tehokkaampana viestintäkeinona muun muassa lipuilla viittomisen ja lennättimen. Ensimmäisissä kenttäpuhelimissa oli oma kammella pyöritettävä generaattori, jolla puhelin synnytti virran käsikäyttöisen puhelinkeskuksen hälyttämiseksi. Kammella käytettävää generaattoria käytetään käsivälitteisessä puhelinkeskuksessa myös loppusoiton antamiseksi, jotta puhelinkeskuksen hoitaja tietää puhelun päättyneen ja voi vapauttaa kytkentänauhan toisen puhelun yhdistämiseksi. Vastaavaa tekniikkaa käytettiin tavallisissa siviilipuhelinkeskuksissa 1910-luvulta aina 1960-luvulle saakka, jolloin automaattivalintaiset puhelinkeskukset yleistyivät.

Yli sata vuotta vanhasta tekniikasta huolimatta kenttäpuhelimen etuina on edelleen yksinkertainen, luotettava rakenne ja helppokäyttöisyys. Yksinkertaisimmillaan puhelinyhteyden muodostamiseen tarvitaan kaksi kenttäpuhelinta paristoineen ja ne yhdistävä parikaapeli. Vielä toisen maailmansodan jälkeenkin kenttäviestintä oli hyvin pitkälti riippuvainen maastoon rakennetuista analogisista puhelinlinjoista. Parikaapeliyhteyksien rakentaminen ja huoltaminen on hidasta, joten niitä ei ole nykyaikaisen liikkuvan sodankäynnin aikakaudella enää suuressa määrin mahdollista käyttää. Nykyään kenttäviestijärjestelmät on toteutettu digitaalisesti radiolinkein ja valokaapeliyhteyksin. Parikaapeliyhteyksiä saatetaan rakentaa esimerkiksi jalkaväkikomppanian ja sen joukkueiden johtamispaikkojen välille. Kenttäradioiden käyttöön siirrytään taistelukosketuksen aikana.

1950-1970 -luvulta alkaen on kenttäpuhelinta voitu käyttää radion kaukokäyttölaitteena. Siten ei ole välttämätöntä puhua suuntijalle sijaintinsa paljastavan kenttäradion kuulopuhelimeen. Radion kaukokäyttömahdollisuutta kenttäpuhelimissa merkintään yleensä englanninkielisellä merkinnällä R eli radio.

Museoita ja näyttelyitä

Kenttäpuhelinkeskuksia on nähtävissä Suomessa muun muassa Hämeenlinnassa Museo Militariassa, Lylyn Viestivarikon museossa sekä Pietarissa Tykistön, pioneeri- ja viestijoukkojen sotahistoriallisessa museossa.

Suomen puolustusvoimien kenttäpuhelimia

• TA-57, neuvostoliittolainen kevyt bakeliittikuorinen kenttäpuhelin, jota voi käyttää myös puhelinkeskuksen virralla.
• P 78, suomalaisvalmisteinen tekniikaltaan ruotsalaisen L. M. Ericssonin suunnittelun mukainen alumiinikuorinen kenttäpuhelin.
• P 90, englantilaisvalmisteinen jääkäriprikaatin YVI-1- ja valmiusprikaatin YVI-2-viestijärjestelmien muovikuorinen kenttäpuhelin.
• ET-10

Kenttäpuhelinmalleja

• 
  Tartu Telefonivabrik A/S:n valmistama, myös Suomen puolustusvoimien käyttämä kenttäpuhelin P-1-8. Puhelimen kannen sisäpuolella on puhelimen kytkentäkaavio korjaajaa varten.
• 
  Saksan Wehrmachtin kenttäpuhelin vuodelta 1933. Puhelin muistuttaa perusratkaisultaan suomalaista PUTE:a.
• 
  Suomalainen toisen maailmansodan aikainen PUTE.
• 
  Neuvostoliittolainen kenttäpuhelin TAI-43 vuodelta 1943.
• 
  Saksan keisarillisen armeijan maavoimien koesoitettava kenttäkaapelilinja noin 1914-1916.
• 
  Kenttäpuhelin TA-57
• 
  Kenttäpuhelin P 90